Panu Rajala

Maakuntakierrokseni päättyi tällä erää Kangasalan Sahalahdelle, missä lämminhenkinen kirjastoilta.

Sitä ennen tarjosivat pienemmällä seurueella kahvia ja leivonnaisia punahirsisessä talossa kirkonkylän ulkopuolella. Hyvin passattiin ja keskusteltiinkin vilkkaasti Huovisesta, joka aina tuntuu löytävän innokkaita lukijoita, siis Veikko omilla teoksillaan. Muuan kuulija luki kouluaineensa Havukka-ahon ajattelijasta 50-luvulta. Tuttu kirjakauppias (Ramppiteatterista) möi kirjaani useita kappaleita. Tähän sopikin nyt päättää ja henkäistä, seuraavan kerran saarnaan jossain taas kevätpuolella.

Kaappasin Marjan autoon Tampereen asemalta ja täällä nyt yritetään saada taloa lämpimäksi ja ihmetellään hiiskumatonta hiljaisuutta. Pimeys ympärillämme kiirii… siitähän Matti Kuusela kirjoitti jälleen verrattoman jutun sunnuntain Aamulehden asiat-liitteeseen, pimeyden suojelutarpeesta kaiken valosaasteen keskellä. Muistan kuinka ihailimme pimeyttä ja tähtitaivasta, kun muutimme Hämeenkyröön marraskuun lopulla 1980 – ja kuinka kismitti, kun kohta perään pystyttivät katuvalot tuonne vastaranmnalle. Menetimme ihanan säkkipimeyden ja osan tähtitaivaan kirkkaudesta. Siellä ne valot präkittävät vieläkin. Tulisi pula ja sammuttaisi. No silloin ei ehkä tämä konekaan toimisi eikä työlamppu palaisi.

Maakuntakierrokseni päättyi tällä erää Kangasalan Sahalahdelle, missä lämminhenkinen kirjastoilta.

Sitä ennen tarjosivat pienemmällä seurueella kahvia ja leivonnaisia punahirsisessä talossa kirkonkylän ulkopuolella. Hyvin passattiin ja keskusteltiinkin vilkkaasti Huovisesta, joka aina tuntuu löytävän innokkaita lukijoita, siis Veikko omilla teoksillaan. Muuan kuulija luki kouluaineensa Havukka-ahon ajattelijasta 50-luvulta. Tuttu kirjakauppias (Ramppiteatterista) möi kirjaani useita kappaleita. Tähän sopikin nyt päättää ja henkäistä, seuraavan kerran saarnaan jossain taas kevätpuolella.

Kaappasin Marjan autoon Tampereen asemalta ja täällä nyt yritetään saada taloa lämpimäksi ja ihmetellään hiiskumatonta hiljaisuutta. Pimeys ympärillämme kiirii… siitähän Matti Kuusela kirjoitti jälleen verrattoman jutun sunnuntain Aamulehden asiat-liitteeseen, pimeyden suojelutarpeesta kaiken valosaasteen keskellä. Muistan kuinka ihailimme pimeyttä ja tähtitaivasta, kun muutimme Hämeenkyröön marraskuun lopulla 1980 – ja kuinka kismitti, kun kohta perään pystyttivät katuvalot tuonne vastaranmnalle. Menetimme ihanan säkkipimeyden ja osan tähtitaivaan kirkkaudesta. Siellä ne valot präkittävät vieläkin. Tulisi pula ja sammuttaisi. No silloin ei ehkä tämä konekaan toimisi eikä työlamppu palaisi.

Sompailen Poriin mutkikasta tietä, toiset on stradat Turkuun ja Tampereelle. Mutta perille pääsen, majoitun Vaakunaan ja tapaan Tapio Niemen draamallisissa merkeissä Sitten Suomalaiselle Klubille Satakunnan Kirjallisen Kerhon istuntoon, jossa seuraan ensin virallista kokousta ja pääsen jo puolentoista tunnin päästä esitelmöimään aiheestani V. Huovinen, humoristi. Kovaa äijäkaartia (ei narssuja rattailla) on tässä perinteistä rikkaassa kerhossa, Risto Ojanen nykyisin sihteerinä ja puuhamiehenä.

Vertailin hiukan Nortamoa ja Huovista humoristeina, monia yhteyksiä löytyy: kunnon tutkinto ja virka, syrjäinen asuinpaikka, herrasmiehen olemus, arvokonservatiivisuus, talous kunnossa ja tärkeimpänä ehkä oman murrepohjan taidokas hyödyntäminen. Toisen elementtinä meri, toisen metsä, uskollisia kumpikin omilleen.

