Tiistai 31.7.12

Helenan päivää vietetty täysipainoisesti aamusta alkaen. Ensin uimaan, sitten marjoja keräämään ja lehtiä hakemaan, sitten aamiaisen rakentelua, kunnes päivän tähti saapuu vuoteeltaan. Tänään illalla hänen juhlajumppansa koittaa.

Mutta ensin olympia-asiaa. En ole kai koskaan katsellut uintia niin paljon kuin näinä päivinä. Jotenkin sitä tempautuu altaan kiihkeään loiskeeseen ja oppii tuntemaan näitä vesipetoja. Murhetta vain siitä, että Suomi on edelleen niin näkymätön. Kuinka tämä tuhansien järvien ja satojen uimahallien ja kylpylöitten ja kuntosalien maa ei tuota enää maailmantason uimareita? Ja miten ihmeessä muualla kehittyy noita häikäiseviä menijöitä ja taistelijoita. Ranskan ja Etelä-Afrikan uimarit ovat valloittaneet sydämemme. Arvostamme myös amerikkalaisia, australialaisia, italialaisia, englantilaisia ja saksalaisia, jopa ruotsalaisia polskijoita.

Muistakaan lajeista ei suomalaisten osalta kannata paljon mainita. Onko Ville Lång ainoa, joka taisteli kuin mies ja silti hävisi paremmalleen, ei voi mitään. Sulkapallon sivaltelua on kiva katsella, jotensakin antoisampaa kuin judon nuhjailu tai staattinen ammunta, jota presidentti ryhdikkäästi kiitteli. Aktiivinen Niinistö viettää täydet olympialaiset, mikä on ihan oikein, ja ehtii siinä sivussa antamaan moniaita lausuntoja.

Takaisin juhlajumppaan. Totta on, että neiti Tyyni Nyström, Marjan joku isoisotäti, osallistui Tukholman olympialaisten naisvoimistelunäytökseen tasan 100 vuotta sitten, ja tätähän täytyi tietysti juhlistaa siten, että jokatiistainen jumppa tapahtui tällä kertaa Tyyni-tädin rakennuttaman Törmän nurmikolla. Tämä Marjan puoliksi omistama rakennuskin täyttää sata vuotta, joten juhlien aiheita riittää. Jumppasimme ryhdikkäästi isänmaallisen marssimusiikin tahdissa, ja jumpan jälkeen tarjottiin skumppaa. Kun soudin sinne mennen tullen ja uimassakin kävin, päivän liikuntakiintiö täyttyi äärilleen. Paluumatkalla tarttui uistimeen kunnon hauki, kalastuskausi alkaa taas.

Mainituista Tukholman olympialaisista 1912 katselimme äsken hillittömän hauskan dokumentin, jossa mm. yksi jeppe hyppäsi korkeutta lierihattu päässä. Herrasmiesmäistä meininkiä muutenkin, katsomon pukukoodi noudatti knallia ja shakettia, pukua ja kovia kauluksia simpsetteineen vähintään. Uimahyppykuningattaren ja japanilaisen maratoonarin tarinat säväyttivät. Tyyni-tätiä emme Suomen marssirivistöstä erottaneet, mutta varmuudella hän siellä paineli. Tällaisia katselisi joka kisoista.

Näin on urheiluinnostus vallannut meidät täydelleen. On helppoa sikäli, ettei tarvitse pariin viikkoon vilkaista tv-ohjelmia, nappaa vain oikean kanavan ja kisoja alkaa virtailla huoneeseen. Muustakin kannamme vastuuta. Olen sitä mieltä, että rikollisuutta pitää kohtuullisesti meillä tukea, sillä se työllistää poliisivoimia, oikeusistuimia ja mediaa sekä tarjoaa materiaalia kukoistavaan rikoskirjallisuuteen ja elokuviin ynnä muutenkin pitää yhteiskuntaa vireässä käymistilassa.

Maanantai 30.7.12

Tuure Vierros on kuollut. Muistan hyvin miehen, tapasin ja luin, arvostelinkin yhden kirjansa aikanaan Hesariin. Vierros jäi kirjailijana liian heikolle arvostukselle, mikä ei toisaalta ole harvinaista kirjallisessa maailmassa. Elämäntyönsä hän teki SYK:n historian lehtorina. Muistan hänen leppoisan, monitietoisen ja hyväntahtoisen olemuksensa.

