Panu Rajala

oli Töllinmäki-päivä. Sitä varten hain Arto Seppälän ja vaimonsa Pirjo Kaukosen aamulla Tampereelta meille kalalounaalle, mistä sitten jatkoimme tapahtumapaikalle. Väkeä taisi kertyä ennätysmäärä, noin 70, joten teema Veikko Huovisen tuotannon vaiheilta kiinnosti. Ja puhuja myös. Tampereelta tulivat Armi Viita ja Risto Järvinen ja taisi olla muitakin pitempimatkaisia. Sekä tietysti vankkaa kyröläistä älymystöä.

Valtteri Yrjölä avasi ja myös lopetti komeasti tilaisuuden vetelemällä tunnelmaan sopivia lauluja ilman säestystä. Meinasi tulla poru kurkkuun, sanoi Pitkokin. Sihteerikkömme Johanna juonteli ja puheenjohtaja Jussi Niinenmaa luki Huovisen lyhyen erikoisen Outo munkki, minkä jälkeen Arto sai sananvuoron ja syvensi käsitystämme kirjailijan muusta tuotannosta. Arto tunsi Veikon pitkältä ajalta ja tuntee teoksetkin, joten varma opas oli asialla. Huovisen vähemmän tunnettuihin naiskuvauksiin hän keskittyi, hyvä niin. On väitetty, että Huovisella ei ole hyviä naishahmoja, ja tätä käsitystä vastaan Seppälä ansiokkaasti väitteli. Lisää sitten aiheesta elokuussa ilmestyvässä kirjassani.

Kahvia juotiin ja korvapuustia syötiin ja nautittiin lempeästä tunnelmasta, kun ei satanutkaan vaikka vähän uhkaili. Arto lahjoitti seuralle Sillanpään teoksen Rippi (1928) ensipainoksena tekijän hauskoin omistuksin Veneskosken Veikolle. Lie ollut hyväkin veikko äfeelle.

Kierrätytin Arton ja Pirjon vielä Myllykolun kautta, missä oli Eemeli menossa laimeahkolle yleisölle, on tainnut sateen uhka karkottaa katsojia. Museoon tutustuimme ja kahvilan ihanat naiset (Liisa, Leena ja muut) hellivät meitä senkin edestä ja lykkäsivät vielä lämpimäisen eilisen hääpäivän kunniaksi. On sitä nyt muistettu. Arton ja Pirjon kanssa riitti puhetta näytelmäkirjallisuudesta ja alan liitosta, jonka viimeaikaiset vaiheet eivät tätä seuruetta yksinomaan ilahduttaneet. Myös kirjailijan asemaa teatterissa pohdimme kokemustemme valossa.

Ohhoh huokaisin, kun olin heittänyt vieraat takaisin Hämeenpuistoon. Nyt koittaa kauan kaivattu vapaus, alkukesän kiihkeät tapahtumat on hoidettu ja edessä on puhtaan valkeita, hehkeän lapisevia almanakan lehtiä.

Carl Haglund siteerasi aiheellisesti Runebergin runoa vannoessaan virkavalan, mutta olisi saanut siteerata alkukielellä. Vai näytettiinkö uutisissa vain suomenkielinen katkelma?

Kaikkien aikojen paras haastattelukeikka iltapäivällä. Kirsi Lassila Sun radiosta vei meidät laivalla Viikinsaareen, tarjosi vanhassa ravintolassa mainion lounaan ja vieläpä ehdimme paviljongin päivätansseihin sen päälle. Viehättävä paikka on Viikinsaari! Vaikka se tuli vastaan monesti, kun kirjoitin teatterihistorioita (kesäteatterikin siellä oli jo 1920-luvulla), enpä ole siellä koskaan käynyt. Saari näyttää olevan täynnä toimintaa, siellä paitsi syödään ja tanssitaan myös pelataan, leikitään, uidaan ja otetaan aurinkoa. Levollista entisaikojen henkeä. Lenkkipolkuja on riittämiin. Lapsiperheiden ja vähän muidenkin lomaparatiisi. Palaamme tänne vastedes joka kesä.

Ohjelmasta tuli toivon mukaan elävä. Kirsi oli hyvin valmistautunut ja teki rentoja kysymyksiä. Marja saiViisivuotishääpäivämme. Siitä tuli aika ihmeellinen.