Nautimme lopuksi mainion illallisen ryyppyineen ja raumlaisine ryyppylauluineen. Nortamo olisi ollut tyytyväinen, mutta Huovinen tunnetusti vihasi yhteislaulua, ei sentään ryyppyä.

Sompailen Poriin mutkikasta tietä, toiset on stradat Turkuun ja Tampereelle. Mutta perille pääsen, majoitun Vaakunaan ja tapaan Tapio Niemen draamallisissa merkeissä Sitten Suomalaiselle Klubille Satakunnan Kirjallisen Kerhon istuntoon, jossa seuraan ensin virallista kokousta ja pääsen jo puolentoista tunnin päästä esitelmöimään aiheestani V. Huovinen, humoristi. Kovaa äijäkaartia (ei narssuja rattailla) on tässä perinteistä rikkaassa kerhossa, Risto Ojanen nykyisin sihteerinä ja puuhamiehenä.

Vertailin hiukan Nortamoa ja Huovista humoristeina, monia yhteyksiä löytyy: kunnon tutkinto ja virka, syrjäinen asuinpaikka, herrasmiehen olemus, arvokonservatiivisuus, talous kunnossa ja tärkeimpänä ehkä oman murrepohjan taidokas hyödyntäminen. Toisen elementtinä meri, toisen metsä, uskollisia kumpikin omilleen.

Nautimme lopuksi mainion illallisen ryyppyineen ja raumlaisine ryyppylauluineen. Nortamo olisi ollut tyytyväinen, mutta Huovinen tunnetusti vihasi yhteislaulua, ei sentään ryyppyä.

Näkyy Hämeenkyröönkin saadun peräti viisi tuoretta persua hoitelemaan kunnan asioita kuntoon. Jää nähtäväksi mitä he toden teolla saavat aikaan. Muuten keskusta hallitsee (28 %) kuten ennenkin ja kokoomus peesissä myötäilee. Yksi vihreä meni sentään läpi. Tuttuja sekä valittiin että putosi ja jäi rannalle tai varalle. Keskustan Jouni Ovaska on äänikuningas.

Helsingissä JP Roos ei mennytkään läpi, vaikka vastusti ansiokkaasti kaikenlaista, jo pitemmältä ajalta. Eiran poika Jussi Halla-aho sai vahvan kannatuksen, vaikka on käynyt kampanjaa kuin se usein mainittu kusi sukassa. Laura Kolbe edustaa parasta Helsinki-tuntemusta, hyvä että joku voi muistuttaa historiasta ja kaupunkikuvasta ja oikeista perinteistä, kun taas ruvetaan keksimään jotain niinkin älytöntä kuin maailmanpyörää Skattalle.

Alcantaran perheessä sivutaan poliittista todellisuutta siten, että hellä ja tragikoominen kosketus näihin ihmisiin säilyy. Sarjan pysyminen elävänä on taidonnäyte, ja sitä on myös Roban letkeän kovaksi keitetty sanailu. Luulen että poliisista on enemmän hyötyä kuntalaisille kuin valtuutetuista, mutta pakkohan niitäkin on olla siellä. Reippaasti lähti tämä rasismiteema liikkeelle.

Kirjamessut hoidettu, hurraa hurraa. Tämä on selvä taitekohta syksyssä: vaalit, täysikuu, talviaikaan siirrytään. Nyt alkaa helpottaa monella tavalla.

Eilen vain piipahdin kuulemassa dekkaristeja ja tapaamassa Kari Häkämiestä ja Sari Mäkistä. Tänään jo perusteellisempaa, omiakin juttuja Waltari-lavalla ja Bonnierin ja Suomalaisen standilla. Hyvällä rutiinilla selitin Huovista, Sari Forsström ja Merja Sandström haastattelivat asiantuntevasti. Kehuin Jorma ja Maarit Kaimiolle heidän tutkimusjuttuaan ET-lehdessä. Loistavaa on tehdä tutkimusta vapaana vailla paineita, totesimme kilvan. Vuokko Hosia tarjosi aivan herkullisen lounaan (kuhaa ala Mannerheim) Holiday Innissä, ja siinä voitiin puhua yhtä ja toista myös tulevasta kirjasta. Ei muuta kun hihat heilumaan ja tekstiä viimeistelemään.