Kiinnostuin 1970-luvulla Vierroksen Kankaanpää-trilogiasta, joka satakuntalaisen maattoman väestön kuvauksena sivusi joiltain osin Sillanpään tuotantoa. Kutsuinkin Vierroksen ja hänen teoksiaan tutkineen Hannu Syväojan Sillanpään Seuran vieraiksi syksyllä 1977 tänne Holvin kabinettiin, missä aiheista vilkkaasti keskusteltiin. Hyvin tutkittuja romaaneja, ehkä hieman kuivakiskoisia, mutta ehdottoman luotettavaa kuvausta. Vierros ei koskaan oikein päässyt irti historioitsijan roolistaan, ja siinä hän kirjoitti jykeviä kuvauksia mm. Pietari Brahesta ja Tarton rauhanneuvotteluista.

Hain esiin varastostani Vierroksen teokset, joista omistuskirjoituksella varustettu Kultasantainen raitti (1977) Amerikan siirtolaisuuden kuvauksena on hyvinkin Tuurin tasoa. Tuskin sitä kuitenkaan luen uudestaan. Vierroksen opettajakollega Kirsti Mäkinen kehui kovasti trilogian ykkösosaa Taivaassa torpan maa, sitä ei ole hyllyssäni (tietysti lainassa jossakin), joten se pitäisikin joskus lukea. Tein aikanaan peräti pienen näytelmäntapaisen Vierroksen teoksesta Komeetta, jota esitettiin joissakin tilaisuuksissa Hämeenkyrössä – aiheena täällä syntynyt ja 32-vuotiaana kuollut monioppinut nero Andreas Thuronius, 1600-luvulla Turun Akatemian professori ja rehtori. Aiheesta olisi saanut enemmänkin irti. Joku voisi vielä yrittää.

Olin Kalevalan juhlavuoden näytelmäkilpailun raadin puheenjohtaja 1985, jolloin Vierros voitti näytelmällään Tangenttibussoli – vieläkin se on esittämättä missään! Ehkä se on liian sivistynyt näytelmä, kertoo fyysikosta ja runoilijasta J.J. Nervanderista. Materiaalin Vierros kirjoitti sitten romaaniksi Puhuva kivi (1994). Anneli Pukeman Rakastettu Johansson sijoittui samassa kilpailussa ja on saanut pitkän esityshistorian. Kansanomainen vanhuskomedia kiinnosti enemmän kuin kulttuurihistoriallinen keskustelunäytelmä.

Vierroksen päätuotanto taisi olla oppikirjojen puolella, mutta kaunokirjallinen toiminta oli hänen henkireikänsä, kuten Kirsti on todennut. Totta on myös hänen havaintonsa, että oppikirjailija varjostaa kaunokirjailijaa – näin kävi Vierrokselle. Kirjoilla on kohtalonsa, niin myös kirjailijoilla.

Kuollut on myös vanha ystävä Aarni Krohn, monien kirjallis-historiallisten matkojen vetäjä mm. Maakuntakirjailijoiden puheenjohtajana – aina iloinen, ystävällinen, innostava kaveri. Erinomainen yhdessäolon johtaja. Hänkin hajotti toimintaansa monille aloille mainostoimistosta alkaen ja olisi varmaan toisissa olosuhteissa keskittynyt syvemmin kirjoittamiseen. Risto Rytiä tutki, oopperalibrettoja kirjoitti, Ilmajoelle Jaakko Ilkan. Samoilla apajilla on siis oltu. Historian miehiä oli Aarni, krunikkalaista kulttuurisukua, rohkea vastavirran mies vahvimman vasemmistolaisaallon aikana. (Muistatteko kuinka hän keräsi Aleksilla rahaa Tuglaksen silmälaseihin…) Monessa suhteessa voisi siis lyödä kättä toisen historioitsijan Vierroksen kanssa. Näin maailmamme köyhtyy, tietoa katoaa, viisaat vaipuvat hautaan.

Sunnuntai 29.7.12

Päivän sankari on Ranskan uintiviestiankkuri. ällistyttävä veto ohittaa voitonvarmat amerikkalaiset. Vive la France! (Pitko muisteli sitä ranskalaisen kultamitaliuimarin isää, joka Helsingissä hyppäsi vaatteet päällä altaaseen onnittelemaan poikaansa. Nykyään ei näe niin repäiseviä tempauksia. Eteläafrikkalainen rintauimari oli vain hillityn onnellinen voitostaan.)

