Panu Rajala

Joskus harrastajateatteri yllättää kerrassaan. Näin kävi Vammalan Teatterissa, missä Marko Saario on ohjannut ikitutun Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa.

Kävi sikäli hyvin, että Tv1 tarjosi päivällä klassikkoelokuvan (1938) samasta aiheesta. Kannatti kerrata Aku Korhosen ja Uuno Laakson mehevät tulkinnat. Sitä hämmästyttävämpää, että olivat Vammalassa löytäneet miltei yhtä rehevät hahmot päärooleihin. Ihalaisena nähtiin Harri Uusitalo ja Vatasena Ilkka Rantanen, aivan verrattomia äijänmöhkäleitä. Vielä on aitoja tyyppejä peruskansan uumenissa, lisäksi kursailemattomia esiintyjiä. Myös Kaisa Karhuttareen olivat saaneet riemastuttavan rehevän ja etevän Heli Heinisen. Tahvo Kenosenakin hyvä tyyppi, Jarkko Mäkipää. Tasaisen taidokkaita olivat muutkin, todellista näyttelemisen riemua. Lopussa ruvettiin nauramaan liikaa jo näyttämölläkin.

On onniteltava Vammalan Teatteria myös hienosti kunnostetusta talosta, jossa ovat toimineet jo viitisen vuotta. Ei ole vain tullut käydyksi. Muistan kun ohjasin Waltarin Noita palaa elämään siellä vanhalla Seukulla. Kyllä ovat olosuhteet siitä huimasti parantuneet.

Marko Saario on ohjannut kiitollisia henkilöitään tarkasti ja selvinnyt näppärillä tempuilla juonen kuljetuksesta raakapuun kehystämällä tyhjällä näyttämöllä. Ensi kesänä Saario ohjaa Myllykoluun Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden. Odotukset kasvoivat huomattavasti. Tähän mieheen luotamme.

Mikä olikaan sopivampi paikka pohjustaa Nobel-uutista kuin Kyröskosken seurakuntasali. Tässä lähistöllä pidettiin ainoat kotimaan Nobel-juhlat 1939, kun Sillanpään tytär Helmi tarjosi korvikekahvit lottatovereilleen Sain taas muistuttaa kuulijoille ainoan Nobelimme taustasta, joka ei liittynyt pelkästään maailmanpolitiikkaan, palkintohan päätettiin kauan ennen talvisodan syttymistä. Muuten oli puhe huumorin olemuksesta ja tietysti Huovisesta.

Vai että Mo Yan. Tunnen tuotantoaan heikosti, totta puhuen en ole miehestä kuullutkaan. Ihan pihalla oli radiossa myös vakiotietäjä Nalle Nyberg, kunnes löytyikin muutama tietäjä. Akatemian äijät yllättivät jälleen. Varmaankin kyvykäs kirjailija, suomennoksia tulossa, pitäisi kai lukea.

Pitkästä aikaa TTT:n päänäyttämöllä, Liz katsastettavana. Kun oli matalahkot odotukset, esitys yllätti myönteisesti. Ei se nyt niin hirveä hupailu ollut kuin Lauri Meri taannoin maalaili Hesarissa. Ehkä sitä oli vähän korjailtu, en huomannut mitään ex-miesten letkajenkkaa. Muutenhan niitä siellä vilisi. Ohjaaja Brännare on erikoistunut pintaa pitkin liukasteleviin tähtikuviin, eikä tästä kukaan syvyyttä odotakaan, ulkoinen säihke ja prameus riittävät sekä tutut laulunumerot. Katsoja voi täydentää lyhyitä väläyksiä omilla muistikuvillaan, menettelee sekin. Maria Lund ja Sinikka Sokka ovat hyviä, Kietäväinenkin pörhisteli Burtonina kohtuullisesti. Laimean kiitollista yleisöä sali täpötäynnä.

Mukavia Kiven mietteitä luetaan radiossa koko viikko. Tänään myös lauluja Kiven runoihin. Sopiva viritys kirjalliseen päivään.

Heitin Alman Vuosaaren satamaan, mistä laiva lähtee Gdyniaan. Sinne painui teatteriopiskelija reppuineen, mutta palannee jouluksi. Yhteydet Puolaan ovat heikentyneet, katsoin että lento Helsinki-Wroclaw välilaskuineen kestää 20 tuntia! Ryanair ei enää lennä sinne Tampereelta.