Oli käytävä myös Vanhan kirjallisuuden ohjelmavaliokunnassa, päivitettiin lyhyesti tilanne, joka vaikutti jo varsin hyvin kypsyneeltä. Monia kirjoja tarttui edelleen hihaan varsinkin divariosastolta, harmittaa suorastaan kuinka paljon olisi hyvää luettavaa. Mutta onhan pitkät talvi-illat, vielä ehtii.

Viikonloppua vauhditti myös Sallan perhe lapsineen kaikkineen, Asla on verraton verbalisti ja Saima pian hurja vauhtinainen. Kävivät katsomassa vanhempansa Sylviä ja Anitaa, esittivät kiitoksia ja hyvää kritiikkiäkin. Näyte kaksivuotiaan oivalluksista: mummi siinä selitti, että pian mennään lenkille Kaivariin, minä kuivailin itseäni suihkun jälkeen johon Asla: ”ja taata menee kuivuriin.”

Vaalivalvojaiset aika puuduttavaa seurattavaa, kun yksityiskohtiin mentiin niin hitaasti. Puheenjohtajia haastateltiin yhä uudelleen. Nämä puheet on kaikki kuultu. Hauska vaalitulos sinänsä: kaikki, jotka hävisivät, voittivat, ja yksi, joka voitti valtavasti, kuitenkin hävisi. Iloisina juhlivat kaikki muut paitsi se, joka ainoana voitti. Keskusta piti sentään pintansa kuten vähän voitiin ennakoida. Ehdokkaamme oli Helsingissä kohtuullinen ääniharava. Ei syytä huoleen, mutta sotkua tulee kuntauudistuksesta. Huomenna katsellaan vähän Hämeenkyrön tuloksia.

Siunaustilaisuus Hietaniemen uudessa kappelissa; Jarmo Papinniemi hyvästeltiin murhemielin. Paljon oli saattajia. Hiljalleen häikäisevässä syyssäässä kävelimme Kirstin kanssa Hietaniemenkatua pois.

Sieltä messuille, missä kuuntelin kolmea hyvää keskustelua: Johan Wrede kertoi (sikäli kuin sai suunvuoron haastattelijaltaan, Ebba Witt-Brattströmiltä) odotuksia herättävästi lankomiehestään Henrik Tikkasesta. Sieppasin heti kirjan, Tikkanens blick. Biografia jatkaa nousuaan.

Sitten juttua Jaan Krossin viimeiseksi jääneestä romaanista Tahtamaa, josta puhuivat Toomas Haug, Hannu Marttila ja Jouko Vanhanen. Poliittinen allegoria vaikutti jännittävältä, samoin Haugin toteamus, että Krossia ei ole vielä koskaan osattu lukea Virossa oikein, koska ei voitu avoimesti tulkita Krossin poliittisia (=neuvostovastaisia) piilokerroksia. Suomessa on sentään päästy hyvään alkuun Juhani Salokanteleen monografian ansiosta.

Ja viimeksi tutustuin nyt vasta (häpeä myöntää) Karl Ove Knausgårdiin ja hänen Taisteluunsa, kun Juha Itkonen miestä joustavasti haastatteli. Witt-Brattström norjalaista ravisteli aiemmin Södergran-lavalla ja vertasi staattista naiskuvaansa Tikkasen vastaavaan – jälkimmäisen eduksi! Otin taisteluiden molemmat suomennetut osat, on niihin nyt perehdyttävä, jos kerran sarja on suurin kirjallinen tapaus Pohjolassa (ylittääkö Oksasenkin?).

Vain se hädänalainen parahdus, että mistä otan ajan ja keskittymisrauhan lukemiseen? Kirjapino kasvaa eikä koskaan kunnolla alene.

Illalla kävin vielä Ruotsin lähetystön vastaanotolla, kuuluu sekin kirjamessujen perinteeseen. Norssin pojan Eino Leinon tapasin, Virpi Hämeen-Anttilan, Matti Klingen jo toisen kerran tänään (laajat muistelmat tulossa, osa 1) ja Touko Siltalan, jonka kanssa pohdintaa Huovisesta, vielä kerran. Kehaisin vähän Ebba Witt-Brattströmille päiväistä keskustelua ja onnittelin Nalle Nybergiä hyvästä synttäriohjelmasta radiossa. Tarjoilu hiukan entisestä laimentunut: ennen alkudrinkki oli gintonic, nyt pelkkää punaviiniä. Mutta ruoka riittävää ja maittavaa.

Tapasimme yllätystreffeillä vielä Marjan siskon Sirkun miehineen KOM-ravintolassa, olivat nähneet Karkkipäivän ja Eduskunta kakkosenkin, jotka meiltä tyystin näkemättä. Pelkkää patsastelua ja edustamista oli tämä päivä, minkä mielelläni itselleni sallin.