Suomi loistaa edelleen etupäässä poissaolollaan, mutta maanantaina kaksi uimarityttöä – ei kun naista – hyppää altaaseen. Toivotaan parasta eli jatkopaikkaa.

Helle hyväilee meitä, ja yöllä räiskähteli komea ukonilma, salamat valaisivat taivaan ja maan. Sillanpään Elokuu on tämän kauden paras kuvaus.

Lauantai 28.7.12

Ensimmäinen kilpailupäivä ei vielä ihmeitä tuo. Amerikkalaiset uimaritähdet vaihtoivat paikkaa kärjessä. Brittisuosikki ei pärjännytkään pyöräilyssä. Suomalaiset suosikit ovat vähissä. Yleensä kaikki ovat tyytyväisiä suoritukseensa, meni kuinka meni. Hento uimarityttö pyörtyi aamukilpailun päätteeksi. Voi kysyä oliko valmennus ja valmistautuminen ihan kohdallaan. Ampuja Kai Jahnsson pysyi kylmäverisesti finaalin hännillä, yksi piste kotiin. Pisteet muuttuvat pian mitalien arvoisiksi.

Hirveästi päällekkäisiä tapahtumia edelleen täällä maalla. Heiskalla heinähupaa ja väkeä kuin markkinoilla, Taunokin rakkaan Fergusoninsa kanssa siellä seippaili. Juha Kuisma tavattiin soppalounaalla sekä noin seitsemän veljeksen ehdoton Juhani, Antti Jokinen. Sahtikisan heikkoutena pidän sitä, että yleisö ei saa maistella ja antaa omia pisteitään. Tuomarit siellä vaan tärkeinä nököttävät mukien äärellä. Kehittäkää kilpailu interaktiivisempaan suuntaan! (Sitä paitsi minua ei ole koskaan pyydetty tuomariksi, vaikka omaan pitkän ja ahkeran uran sahdin maistelijana…)

Piti kiirehtiä Maisemakahvilan kulttuurilatoon, missä oli perinteiset luonto- ja maisemapäivät ja missä Marja halusi ehdottomasti kuulla ja nähdä Heikki Willamon esityksen, mutta jonkun aikatauluerehdyksen vuoksi joutuikin kuuntelemaan toista tuntia Erkki Lähteen metsäluentoa, kunnes poistui vihaisena. Minäpoika vaan saunaa lämmittelin ja nautin Aatamin asussa kesän ensimmäisestä hellepäivästä.

Perjantai 27.7.12

Nyt ne alkoivat, kauan odotetut olympialaiset. Se on nyt pelkkää urheilua runsaat pari viikkoa tästä eteenpäin.

Avajaiset suorastaan mykistivät. Mitä kaikkea vielä keksitään. Turhassa käytössä puhki kulunutta adjektiivia ’käsittämätöntä’ voisi tässä kerrankin hyvällä syyllä toistella. En muista mitään näin vaikuttavaa. Eikä pelkästään visuaalista loistokkuutta, vaan myös historiaa, oikeastaan koko Euroopan kehitystä siinä kuvattiin. Lontoo näytti olevansa draaman pääkaupunki. Vain brittiläisen popin historia oli mielestäni liian pitkä osio. Mutta tottahan sillä on kohdeyleisönsä, myös meidän ikäluokissa.

Kansojen sisäänmarssi kesti ikuisuuden, jokainen saarensirpale halusi esiintyä oman plakaatin ja lipun takana ja mikäs siinä. Maantiedon oppimäärä kasvoi. Selostus juuri niin mekaanista ja paritoikkoista kuin asiaan kai kuuluu. Kreikka ja Espanja tulivat sisään hilpeinä huiskutellen, ei tietoakaan mistään kriisin poikasesta. Suomen kisa-asuja en pitäisi kovin onnistuneina moniin värikkäisiin ja iloisiin verrattuna. Mutta presidenttipari edusti tyylikkäästi.

Jaksoin valvoa aina sinne kolmen hujakoille (Marja uuvahti aikaisemmin) ja ihailin kieltämättä olympiatulen sytyttämisen hyvin salattua koreografiaa. Sekään ei missään toista itseään. Kuinka korutonta olikaan Helsingin kisoissa! Ja silti vaikuttavaa, jylhän liikuttavaa. Olihan näissäkin oma unohtumaton tunnelmansa, kansojen ystävyyden ja ilon merkillisen voimakas manifesti. Ei ole missään suurempaa ja upeampaa kilpailuhengen rauhantahtoista julistusta.