Iltapäivällä vierailu Kansallisten seniorien tilaisuuteen Töölönkadulle. Taas tupa täynnä, ennätysyleisö sanoivat, kuuluu jo tapoihin. Puhuin elämäkerroista yleensä ja omistani erityisesti. Varttuneet ovat fiksua lukevaa yleisöä, ei siinä mitään, käyvät ahkerasti teatterissa ja keskustelevat lukupiireissään. Ritva Santavuori siellä säkenöi ja sata muuta.

Jatkoin Bottalle Vanhan kirjallisuuden päivien vuosikokoukseen, missä uurastettiin pikkutarkasti sääntöuudistuksen kimpussa, Kari Rahiala aktiivisena. Ei mitenkään hehkuvin tapa viettää Kiven päivää, mutta tarpeellinen. En olisi ehtinytkään Avointen ovien laulumatineaan, josta oli vähän puhe. Vietimme kokouksen aluksi hiljaisen hetken ohjelmavaliokunnan jäsenen Jarmo Papinniemen muistolle.

Marja käynyt silakkamarkkinoilla, joten meillä herkuteltiin. Kirsi Kunnas sai Kiven palkinnon, kunnianarvoisa matriarkka. Jupisiko joku, että olisihan niitä luomisvoimaisiakin palkittaviksi. Kiven palkinto on raskaan sarjan elämäntyön sinetti, sikäli oikeaan kohteeseen. Kuulin hyvän haastattelunsa radiosta. Onnea vain Tampereelle.

Alumnit ovat aktiivisia. WSOY:n kirjakaupassa ihmeteltiin mikä ostopiikki yhtäkkiä iski Huovis-kirjaani. Lähtivät liikkeelle eilisen kohtaamisen innostamina. Saattaa vaikuttaa myös Joni Pyysalon oivaltava, myönteinen kritiikki SK:n viime numerossa.

Kirjan markkinointia ei kukaan (paitsi joku jurnuttaja) enää paheksu kuten vielä takavuosina, mutta hyvin leppoisaa ja pienimuotoista se meillä vielä on – tosin menossa kovempaan suuntaan Sofi Oksasen ja Riikka Pulkkisen esimerkin mukaan. Eikä siinäkään mitään pahaa, kilpailkoon kirja vapaasti monien turhempien hyödykkeiden kanssa.

Luen hiljalleen Eugen Rugen vasta suomennettua romaania Vähenevän valon aikaan – itäsaksalais-venäläisten sukupolvien kuvaus siinä keskiössä. Perhe- ja sukuromaanit ovat palaamassa kovalla ryskeellä, ajatellaan vaikka Jan Guilloun uutta toiseen osaan ehtinyttä sarjaa Ruotsissa. Suvustaan Sofikin ammentaa.

Finlandia-jakajalla ei tule olemaan helppoa, näin on jo ehditty todeta, eipä esiraadillakaan. Kirjasyksystä näyttää tulevan poikkeuksellisen tasokas. Pirjo Hassisen romaani populismista kiinnostaisi, samoin lukemattomat muut, tietokirjoista puhumattakaan. Mistä otat ajan ja rauhan lukemiseen? Uusi sukoilematon Dickens-sarja (tv1) anasti nytkin lukuaikaa ja vei voiton urheiluväittelystä. Tuleehan pyhät ja sitten joulu, pimenevät illat.

Alman kanssa lounaalla Asia1:ssä, tyttö lähtee taas Wroclawiin viimeistelemään teatteriopintonsa. Näkymiä töistä keväämmällä Turussa, iloisia uutisia. Oli nähnyt Sylvin ja Anitan lauantaina, kuulemma hyvä veto, yleisö lämpimästi messissä. Kumminsa Eeva-Liisan kanssa ollut eilen syömässä ja puhelemassa.

Vierailu Alumneissa, yliopiston Runeberg-sali täynnä tarkkaavaisia kuulijoita. Veikko Huovinen tuntui tätä ikäpolvea kiinnostavan, teokset monella hyvässä muistissa. Kirsti Mäkinen on palannut vetämään Alumneja tunnetulla taidollaan, koko kirjapiiri lopahti välillä kun hän yritti luopua hommasta. Keskustelussa tuli esiin uutinenkin Huovisen vierailusta Berliinissä lukemassa omaa teostaan! Reetta Meriläinen oli aamulla Jälkihiessä ja nyt täällä avaamassa Alumnien puheenjohtajana. Elsi Hetemäki eturivissä, Siukot takarivissä. Kirsti tarjosi katkarapuvoileivän ja iltaviinin Fazerilla. Puhuttiin Tuulan juhlista ja Nätti-Jussista, Lasse Lehtisen kirja ilmestymässä.