Katkoin rannalta ruusuja aamulla, ja Tauno postireissulla tuloani katseli vähän hymyillen, mutta myönsi, että viisi vuotta yhdessä on hyvä saavutus. Kannattaa juhlistaa. No hänellä tulee pian viisikymmentä täyteen.

Kahvitarjotin vuoteelle ruusuineen, laulun nyt jätin. Marja antoi ihastuttavan kortin, itsenäppäimellä otettu. Lemmen seitsemäs taivas on yhä meidän, hän vakuuttaa.

Sonnustauduimme Längelmäelle, Tunkelon Isotaloon, missä varsinaiset perinnepidot odottivat. Mahtavan rusthollin emäntä Kirsti Kontio-Ollila otti vastaan ja asetuimme hirsiseinäiseen pirttiin notkuvan pöydän äärelle. Pöydässämme musiikkiväkeä, Erkki Fredriksson seurueineen. Savonlinnan tapauksia muisteltiin juhlavuoden kunniaksi. Kyröläisiäkin näkyi, ranskan opettajani Jaakko Laaksonen, sekä Sepänkadun friidu Tuula Karjalainen.

Keväällä Club Lyonin ranskalaisessa illassa lupasin Kirstille tulla puhumaan lisää Ahosta näihin hänen pitoihinsa. Kylläpä kannatti. Yksin sillikaviaari oli viedä kielen mukanaan muista herkuista puhumatta (huippuna hiljaa haudutettu luomukaritsan uunipata!). Pysyin silti puhevireessä ja vedin vaihteeksi linjaa Ahon toiminnasta Keski-Suomen päätoimittajana ja tietysti muistakin vaiheista. Kirsti muistutti tämän rusthollin pojan E.A. Tunkelon kuvauksesta (Virittäjä 1944), joka koski mm. Ahon kohtuullisia ruokailutapoja. Kirjojani oli jopa myytävänä, ja niitä meni pitkälti toistakymmentä. Pyypiisku-niminen viehkeä yhtye soitteli omia kansanmusiikkisovituksiaan. Loistavasti järjestetyt pidot.

Muistutin siitäkin, että Niskavuoren vanha emäntä naitiin nuorena täältä Längelmäeltä Niskavuoren taloutta perinnöllään kohentamaan. ”Ei jumaliste olisi tarvinnut Längelmäeltä naida sellaista, joka metsään juoksee. Olisi niitä kotipitäjästäkin löytynyt”, herjaa Heta Juhanille, kun tämän suhde Malviinaan on järkyttänyt Loviisaa. Kannattaisi pystyttää tänne patsas Loviisalle. Onhan niitä fiktiivisillä henkilöillä: Silja Salmeluksella, Konsta Pylkkäsellä, Antero Vipusella jne.

Raukean onnellisina ajelimme Längelmäeltä Kyröön kuunnelleen samalla Sun radiosta torstaisen Viikinsaaren retken Hopealinja-ohjelmaa. Hyvin pärjäsimme Kirsin haastattelussa, rento ohjelma, silti sisällyksekäs. Marja avasi uransa kirjakatsauksella, jatkoa seuratkoon. Ohjelma päättyi hääpäivän onnitteluihin ja kauniiseen valssiin, joka ei kuitenkaan ollut häävalssimme.

Ei hätää, se tuli heti lauantain toivotuissa, kun kotiin ehdimme. Helinä oli kultaisena sitä toivonut. Tanssimme siis Lemmen seitsemättä taivasta sateen ropistessa ulkona. Ja Sun radio soitti sen heti perään uudestaan Kirsin terveisin. Alkoi mennä jo överiksi tämä häämuistelumme.

Vilvoittelimme vielä Mahnalan mansikkatansseissa parisen tuntia, sadekin taukosi. Tuttuja, kylänväkeä, kärjessä valtuuston puheenjohtaja Maria Härkki ja Lasse Santala sekä ex-valtiopäivämies, nimipäiväsankari Klaus Pentti, joka on kasvattanut viikset huolettomien eläkepäivien merkiksi.

Lasit kuohuviiniä, hämmentyneen onnelliset tunnustukset. Miten tää kaikki on näin hienosti sujunut. Lemmekkäästi viimeistelimme hääpäivän.