Hesarin hurja kirjallisuusnumero eilen pohjusti kirjamessuja. Vesan jättijuttu Keskisarjan Raatteen tien taisteluista huippuna, tietysti myös Riikka Pulkkisen päiväkirja aika näyttävästi esillä. Vesa tarkensi yleensä löysästi käytetyn myytti-käsitteen todellista olemusta, samoin huomautus Keskisarjan joskus ylilennokkaasta tyylistä on paikallaan. Perusteiltaan Keskisarja on järkevä kirjoittaja kuten jutusta ilmenee. Tänään Helena Ruuska antaa kauniin tunnustuksen Katarina Eskolan kirjalle äitinsä, nuoren Elsa Eklundin päiväkirjoista.

Kirjallisuudella jo alustavasti kyllästettyinä painelimme siis messuille. Osastot oli taas muutettu, mutta äkkiä opimme suunnistamaan. Touko Siltalan kanssa jo kolmas keskustelu Huovisesta, meni hyvällä rutiinilla. Waltari-lavalta Aleksis Kiven lavalle, missä keskustelu aiheesta Kenestä tai mistä saa kirjoittaa. Jukka Petäjä haastoi puheenjohtajana, heittelimme ajatuksia Riikka Ala-Harjan ja Anja Snellmanin kanssa. Riikan romaanista Maihinnousu tuli tämänkertainen sytyke. Taisimme olla herttaisen yksimielisiä siitä, ettei kirjailijaa voi kahlita eikä lainsäädännöllä valvoa, kirjoittakoon häikäilemättömästi mistä kirjoittaa ja ottakoon vastaan seuraukset. Romaanin perinteinen fiktio-suojaus tuntuu olevan murtumassa, arvelimme Anjan kanssa pahoin aavistuksin. Toisaalta on rehellistä nähdä, että romaaninkin taustalla on elämää ja ihmisiä ihan todellisesta maailmasta. Heilläkin voi olla sanansa sanottavana, kuten on huomattu.

Vaalikeskustelu ei juuri mieliä kohottanut. Väitän edelleen, että puheenjohtajat rikkovat ja pilkkovat keskustelun päälle tunkevalle roolillaan. Olisi kiva kokeilla, mitä seuraisi jos puhujat saisivat kerran sanoa sanottavansa rauhassa loppuun. Luultavasti kaikki rauhoittuisivat, voisi tulla aitoa debattia, jos puheenvuorot asiallisesti jaettaisiin. Huvittava tilanne: Andersson seisoo koko pituudessaan kuin läksyjä kuulusteleva opettaja alhaalla tuolissa luimistelevan pääministerin edessä. Eihän näin voi syntyä aitoa älyllistä debattia. Vähempikin paimentaminen riittäisi. Räiskettä saisi olla, mutta kahdessa minuutissa ei kukaan pysty väittämään mitään kunnollista.

Mutta tästä nyt vähät välitimme. Äänestyspäätös on aikaa sitten valmiina, mutta odotellaan sunnuntaihin.

Kun katseli Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden väittelyä, kiinnitti erityisesti huomiota puheenjohtajan väritön rauhallisuus. Ehdokkaat saivat aina sanoa sanottavansa rauhassa loppuun, puheenjohtaja ei keskeyttänyt eikä hoputtanut. Ehdokkaat olivat loistavia puhujia ja pysyvät annetuissa rajoissa, jotka olivat vapauttavan väljät. Meillä on vakiintunut puheenjohtajien korostunut, arrogantti ja ylimielinen rooli, jossa tärkeintä on mestaroida ja poikkaista puheita. Puheenjohtajat tahtovat itse päähenkilöiksi, kuin luokan opettajat, jotka armosta sallivat keskustelijoiden hönkäistä muutamia lauseita ennen kuin taas katkovat. Ikään kuin meillä kaikilla olisi hirveä kiire eikä kukaan todella tahtoisi kuulla, mitä ehdokkaat ajattelevat.

Katsotaanpa taas huomeniltana Jan Anderssonin ylhäistä hahmoa, joka pyrkii paitsi ruumiillisesti myös shown sisällöllisenä ohjaajana muita päätä pitemmäksi.

Eduskunnassa saavat sentään puhua kohtuullisen pitkään. Keskustan Tiilikainen pääsi paalupaikalta pitämään kunnon poliittisen palopuheen, jota kuunteli mielikseen. Lisää väkevää retoriikkaa! Kuivaa asiatekstiä on kuultu kylliksi. Keskusta nousee vielä, ihme olisi ellei noin hyvistä asemista sataisi laariin ääniäkin. Nyt ratkaisee, kuka parhaiten puolustaa lähipalveluja ja kuntien kohtuullista kokoa ja toimivaa itsenäisyyttä.