Onnellisena laskin itseni levolle. Jos kuuluisin kisojen järjestäjiin, itkisin ilosta; niin hyvin kaikki tuntui siellä sujuvan. Ei enää jälkeäkään Olympiaseikkailun kireän huvittavista puristuksista, onhan niitä riittänytkin viitisen vuotta. Nyt ollaan jo maalissa, kisat menevät omalla tarkoin valmistellulla painollaan. Niitä seurailemaan heittäydymme.

Torstai 26.7.12

Kävi hassusti. Menin Elinan sisarentyttären Liisa Hietasen näyttelyä katsomaan sinne Galleria Sinneen Iso-Roban ja Annan kulmaan. Kello oli 11, mutta ovi vielä kiinni. Näin jonkun kuvaavan sisällä keskittyneesti jotakin. Rynkytin, mutta tyyppi ei hievahtanut. Johan filmaa keskittyneesti teoksia, eikö muija voisi jo lopettaa ja tulla avaamaan?

Vasta kun kaveri tuli kadulta vähän myöhässä avaamaan ovet, huomasin että se valokuvaaja oli juuri se Liisan virkattu taideteos. On ollut tytöllä virkkaamista, pattereita ja vessaa myöten. Liisa on läytänyt oman tyylinsä, vaikka Hesarin kritiikissä viitataan myös Kaija Pavun virkattuun poliisiautoon Kiasmassa. Kumpi lie ensin idean keksinyt vai tuleeko malli muualta? Liisa joka tapauksessa virkkasi sen hurmaavan opettajan Taidehalliin vuosia sitten. Arjen pehmentäjä, kotoisen lämmön tuottaja. Hauskaa kun Hannelen tytär näin menestyy. Näyttely nähtävissä ensi sunnuntaihin saakka.

Kun palasin taas Kyröön, oli ilo poiketa päiväkahveille Soinilan tontin naapuriin Fischereille. Alkuaan se on Nyströmin maista erotettu apteekkari Kytöniemen huvila, nyt hienosti laajennettu. Sitä on tullut vain järveltä katselluksi, nyt nähtiin hienot maisemat terassilta. Saara ja Artsi olivat mukana, paljon puhuttiin muun ohessa hyvästä naapurista ja ystävästämme Aamusta.

Ajeltiin vielä samaan hengenvetoon Sastamalaan Pyhän Olavin hienoon kirkkoon, missä oli Greogorianan barokkikonsertti, esiintymässä kansainvälinen yhtye Meridiana. Jo istuminen kirkon parvella vaikuttavan kuvituksen ylisillä, esteettömän akustiikan tavoitettavissa on elämys. Lisäksi pidän vanhasta musiikista, sen monitasoisesta ja dynaamisesti etenevästä rikkaasta rytmiikasta ja pehmeän salamyhkäisestä soinnista. Corellia, Vivaldia, Händeliä, Telemannia, paria oudompaa (Rebel, Prowon) soittelivat loistokkaasti. Nautinnollinen vilkkaan kesäpäivän päätös. Ja voisiko kirkko enää upeammalla paikalla sijaita.

Keskiviikko 25.7.12

Pälkäneen Laitikkalaan, mistä on hyviä muistoja kolmen vuoden takaa. Ei pettänyt nytkään. Puhuin täpötäydessä kirjateltassa – rakkausromaaneista! Tarkemmin sanoen täyttymättömien rakkauksien sankareista. Esillä lähinnä Ahon, Huovisen ja Orhan Pamukin teoksia (Viattomuuden museo), viittauksia myös Waltariin ja Sillanpäähän. Uudempiin en tohtinut tarttua, olen vähän pudonnut kelkasta, pitäisi tiivistää lukemista.

Mutta tunnelma teltassa tiivis, vaikka sade ropisi välillä rankasti kattoon. Paljon kysymyksiä ja puheenvuoroja. Nolostuttavan hyvä tilaisuus, mistä sain anteliaita kiitoksia. Kirjateltan aktivisteja palkittiin. Jatkot energisen kulttuuridaamin Vappuliisan luona joen rannassa, minkä vaiheilla on filmattu Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä ja Claes Olssonin Rajajoki. Tarjoiltiin vaikka mitä ja lauluakin kuultiin. Uusi kulttuurisihteeri on tehnyt gradunsa Sillanpään Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden filmatisoinnista, mikä sattuma. Kiva tavata Seppo Hovi ja Sinikka pitkästä aikaa, muitakin tuttuja eri tilaisuuksista. Mukaan laitetut herkut täyttivät auton takapenkin.