Uusi hiukkanen (Higgs) löydetty, jihuu! Tuntuikin että jotain puuttui käsityksestämme maailmankaikkeuden rakenteesta.

Töllinmäki möllötti kuitenkin päältä katsoen entisellään, kun siellä kokoustimme pihapenkeillä. Ensi sunnuntaina keskitymme Veikko Huovisen huumoriin samalla pihalla klo 14, vieraaksi tulee kirjailija Arto Seppälä. Mitä mieltä Konsta Pylkkänen olisi uudesta hiukkasesta? Voisi hyvinkin semmoisen löytää mahallaan ruohonjuuria tarkastellessaan. Valtteri Yrjölä kajauttelee tapahtumassa kotimaisia lauluja, siellä tapaamme.

Muuten suunniteltiin ensi vuotta ja keksittiin hyvä idea: kun Myllykolussa on nyt se hieno ensipainosten näyttely, Töllinmäkeen pannaan näytteille Sillanpään käännöksiä. Jussi ideoi jo vitriinin paikan, jota ryhdymme toteuttamaan. Vilja kertoi meille rahoitusten kiemuroista. Ihme systeemejä nämä joutsenten reitit, elyt ja muut venkurat. Jospa siellä rahat pian loppuvat, kun vakuusrahaston ja jälkikaupan menoja ruvetaan maksamaan.

Tuore tohtori Sirpa poikkesi kaffeella parvekkeella, siinä on kyllä vauhtimimmi. Heti syntyy kun hän johonkin tarttuu. Ensi vuoteen näissä näytelmähankkeissa jo tähtäillään. Sirpa aloittaa Jyväskylän yliopistossa lehtorina, mutta häntä on täällä pidettävä lujasti helmasta kiinni. Sain väitöskirjansa: Kohdennettu tuki perusopetuksen alkuluokilla. 202 s. Vaikuttaa äkkiselaten persoonalliselta työltä.

Iltakävelin Myllykolussa, yleisöä tuli kohtuullisesti mutta ei yhtään liikaa. Kilpailevia tapahtumia on paljon. Mitä hittoa ne Taatan ääntä kailottaa lippukassan kovaäänisestä, semmoiseen alentamiseen on puututtava. Ne on jylhiä nauhoja, niitä on kuunneltava keskittyen ja hartaasti eikä minään tulomusiikkina.

Helteinen sydänsuvi alkaa olla hehkuvimmillaan.

Päivän ilahduttava saalis: Hämeenkyrön Sanomien ansiokas numero.

Lehti esittelee aukeaman voimin osuvasti niin Myllykolun museon avauksen kuin myös näytelmän ja sunnuntain manööverit muutenkin. Oli oikein vapauttavaa lukea, että Eemeli oli kriitikolle niin raikas elämys. Usein lehti on kehunut rutiininomaisesti harrastajien hankkeet, mutta tässä tuntui aito yllätys ja vaikutus. Varmaan juttu innostaa koko työryhmää. Tärkeimmät asioihin vaikuttaneet henkilöt olivat lehdessä tasapuolisesti esillä.

Paikallislehtemme on sekavan välivaiheen jälkeen saanut hyvän ja osaavan päätoimittajan, tämän Katri Linnikon. Eri asia kuinka torstain numero, joka yhdistyy Pohjois-Satakuntaan ja saa uuden nimen, sitten otetaan vastaan. On kokemuksia siitä, että ihmiset eivät pidä paikallislehtensä sekaantumisesta muiden paikkakuntien asioihin.

Katsotaanpa mitä Aamulehti, joka on kyllä uutterasti seurannut museo- ja teatterihankkeen eri vaiheita. Kalkkiviivoilla näkyvät voimat loppuneen. Näytelmä esiteltiin ylimalkaisen lempeästi (ohjaajaa ei edes mainittu) kesäkatsojan tunnelmin, ja museon avaamisesta viimein lehti vaikenee.

