Panu Rajala

Sallan perhe kahden lapsensa kanssa sekä taiteilija Haimelin ovat vallanneet talon, joten eletään täyttä elämää eikä tässä juuri ehdi kirjoittaa saati ajatella. Nautin taatana parivuotiaan Aslan ilmeistä arvostusta, kun taas puolivuotias Saima pitää vanhempiaan hyvin hereillä yökaudet. Näin täällä nyt melskataan.

Pieni taiteellinen tauko oli illalla, kun Haimelin tulkitsi tätinsä Sylvi Kekkosen tekstejä tuolla Maisemakahvilan kulttuuriladossa. Sehän oli korkea tapaus, Väinö Lahden ohjaukseen perustuva kooste, joka sai ensiesityksensä vuonna 2000 Tamminiemessä (Sylvi täytti silloin 100). Hyvin Eeva-Liisa oli sen jaksanut lämmittää ja selvisi pitkästä tekstistä kunnialla. Idea oli tietysti Katariinan alun perin, eikä hullumpi. Hämmästyimme tosin hiukan, että yleisöä saapui peräti 23 kulttuurikunnan jäsentä, heistäkin osa muualta.

Ammattinäyttelijät harvoin Hämeenkyrössä vierailevat, joten olisi voinut kuvitella, että ainakin Näytelmäseuran jäsenet kiinnostuisivat kulttuuriladon illasta ja tulisivat vaikkapa oppiin. Ei ketään. Harrastajia kiinnostaa tunnetusti enemmän oma näytteleminen kuin toisten katseleminen. Taiteilija itse oli tyytyväinen yleisöön ja esitykseensäkin, joten saunoimme hyvillä mielin kaiken päälle.

Kun minulle lankesi illan lyhyt esittely, huomasin että Sylvi Kekkosen Amaliaa on käännetty aikanaan kymmenelle kielelle, etupäässä itäblokkiin, mutta myös ruotsiksi, saksaksi ja japaniksi. Ehkä presidentin puolison asema vähän auttoi. Se oli kylläkin kaksiteräinen; oltiin sitä mieltä, että Sylvi Kekkonen oli harrastajatason kirjailija (T. Anhava) ja vain asema soi hänelle huomiota – toiset taas sanoivat, että hän olisi ansainnut enemmän arvostusta, ellei asema olisi vähän varjostanut.

Näin Sylvi Kekkosen kerran PEN-klubin kokouksessa. Tällöin hän oli selvästi vaivautunut siitä, että muut kirjailijat suhtautuivat häneen niin juhlallisesti. Hän olisi mieluiten kai tullut vain muina naisina Eevojen Kilven ja Joenpellon seurassa, mutta tietty virallisuuden kehä hänen ympärilleen kuitenkin muodostui. Eeva-Liisa tässä muisteli tätinsä vastausta vakiokysymykseen, miten hän on kestänyt pakollisen julkisuuden miehensä rinnalla: ”Mielestäni olen siitä aika hyvin laistanut.”

No nythän meillä on historian kolmas kirjoittava presidentin puoliso, sarja alkoi Ester Ståhlbergista. Tai jos Tellervo Koivisto lasketaan mukaan, heitä on neljä. Hauska nähdä kuinka maineikas sarja Jenni Haukiossa jatkuu, toimii ja uusia ilmiöitä tuottaa.

Siitä on kohta neljännesvuosisata kun riensimme Elinan kanssa Porin jazziin, Ain’t misbehavin oli niin merkittävä tapaus, että se oli koettava. Sitten koko juhla on jäänyt omien tapausten jalkoihin. Ja nyt taas Poriin!

Sinne veti kyllä tietokirjallisuus ja luvattu keskustelu Jukka-Pekka Pietiäisen kanssa Areena-lavalla. Vilkasta ja helteistä oli torilla ja areenan liepeillä, väkeä sellusi edestakaisin ja niitä riitti lavan reunalla kuuntelemaankin, kun Jukka-Pekan kanssa sanailimme lähinnä viimeaikaisista elämäkerroista. Tietokirjailijat ry:n aktiivinen nokkamies on hyvin oivaltanut Porin näkyvyyden ja kuuluvuuden; täällä juuri pitää olla, jos haluaa huomiota tietokirjallisuudelle. Puhutaanhan siellä kaikkea muutakin, politiikkaa ja liikennettä, on kansalaisjärjestöjen kojuja vieri vieressä, joten jazz on levittäytynyt tehokkaasti kaikille kuviteltaville alueille.