Laitikkalan ainutlaatuinen kulttuurikylä kunnostautui jälleen. Kaija Turunen oli pääemäntäni, jäämässä toimestaan eläkkeelle, mistä syystä trubaduuri hänelle kauniisti lauloi. Jatkoin Helsinkiin kovasti ylentyneenä.

Tiistai 24.7.12

Nimipäivät on kesän herttainen instituutio, ja naisten viikolla niitä riittää. Viime viikolla vietimme Saaran päiviä Törmällä ja tänään ensin Kirstin päiviä Mouhijärven Karinkylässä ja illemmalla Kristiinan päiviä täällä Mahnalan rannassa. Siinä välissä jumpattiin, ja Marjan johtamassa voimistelujoukkueessa ovat niin Kirsi, Kirsti kuin Kristiina, joten onniteltavaa ja halattavaa piisaa kylliksi saakka.

Nimipäiviä ei tarvitse ottaa liian juhlallisesti, mutta herkulliset tarjoamiset, kevyt seurustelu ja kauniiden pihapiirien ihastelu luovat kohotusta pilviseen kesäviikkoon. On yhtä hauska tavata taas vanhoja tuttuja kuin kohdata uusia tuttavuuksia. Puheenaiheksi tarjoutuvat sää, talouskriisi, kakun mehevyys tai kulttuurikesän kuulumiset. Näihin Kirstin ja kumppaneiden päiviin päättyy taas sateinen naisten viikko, mutta mitään takeita ei ole vieläkään säiden nopeasta paranemisesta, vaikka toiveita on heitelty.

Marjan jumpassa oli ennätysosanotto ja Laila Kinnusen ja Olavi Virran tahdittama ohjelma entistä vaativampi, joten kunto hiljalleen kohenee. Meitä rohkeita miehiäkin kertyy jo vankka osasto takariviin. Ruumis tarvitsee ajoittaisen kurituksensa ja jäsenet viiltävän venytyksensä. Envallin ohje säännöllisistä kävelyretkistä ei yksin riitä, on myös sopivasti rehkittävä, ja parasta työmaata siihen tarjoaa kyllä savusaunan villi ympäristö meidän omassa impivaarassa. Soutelemaan olisi enemmän ehdittävä ja pyörälläkin on tullut pyrähdetyksi vain lyhyitä tarvematkoja, vaan onhan kesää jäljellä.

Maanantai 23.7.12

On eroa siinä, kuinka rikoksen uhreja ja rikollisia julkisuudessa kohdellaan. Meillä pikkuvaraskin vetää pusakan niskoilleen käräjillä, mutta Amerikassa joukkomurhaaja istuu lungisti punaisen tukkansa kanssa ja haljuilee vailla mitään intimiteettisuojaa. Kun kirjoitan tätä tiistaiaamuna, huomaan Hesarin kiinnittävän pääkirjoituksessa aiheellista huomiota uhrien erilaiseen asemaan, vertausmaina Norja ja Suomi. Julkisuus voi olla myös puhdistavaa, tapauksesta riippuen.

Käytiin lounaalla Huittisten vanhassa pappilassa Haapasen Arin ja Sirpan kanssa. Ihailimme Markku Pirin kunnostamaa komeaa pappilaa, nautimme kevyen kasvispainotteisen lounaan ja silmäilimme vähän taideteoksia sivurakennuksissa. Sopiva matkakohde.

Myllykolussakin poikkesimme Jussin ja Marko Saarion kanssa tutkimassa alustavasti mahdollisuuksia toteuttaa niinkin suurisuuntainen produktio kuin se Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Markon mukaan olen ladannut tekstiin melkoisia haasteita, ja niinhän oli tarkoituskin. Lähdetään vaan rohkeasti liikkeelle, oli vankka päätöksemme.

Haimelin hyppäsi aamulla bussiin, mutta vielä on talossa vilkasta. Huomasi näyttelijä yllättäen, että Sylvin ja Anitan esitykset jatkuvat Helsingissä jo kolmen viikon päästä. Eloisa elokuu kolkuttaa kynnyksellä, olympialaiset avataan loppuviikosta.