Pitkollahan on vakituinen palstansa, hänhän voisi kerrankin kirjoittaa jostakin merkittävästä asiasta kotiseudullaan. Mistä mies kirjoittaa ñ Teppo-sonnista! Hurraa hurraa. Pitkolla on sama syndrooma kuin ministeri Arhinmäellä: molemmat keräävät urheita torjuntavoittoja väistelläkseen vähänkin korkeakulttuuriin vivahtavia tapahtumia. Olihan Matti P. sentään paikalla Myllykolussa sunnuntaina, mutta jutteli jonkun kanssa vessan nurkalla avauspuheen aikana, jotta ei liikaa vaikuttuisi tällaisesta menoamisesta.

Onneksi on kovia veteraaneja. Professori Aarne Laurila on toiminut kriitikkona vasta vähän yli 60 vuotta ja jatkaa edelleen. Hän soitti ja pyysi kuvia esityksestä: juttu tulossa Demariin (Demokraattiin). Tuskin voisi olla asiantuntevampaa kirjoittajaa sillanpääläisistä pyrinnöistä. Kiitollisena muistan vieläkin Aarnen laajan arvion soittamastani ja ohjaamastani kantaesityksestä 10 vuotta sitten 2002 otsikolla: îHurskas kurjuus Hämeenkyrössä suurella voimalla ja taidollaî. Taitaisitko sen paremmin määritellä?

Ehkä päätän lehdistökatsaukseni tähän. Illalla saunoimme pitkästä aikaa ñ piti sanomani kaikessa rauhassa, mutta äkkiä saunalle ilmestyi hontelo trubaduuriystävämme Christian W. Lindberg direkt från Stockholm kaksine hallavine Berninpaimenkoirineen (Opera och Carmen), joten kesä on siltäkin osin sisäänajettu. Löyly hänelle maittoi, ei sentään vielä innostunut laulamaan, mutta esiintyy Maisemakahvilassa ensi lauantaina klo 15.

Jussi Niiranen nyt teki Iltsikaan isohkon numeron parin rivin kommentistani presidenttivierailun tiimoilta Sastamalassa. Tämmöinen juuri kiinnostaa, eivät niinkään päivillä pidetyt ansiokkaat puheenvuorot, joita laajemmin selostin.

Kaupunginjohdon selitykseen sanoisin vain, että tuskin presidentin kanslia kielsi ottamasta päivien toiminnanjohtajaa mukaan presidentin lounasseuraksi. Kyseessä oli pieni mutta vakava kauneusvirhe. Juuri tällaisilla eleillä voidaan palkita ja kannustaa hyvää työntekijää, sivuuttamalla taas lannistaa. Tällaiset vaikuttavat ja säteilevät koko päivien työskentelyilmapiiriin, jossa ylhäältä tulevaa kannustinta on muutenkin ollut niukasti. Tapauksesta käydään näköjään aiheellisesti vihaista keskustelua Tyrvään Sanomien nettisivuilla.

Muuten ymmärsin kyllä, että presidenttipari halusi toteuttaa vierailun matalalla profiililla. Ja semmoisenakin sillä oli suuri merkitys.

Rauha on muuten laskeutunut maille. Aloitin murhaheinäkuun katsomalla kahta dokumenttia televisiosta. Pekka Lehdon seurantajuttu Anneli Auerin tapauksesta ei ollut mistään kotoisin, sekavaa itsensä esittelyä lähinnä ja muutaman sivullisen haastattelua. Sen sijaan Leif GW Persson jäljitti Femmalla huomattavasti selkeämmin vastaavanlaista joskin käänteistä murhatapausta, jossa miestä syytettiin vaimonsa seksuaalimurhasta. Ehkä Lehtokin vielä kohentaa aineistosta kelvollisen dokumentin, vaikka näytti kovasti masentuvan päänaisen saamasta tuomiosta. Puolueeton tutkija?

Päivälleen 40 vuotta sitten… niinpä niin.

Silloin oli ensimmäisen näytelmäni Myllykolun Eemelin suuri ensi-ilta täällä Hämeenkyrössä, Sillanpään alkuperäisen syntymäkodin eli museon edustalla. Ikuisesti muistan sen.

Ja taidanpa muistaa tämänkin päivän, samaisen Eemelin uuden juhlaesityksen samalla paikalla, vaikkakin nyt uusitussa teatterissa puron varressa, missä se oli jo vuodesta 1973. Mutta nyt on paikalla komea mitat täyttävät katsomo eikä kuitenkaan pröystäilevä, vaan maastoon kauniisti sopeutuva. Ei edes katosta ja hyvä niin.