Nautimme jutun päälle vankan lounaan läheisessä Torerossa tukeaksemme Espanjan taloutta, ellei muuten niin symbolisesti. Tuntui olevan suosittu paikka, vaan kohta tungos Porissa hellittänee. Lähellä oli myös Suomalainen kirjakauppa, joka tarjosi niin hulppeita alennuksia, että mukaan tarttui iso kassillinen arvotavaraa: kahdeksan kunnon kirjaa neljälläkympillä.

Vielä vaeltelin hiukan rantamilla, kuuntelin yhden naissolistin tunnelmointia ja jouduin Iltalehden Juha Veli Jokisen kynsiin, saas nähdä mitä siitäkin taas seuraa. Piipahdin myös kaupungin vastaanotolla, mikä oli sikäli turhauttavaa, etten jaksanut syödä notkuvasta pöydästä enkä voinut juoda viiniä. Autolla leppoisasti kotiin ja saunaan, tunnin ajomatka. Miksi emme käy useammin Porissa? Ja miksi kaupungin komea nimi Björneborg on lyhentynyt tyhmästi vain Poriksi? Karhu on suojelusjumalansa (Deus Protector), kyllä sen pitäisi nimessäkin esiintyä.

Katselimme vielä hienon elokuvan Venus, Peter O’Toolen kaiketi viimeinen roolityö, hyvin vaikuttava. Tällaisia äijänrahjuksia olemme pian itse kukin, mutta ei vielä!

Haastoin kaikki meidän pelimiehet Myllykoluun näyttelemään ensi kesänä, kun luin Martti Suosalon haastattelusta, että jalkapallo opettaa sijoittumaan oikein näyttämöllä. Tänäänkin Asko sijoittui aivan oikein ja torjui Esan rankkarin. Tästä on varmasti hyötyä näyttämöllä. Vaatimattomuus estää kertomasta, että tein yhden unelmamaalin. Mutta kaksi myös missasin.

Muistelimme kaikki eilistä ihmeellistä iltaa: aurinko paistoi ja oli lämmintä. Tällaista muistetaan joskus viime kesältä. Kannustimme samalla feministejä ponnistelemaan edelleen tasa-arvoisuuden tiellä. On tunnettua, että naisten euro on 80 centtiä, mutta Aamulehti paljastaa lisäksi, että naiset saavat saman verran lievempiä tuomioita kuin miehet. Tähän on mielestämme saatava hetimiten korjaus.

Vakuussopimukseen emme ottaneet mitään kantaa. Matti uskoi Askon kannattamana, että kansan mielestä on ihan oikein, että edustajamme tekevät välillä töitä kesälläkin. Tutkikoot nyt sitä satasivuista sopimuslunttaa, josta kukaan ei ymmärrä mitään. Kimmo Sasin mielestä (kyröläisiä hänkin alunperin) sopimus on asiantuntijoiden tekemä, eikä ole tarkoituskaan sitä ymmärtää; on vain luotettava. Näin päätimme tehdä.

Peräänkuulutamme reheviä miesnäyttelijöitä ensi kesäksi Myllykoluun. Matti lupasi pitää silmänsä auki kassajonoissa. Naisia saa yleensä helpommin, mutta ronskit hyvälihaiset miehet alkavat olla kortilla, kun Suti ja Yli-Kerttulan Mikko taitavat olla jo reservissä. Ei kunnon pyyleviä persoonia näe enää ammattiteattereissakaan. Ei ole enää Uuno Montosia tai Aku Korhosia tai Eero Roineita. Aulis Rosendahl oli viimeinen pyknikko, ja hänkin meni tsunamissa. Kaikki on nykyään niin pirun hyväkuntoisia ja treenattuja (Turkan syytä). Jos näette rehevän ja hyvin ilmaisevan miehen, ilmiantakaa tänne!

Aamun uutinen kuin suoraan eilisestä 2012 Olympiaseikkailusta: turvatoimista vastaava firma ei saa tarpeeksi turvamiehiä kisoihin. Ian has again a difficult problem. Kuvaus viedoneuvottelusta oli taas pudottaa tuolilta.