Kuka haluaa nähdä aitoa, ihmeen luontevaa, samalla riipaisevaa näyttelemistä, menköön Lilla Teaterniin. Milja Sarkola kohautti viime vuonna Perheenjäsen-näytelmällään Takomossa, nyt on vuorossa dramatisointi ja ohjaus Johanna Thydellin romaanista I taket lyser stjärnorna Lillanissa.

Aivan erinomainen esitys, niin keskeltä nuorten maailmaa, ettei sitä uskoisi kirjoitetuksi tai näytellyksi saati ohjatuksi. Silti on juuri ohjauksen ansiota, uskoisin, että jokainen hetki vangitsee, että nuoret ovat niin tosia ja koskettavia. Iida Kuningas Jennan roolissa eläytyy joka liikkeellään, ilmeellään, eleellään. Jessica Grabowsky on hurmaava parissa roolissaan ja Lidia Bäck saa hienosti esiin seksikkään Ulliksen muutoksen. He ovat vasta Teatterikorkeassa tai juuri valmistuneita, uusia puhtaita kasvoja. Koko pieni monihahmoinen kaarti on mainio ja tasavahva. Miten vaivattomasti juttu kulki joka metrillä. Ja loppu oli kuin olikin positiivinen kaiken murheen jälkeen, elämänuskoa vahvistava. Katsomossa oli paljon teini-ikäisiä, jotka lopussa taputtaa jymistivät lujasti. Tunsivat varmasti jutun omakseen.

Olli Kivinen lanseerasi Hesarissa hyvän termin: ”Kevytdiktatuuri on vaikea laji”. Siitä Venäjällä lienee kysymys. Ei ole enää Stalinin mielivaltaa eikä politbyroon ylivaltaa, mutta kansallismielisyyden kohotuksilla puutteita paikkaillaan. Samalla Kivinen pani ”mitättömän suomalaisdosentin” ohimennen paikalleen. Mutta paljon hän on saanut aikaan, ei voi kiistää, olkoon sitten ylimmän johdon myötäsuosiolla ja tuella.

Luukusta mätkähti uusi Hiidenkivi, oikein hyvä numero. Aivan oikein lehti pitää ääntä omasta lakkauttamisestaan. Hiton tyhmä päätös, ikään kuin kulttuurilehdistössä olisi tungosta. Kaikki tietävät, että ne eivät varsinaisesti ”kannata”. Tässä Hiidenkivessä ilahduttaa erityisesti Helena Ruuskan lämpöinen juttu ”Kirjailijaelämäkerran kirjoittamisen lumo” – on aikakin, että elämäkerrat nousevat yliopistojen kirjallisuusopetuksen typerästä pannasta. (Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä on lipsahtanut Vartion teokseksi; kaiketi elämäkerturi on niin kohteensa lumoissa vai toimitusko lie erehtynyt).

Myös himopyöräilijä Tarmo Kunnas kirjoittaa kauniisti kotiseutujen merkityksestä ja Jukka Mallinen kiintoisasti Brodskysta. Arvosteluosasto laahaa, mutta niin se on tehnyt ennenkin – poikkeuksena Lauri Timosen kriittinen juttu Puhdistus-elokuvasta.

Hiidenkivi on siis perustettava uudelleen ehkä vähän paremmalla nimellä. Ellei muuten niin palattakoon Eliaksen kaltaiseen tiedotuslehdykkään.

Käytiin tarkistamassa, kuinka Waltteri Torikka pärjää Papagenona Kansallisoopperan Taikahuilussa. Komeasti pärjäsi, näytteli hupaisasti, artikuloi loistavasti ja tietysti lauloi hyvin. Schikaneder kuulemma kirjoitti aikanaan itselleen tämän vähän paisutellun hupiroolin, esittäjälleen kiitollisen. Juhani Koivisto ja ohjaaja Jussi Tapola olivat tehneet libretosta uuden, selkeän ja joustavan suomennoksen. Sirkka Lampimäki säväytti Yön kuningattarena, kuoro iskevässä vireessä. Mukava oli kerrata näinkin tuttu teos. Tapasimme oopperajohtaja Päivi Kärkkäisen ja kiitimme paitsi esitystä erityisesti Waltteria, aivan ansiosta. Nouseva baritoni on poika.