Sunnuntai 22.7.12

Markku Envallin esseekokoelma on tuossa lojunut ja odottanut uutta lukemista. Heti ilmestyttyä luin ne viimeiset kirjailijaelämää käsittelevät jutut, muun jätin odottamaan otollista aikaa. Se tuli nyt poutaisena sunnuntaina, kun lapset edelleen vallitsevat taloa ja Haimelin lomailee ja Herkon vuoro oli grillata vankkaa lihakimpaletta couscousin seuraksi.

Heti Markun nimiessee Toinen jalka maassa aktivoi lähtemään välittömästi sauvakävelylenkille Sikomäen ympäri, niin vakuuttavasti Markku todistelee kävelemisen siunauksellisuuden sekä ruumiin että hengen kannalta. Sauvakävely on supisuomalainen keksintö (ei mikään nordic walk) ja kuinka yksinkertainen. Markku kuvaa hyvin kuinka hän voitti ennakkoluulonsa sauvoja kohtaan. Tunnistan saman tunteen ja koukkuun jäämisen.

Myös kadonnutta hiljaisuutta teoksessa käsitellään oppineen kaipaavasti. Mehän elämme jatkuvaa äänikakofoniaa, todistaa Markku, mutta tämä Vanajankylä on sentään suhteellisen hiljainen paitsi nyt, kun autojen virta pörisee kohden Myllykolua ja hyvä niin Kun Marja oli kuuntelemassa yökehrääjää, hän havaitsi että kolmostien jylinä ei yölläkään lakkaa.

Kirjallisuusesseistä teki vaikutuksen ensin Runebergin Torpan tytön perinpohjaisen ideologinen teilaus, vaikka runon idealistisen vanhentuneisuuden, lähes julmuuden olisi kyllä uskonut vähemmälläkin. Hienoa kuitenkin, että nykykirjoittaja tarttuu näinkin paneutuvasti Vänrikkien yksittäiseen runoon. Uuno Kailaan abortti-kysymystä käsittelevä essee on minulta aikanaan Parnassossa (2/2003) mennyt ohi, joten ilahduin nyt Markun häpeilemättömän biografisesta otteesta ja tulkinnasta. Siinä tukeudutaan rohkeasti jopa Maunu Niinistön vanhaan väitöskirjaan, joka ei nauttinut suurta arvostusta aikanaan kirjallisuuden laitoksella.

Envallin kirjasta jäi vieläkin reserviin muutama juttu, jonka alkuaihetta en riittävästi tunne. Sellaisiin tulee joskus hyvä sysäys palata. Mutta mietin uudelleen Markun melko rigoristista suhdetta kirjailijan elämään ja tähän alati ongelmalliseen julkisuus- tai markkinointisuhteeseen. Kysymys kosketti taas minua, kun Iltalehteen ilmestyikin pieni (onneksi) pala Porin pohdinnoistani. Yritin Jokisen kanssa puhellessa kierrellä, että jotain omaelämäkerrallista tekisi mieli vaihteeksi kirjoittaa, joten hänpä toimeliaana lehtimiehenä täräyttää otsikon: Kirja Katri Helenasta jo aloitettu! Mikäs siinä sitten auttaa, kun lehdessä näin lukee.

Nykytrendin mukaan minun pitäisikin reilusti rummuttaa kaikin kapuloin tulossa olevaa sensaatiota, mutta mistä lie tullut taipumus pikemmin väistää ja pitää lopullista ideaa piilossa mahdollisimman pitkään – johtuu kaiketi liian julkisuuden tuomista huonoista kokemuksista. Olisi kiva kun kirja vain putkahtaisi ilmoille, mitä Markku pitää ihannetapauksena. Eihän se onnistu. Jos kirjailija vähänkin huomiota nykyisin haluaa, ei hän piilosilla olosta paljon ainakaan voita. Ellei juuri siitä teekin brändiä.

Envallin esseet joka tapauksessa ansaitsisivat suuremman huomion kuin muutamat vähän huitaisevat kritiikit ovat niille suoneet. Hyvin sopivaa poutasunnuntain pihalukemista dekkarien lomaan. Niitä lukiessa voi vaikka viisastua kuten Matti Mäkelä taannoin Hesarissa hiukan hilpeillen ilmoitti.