Olympiakuume nousee muutenkin. Teeman eiliset dokumentit Helsingin kisoista 1952 todella kiintoisia, ainakin minulle ennen näkemättömiä väläyksiä ja lajeja, avajaisetkin väreissä. Muistan Zatopekin saapumisen maratonportista, olimme perheen kanssa etukaarteessa, täytin juuri 7. Faija katseli Emilin ja Danan suudelmaa kiikarilla eikä antanut sitä muille. Myös esteratsastusta katselimme, mutta se meni osaksi piloille mutsin sääliessä vikuroivia ja kaatuilevia hevosia.

Jotensakin uusi tieto oli sekin, että kisoissa oli niin vähän yleisöä. Kai siitä silloin kirjoitettiin. Turisteja varmaankin pelotti sodista selvinneen kaukaisen maan karu maine. Eikä suomalaisilla ollut silloin liikaa varaa kisaturismiin.

Eilen oli urheilua täälläkin, kun Marja piti pihajumppaa – tosin taas Ylivakerin hallissa, sillä nurmi on edelleen märkää. Osanotto hyvä, venytykset mojovia. Nuorimmat Onni ja Selja innokkaimpia. Taunon ja Riston kanssa taivuteltiin takarivissä.

Kirjoitin loppuun sovituksen Ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta, nyt vain tarkastelemaan ja parantelemaan. Ensi kesään Myllykolussa tähdätään, jospa tehtäisiin jotakin repäisevää ja täysipainoista. Vähän hauras romaani kääntyi yllättävän iskevästi näytelmäksi, näin kun itse saan yksin sitä arvioida.

Kuka jaksaa kommentoida Suomen vakuuksia? Lisää viihdettä torstaina eduskunnasta, kun edustajia ja virkailijoita simputetaan lomilta täysistuntoon. Viimeksi näin kävi kuulemma puolen vuosisataa sitten. Aikoihin on eletty.

Tänään tulee Sallan perhe, ja hulinat alkavat.

Lehtien lukua sateisena aamuna.

Paperitehtaan johtajan Niilo Hakkaraisen tunnettuisuudesta on osuva kuvaus Hesarissa (Erään insinöörin kuolema). Aamulehdessä on oivallettu kiva näkökulma Vuoreksen asuntomessuille: kadut on nimetty Nobel-kirjailijoiden mukaan! Kukahan näin hyvän keksinnön on siellä ajanut läpi. Minäkin sain yrittää Frans Emilin kadun asujamistoa luonnehtia: krouvin vaatisin ja lähikirjaston.

Saudi-Arabiassa olisi feministeillä kyntämätöntä työsarkaa – näin kun lukee kuvausta siitä donnasta, joka vaati nähdäkseen edes ostamiensa alusvaatteiden värin kaupassa. Autoa eivät naiset vieläkään saa ajaa, mutta Lontoon kisoihin jo muutama sieltä osallistuu, siis edistystä.

Pia Ingström antaa maanantain Hbl:ssä hyviä ohjeita kulttuuri- ja urheiluministeri Arhinmäelle. Hyvä kun ministeri laajentaa kulttuurin käsitettä populaarin suuntaan, mutta voisi hän hyvin laajentaa sitä myös korkeakulttuuriin päin. Ingström ehdottaa, että Arhinmäki pistäytyisi yllättäen urkukonsertissa Espoon vanhassa kirkossa! Tuskin tapahtuu.

Loistava oopperakonsertti täällä kirkossa on saanut jälkimaininkeja; muutamaltakin taholta on sitä henkeä haukkoen ylistetty. Lähetin oman lyhennetyn arvioni Hämeenkyrön Sanomiin, saas nähdä mahtuuko lehteen (omaa toimittajaa ei ollut paikalla).

Eihän tämä mitään juhlaa ole viljelijöille, mutta minäpoika viihdyn sateella, joka on hyvä sisäilysää (sana Kristina Carlsonin kolumnista SK viime viikolla). Voi lukea dekkaria sateen ropistessa tai tehdä peräti kirjoitustöitä. Nurmikon leikkasin sateen välissä, mutta muita paineita ei oteta.