Päivä alkoi lounaalla Mauri Lepolan lapsuudenkodissa tuolla Laitilassa vastarannalla. Marja Lepola emännöi ja vieraita oli meidän paikallisten lisäksi Aarne ja Ritva Laurila sekä Raimo ja Seija Sailas, jotka tulivat tila-autolla Helsingistä. Sieltä hankkiuduttiin juhlapaikalle Myllykoluun, missä Hämeenkyrö-seuran puheenjohtaja Esa Koivunen otti ohjat, esitteli onnistuneen projektin ja kutsuvieraille tarjottiin kuohuviiniä ja päreellinen pikkuevästä. Väkeä tuli paljon, päivä mitä aurinkoisin, ihanteellinen sää.

Aarne Laurila piti näyttämön edustalla avauspuheen aivan kuin 40 vuotta sitten. Sitten näyttämölle asteli itse ikimuistoinen äite-Miina eli Helmi Tarkki huhuilemaan poikaansa Eemeliä. Hiukan olivat pojat venähtäneet näinä vuosikymmeninä, sekä Lepolan Yrjö että Mustosen Veikko. Hyvin vetivät kertaalleen harjoitetun kohtauksensa ja saivat kukkansa ja aplodimyrskyn. Hiukan muistelin ja nostattelin yleisöstä pystyyn virtuooseja, jotka olivat mukana ensimmäisessä esityksessä. Heitä olikin saapunut ilahduttavan suuri joukko. Ohjaajana silloin oli legendaarinen Klaara Näre-Keskinen mustine huiveineen ja sateenvarjoineen.

Sen jälkeen saimme seurata porottavassa paisteessa tätä tämänkesäistä Vilma Talan ohjaamaa esitystä, joka on jo kuudes kesä Eemelin lapsuusvaiheista. Kuten olen jo todennut, siinä on edelleen liikuttavia kohtia jos kohta kömpelöitäkin. Nuori mies kirjoitteli kaikenlaista, eikä mikään ohjaaja (en minäkään 1973) ole vielä saanut kaikkia sällejä ja herrasväkiä saati trutseja ihan samaan tyylilajiin kuin on muu mäkitupalainen elämänmeno. Eikä ole tarkoituskaan. Välinäytöksillä kuvitetaan kaikensorttista kanssavaeltajaa, jotka Myllykoluun aikoinaan osuivat. Kiitollisina kaikkia katselin, eikä yleisökään tuntunut pahemmin pitkästyvän. Samaa Nikkilän äijää jo 1972 näytellyt Tuomiston Jussi sai ansaitun erikoistunnustuksen teatterin pitkäaikaisimpana veteraanina. Hänen repliikkinsä sillalta: îEi osaa eres trattia sanoa!î kuuluu esityksen helmiin. Myös Miina (Hanna Rajakoski-Tamminen) ja Pransu (Ari Lemetti) sekä itse Eemeli (Aleksi Tala) ovat erinomaisia ja hallitsevat murteen oivallisesti.

Pidimme vielä pientä vastaanottoa meidän pihalla esityksen päälle, samoja vieraita kuin Lepolassa sekä Ulla (Helmin tytär Nökö) Nordgren seurueineen Porvoon saaristosta, myös kantabibliofiilit Anssi Arohonka ja Ari Suutarla liittyivät joukkoon sekä varsinainen teatterin tuntija Kirsti Mäkinen. Ystävällisesti näytelmää kommentoivat, eritoten oli kiintoisaa kuulla Raimo Sailaksen arvioita niin teatterista, kuntaliitoksista kuin muusta elämänmenosta tänä kriisikesänä. Marja Lepola arvioi, että kykenimme yhdessä tuottamaan vieraille täysipainoisen elämyksen kaikkineen.

Ilta päätyi tietysti jalkapallofinaaliin, joka vain ratkesi liian aikaisin ja liian helposti. Kotikatsomomme yövierailla vahvistettuna jaksoi silti Espanjan juhliin saakka. Onnellisena kellahdin ñ en ketoon vaan petiin: aika kova mutta sitä antoisampi viikonloppu takana.