Moni hymähti, kun Hämeenkyrö nimitti itsensä kulttuurikunnaksi, mutta käsitteelle alkaa viimein tulla katetta. Onhan takana kuorovoitto ja Myllykolun kunnostus, ja jatkoa seuraa.

Marja tuli eilen aivan hurmaantuneena Maisemakahvilan kulttuuriladosta, jossa oli laulukuoro Parempien vävypoikien konsertti. Lauloivat kuulemma kuin YL, kauniisti sointuen monipuolista ohjelmistoa. Toivottavasti palaavat joskus niin minäkin ehdin. Nyt katselin kotona Olympiaseikkailua ja olin taas katketa naurusta, samoin Downton Abbeyn uusinnat ovat hyvin tervetulleita, kun en taannoin päässyt alusta mukaan.

Mutta tänään vasta räjähti. Meidän kylän uusi poika Waltteri Torikka (äitinsä kesäpaikka on siinä Laitisen Pentin entisellä tontilla Laitilan sillan kupeella) oli koonnut ystäviään Kööpenhaminasta ja Savonlinnasta tänne kirkkoon konsertoimaan. Jumaliste mikä konsertti! Onhan täällä ennenkin ollut huipputaitureita, viimeksi Cynthia Makris ja Raimo Sirkiä, mutta tämä nuorekas joukko valloitti kuulijat aivan täydelleen. Ellei upein niin ainakin sykähdyttävin konsertti mikä täällä koskaan on nähty ja kuultu.

Ohjelmisto oli klassista ooppera-aariaa, muutama musikaalinumero sekä romanttisia suomalaisia lauluja. En tiedä kuinka heitä kuvailisin. Vaikea valita suosikkia kun kaikki olivat niin hyviä. Naiset Olga Nikolskaja-Heikkilä, Marjukka Tepponen ja Francine Vis olivat lumoavia. Tepponen tuli suoraan Savonlinnan Taikahuilun Paminasta ja veteli aarioita Beethovenin Fideliosta ja Verdin Rigoletosta kuulaan vivahteikkaasti, huippuna uusi tulkinta ikitutusta Summertimesta. Olga Nikolskaja-Heikkilä herätti huomion heti avauskvartetissa ja kirkasti sitten Massenet’n riipaisevan jäähyväisaarian (Manon) ikimuistettavasti. Kävi häneltä myös Merikanto. Kaikkein ihanin taisi sittenkin olla hollantilainen gasellinkaunis Francine Vis, joka helisytti Carmenia ja sytytti Don Giovannin dueton yhdessä Waltterin kanssa. Liikutti suorastaan, kun hän lopuksi lauloi yhdessä Henning von Schulmanin kanssa suomeksi Taivas on sininen ja valkoinen.

Henning osoittautui aika veijariksi, jonka koomiset kyvyt näkyivät Don Giovannin mahtavassa loppukohtauksessa, mukana myös Waltteri ja Timo Riihonen, joka osoitti turhiksi epäilyt siitä, ettei meiltä enää löytyisi muhevia bassoääniä. Henning oli myös trubaduuri, joka säesti itseään kitaralla. Simo Mäkinen on kirkas tenori, hänen ja Waltterin duetto Jevgeni Oneginista kuului suosikkeihini. Olihan Torikka saanut porukan kokoon! Ja kykeni samalla itse baritonillaan komeisiin leiskauksiin. Säestäjän Ville Matvejeffin valoisa olemus ja herkkä kosketus kruunasi korkean konsertin.

Kirkko oli täynnä kiitollista väkeä, ja juhlinta jatkui pienemmällä joukolla Mäntylässä. Waltteri vietti siellä musiikin maisteriksi valmistumisen juhlaa ystävineen ja sukulaisineen. Monta karonkkaa ja muuta menoa on Mäntylässä vietetty siitä pitäen, kun talvella 1972 tulin ensi kerran tapaamaan Eemelin näyttelijöitä, mutta enpä näin riehakasta ja reipasta juhlaa muista. Tarjoilu oli loistava yöpalaa myöten ja tanssisolistit harvinaista huipputasoa. Olisittepa nähneet kuinka Henning taivutteli Francinea tangon tahdissa! Enpä kiusaa teitä enemmän… sanonpa vain, että juhlia voi näinkin iloisesti ja tyylikkäästi – sen taidon musiikkiväki tunnetusti hallitsee.

Olihan valtaisa päivä, eikä Waltteri tähän pysähdy sikäli kuin olen miestä tähän mennessä tullut tuntemaan.

Onnenoikku, viisi maalia sisään. Yleensä sössin rankkarit.

Ikämiesten peli-innostus on ilmiö sinänsä. Nuoruudesta ei hennota hellittää. Toinen leviävä villitys on kolmas elämä. Kunniakkaan uran jollakin asiallisella alueella luoneet herrat heittäytyvät eläkkeellä kulttuurin kunkuiksi. Johtavat tapahtumia, maalaavat tauluja, näyttelevät kesäteatterissa. Esimerkkejä on lähellä ja kaukana. Eikä siitä pahaa sanaa.

Paitsi mieleeni palasi Kari Suomalaisen repliikki Huovissavotassa 1979, jolloin festivaalikesä kohosi kuumimmilleen: ”Suomen kansa on selvinnyt sodista, nälästä ja taudeista, mutta kulttuuriinsa se voi vielä hirttäytyä.”

Tapahtumien uranaukaisija, Taaborinvuoren Kivi-juhlat, täyttää jo 60 vuotta, muut yleensä 40, niin myös Myllykolun kesäteatteri. Vaan Savonlinnapa on satavuotias, tosin pitkin tauoin. Kaustisella on koko poppoo käräjillä, mutta soitto vaan soi ja viulut vitkuttavat sinnikkäästi. Tää kansa ei lannistu mistään, ei edes Espanjan pankkikriisistä.

Täällä jännätään iltasäitä, kun autoja virtaa Myllykoluun. Tänään ihmeellisen lempeä ilta, savusaunalla istuttiin pitkään Ylivakerin miesten kanssa, Tuikin perhekin tutustui hyviin löylyihin. Juniorista on tulossa jalkapallomaalivahti, oikealla uralla on siis poika.

Lukekaa Matti Kuuselan terävä juttu Aamulehdestä ennen kuin viette seuraavan lottokupongin!

Sadepäivät ovat oivallisia lukemiseen ja vanhojen valokuvien järjestämiseen.

Nyt pitäisi olla huolissaan Espanjan taloudesta. Ylipäänsä pitäisi hölmöjen dekkarien sijasta lukea taloudesta kertovaa kirjallisuutta, kuten Jan Thorvalds neuvoi Hbl:ssä. Minä vaan tätä Colin Dexteriä jatkan, mutta tiedä vaikka vielä iskisin Björn Wahlroosin painavan näköiseen opukseen, jonka lainasin kirjastosta. Ei nyt suorastaan houkuttele.

Sitä paitsi tuhlaan aikaa katsomalla vanhoja kotimaisia elokuvia päivällä. Niissä kiinnostavat eniten miljööt, kuvauspaikat, ajankuva. Usein toivoo että tää typerä juoni pyörisi nopeammin, jotta taas päästäisiin joihinkin katunäkymiin. Toisaalta ymmärrän Petterissäkin virinnyttä innostusta vanhoihin kotimaisiin. Niissä on löytöjä. Tänäänkin Vaalan Dynamiittitytössä oli jotain näppärää, tosin myös tolkutonta. Hauska oli nähdä Didrichsenin taidemuseo (Henry Nielsenin huvila) entisessä asussaan Kuusisaaressa.

Brittien Olympiaseikkailu (To 2012) pitää kutinsa, Marja ihmettelee yläkerrassa mikä saa minut ulvomaan naurusta. Odotus kiihtyy kohti Lontoon megakisoja. Kuinka oli mahdollista, että olympialaiset saatiin täällä aikaan 1952?

Urpilaista ja Kataista ei käy kateeksi. Olli Rehnin tehostetun viileästä olemuksesta huokuu jonkinlainen tyydytys hankalista tilanteista, jotka käyvät yhä hankalammiksi. Suomi taiteilee temppelin harjalla. Mistä tulee ensimmäinen pudokas?

Kaikesta huolimatta olisi kiva, jos tulisi vaihteeksi pikkuisen aurinkoa ja hellettä.

Egyptissä presidentti Mohamed Mursi ei kunnioita vähääkään korkeimman oikeuden päätöstä julistaa parlamentti laittomasti valituksi, vaan kutsuipa uhalla sen koolle. Saksassa valtiovarainministeri Schäuble neuvoo kädestä pitäen korkeinta oikeutta, kuinka sen tulee Euroopan talousvakaudesta ja perustuslakikiistasta päättää.

Eivät silti menetä välittömästi asemaansa nämä poliitikot toisin kuin Jussi Halla-aho meillä. Varmaan Mursi ja Schäuble ovat Jussin kanssa samaa mieltä siitä, että korkein oikeus on vain joukko henkilöitä omine mielipiteineen ja laintulkintoineen. Suomessa korkeinta oikeutta tulee silti kunnioittaa enemmän kuin Saksassa tai Egyptissä.

Samalla kerrotaan, että Timo Soini on 7. sijalla maailmantaloutta eniten haittaavien henkilöiden amerikkalaislistalla. Onnittelut. Tuskin olympialaisissakaan saavutetaan monta yhtä korkeaa sijoitusta. No Leif Salmén kyllä Hesarissa sijoitti Jyrki Kataisen sinne kärkipaikkaa pitävän Angela Merkelin rinnalle Euroopan talouden tuhoajana. Hyvin menee, Suomi.

Meillä oli liikunnallinen päivä. Marja piti jumppaa Ylivakerin entisessä navetossa, kun ruoho kotipihassa on märkää. Hikisinä jumpattiin yli kymmenen notkistelijan voimin Laila Kinnusen laulujen tahdissa. Vanha tuttu Leena-Maija Lindqvist tuli väellä ottamaan kuvaa ja haastattelemaan tästä ihmetapauksesta, juttu kaiketi tulossa Kyrön Sanomiin.

Päälle savusaunan löyly ja pulahdus järveen, johan teki jäsenille ja hengelle hyvää.

Aloitin murhaavan heinäkuun turvallisesti, Sastamalasta sieppaamallani Maigretilla (ja vanha nainen), joka ei tosin ollut parhaasta päästä. Jatkan Colin Dexterin parissa, mies sai äsken huomattavan brittiläisen tunnustuspalkinnon elämäntyöstä. Palkinnolla on kunnioitettavan pitkä nimi: Theakstons Old Peculier Outstanding Contribution to CrimeFiction. Aikanaan hyllyyn kulkeutunut Kainin tyttäret tuntuu olevan hauska kulttuuritietoinen Morse-dekkari oxfordilaismiljööstä.

Päivän iloinen yllätys oli Lontoon olympialaisten valmisteluun liittynyt fiktiosarjan avaus, salaterävä ja älykäs, lähenee jo komiikassaan Knallia ja sateenvarjoa tai vaikkapa Ihmisten puoluetta parhaimmillaan. Puolihuoleton ohimennen sivalteleva satiiri on brittien laji, sen he osaavat.

Svenskien Persson jatkaa selvittämättömien rikosten tutkiskelua omalla uneliaan röhisevällä tyylillään, mutta kohteet ovat kiintoisia. Meillä Hannes Markkula voisi hyvin juontaa vastaavaa sarjaa, jos joku tv:n puolella toimeen tarttuisi. Aiheitakin olisi Kyllikki Saaren tapauksesta alkaen. Tämmöisiä puolituntisia taisi aikanaan tullakin Åke Lindmanin juontamina, myös poliisit itse ovat olleet asialla. Entisaikojen rikollisuudesta kuulin hyvän radio-ohjelman päivällä, asiantuntijana Teemu Keskisarja. Väkivallan taustalla oli ennen ja on nyt syrjäytyminen, liikaväestö, viina ja yleinen vitutus.

Satelee, ajoittain roimastikin. Syy pysytellä sisällä. Maisemakahvilassa sentään poikkesin. Siellä tapaa aina tuttuja tai puolituttuja. Tauluja ja teatteria kommentoidaan. Kohokohta oli, kun suurmestari Eero Pylsy esitti Valtteri Torikalle ja minulle säveltämänsä Kevätlaulun viime viikolla Ritarikellarissa. Myös Christian siellä laulelee vielä jonkun päivän, muutakin ohjelmaa tulossa. Huomatkaa: Eeva-Liisa Haimelinin Sylvi Kekkos-ilta lauantaina 21. tätä kuuta!