Roba pitää pintansa, sävy tosin synkkenee, kovia käänteitä. Alku kannattikin ottaa rennommin, nyt ollaan jo poliisin imevässä kierteessä. Varsin siekailematonta kuvausta.

Aamusta Turkuun, yhden päivän ohjelma kirjamessuilla. Upea syyssää jatkuu, sääli viettää se autossa ja messuhallissa. Sentään loistotie ajella.

Kiertelimme ja katselimme. Ensiesiintymiseni ruokalavalla, missä kokit valmistivat taidokkaasti lohta, minun tehtäväni oli kertoilla Huovisen ruoka- ja juomakuvauksista. Touko Siltalan kanssa kävimme asiallisen kirjakeskustelun Agricolan lavalla, muutamia kappaleita signeerasin, ei mitään ostoryntäystä. Divariosasto aina kiinnostavin.

Ryntäys oli sen sijaan auditorioon, missä Jörkka Donner haastatteli presidentti Niinistöä Euroopan tilanteesta. Ei toivoakaan päästä edes salin ovelle. Ensimmäiset Jenni Haukion (yhdessä veteraani Kettulan kanssa) junailemat messut taisivat onnistua nappiin, yleisöennätyksestä puhuttiin.

Pulkkisen lapset katsastettiin, sitten viiletin Helsinkiin, Marja jäi Turkuun mumminhommiin. Kun katselin vähän Borgioiden viihteellis-väkivaltaisia juonitteluja, oli todettava taas, ettei mitään uutta auringon alla. Katso päivän Hesari ja Vatikaanin uudemmat juonet ja murhat.

Helsinki on kauneimmillaan. Lenkki Kaivarin ympäri, kellanpunainen ruska hehkuu, aurinko kimmeltää meren laineisiin. Pulahdus Yrjönkadun altaaseen.

Tuula Uusi-Hallila juhli pyöreitä vuosia. Ensin tasokas konsertti SYK:ssa kenialaisen koulun hyväksi (huippulahjakkaita oppilaita soittajina, laulajina), lasien kohotus opettajainhuoneessa ja sitten riento Eliteen illallisille. Pöytäseurana Marjan ja Kirstin lisäksi itämerensuomalaisten kielten professori Riho Grünthal ja entinen kustannustoimittajani Päivi Vallisaari, sittemmin johtaja, nyt vapaa eläkeläinen, sekä Tarton viron kielen lehtori Kersti Lepajoe. Pöydässä myös Satu Grünthal ja Kaija Valkonen. Puhetta kielestä, Virosta, yliopiston kuulumisista, yksityiskoulun eduista.

Riitta Uosukainen piti kauniin kiitospuheen Tuulalle. Kova kulttuurimanageri, tietokirjailija, uusien kykyjen opettaja on Tuula, ja kaiken lisäksi maakunnan kuulu sisarensa kenkäkaupan näyteikkunoiden somistaja Ylivieskassa. Tärkeimpiä vaikuttajia ovat kyvykkäät, innostuneet äidinkielenopettajat.

Ibsen, Villisorsa, Roihan sovituksena Aleksanterin teatterissa.

Tätä pidetään yhtenä Ibsenin parhaista, Peer Gyntin veroisena ja Tšehovin Lokin edeltäjänä. Mutta tämä esitys ei tehnyt näytelmälle oikeutta. Heti viilsi korvia karkea hämäläismurre, jollaista ei puhuta enää missään. Kuin parodiaa Niskavuoresta, pohjalaista uhoakin siihen surutta sekoittui. Samalla sovitus oikaisi, yksinkertaisti ja alleviivasi alkuperäistä teosta. Jos Ibsen itse alleviivaa kerran, tässä korostettiin kolmella viivalla. Eräänlainen selkosovitus teki ihmisistä maalaiskylän tomppeleita ja tapahtumista sietämättömän simppeleitä. Ibseniläinen hyytävä viileys on kymmenen kertaa tehokkaampaa kuin roihalainen huuto ja reuhtominen.

On liuta ohjaajia, jotka eivät usko katsojain kykyyn tehdä päässään analogioita eri kulttulla alkaa nolottaa elämämme helppous verrattuna kuvattuun pakkovallan ahdistukseen.

Marja luki jo lievin vaikeuksin Sofi Oksasen uuden romaanin, minä annan sen vielä odottaa. Matti suositteli lukemaan yhteen menoon vaikkapa kahtena päivänä, jolloin pysyy mukana monimutkaisessa henkilögalleriassa. Hänestä se on ehdottomasti hieno teos, suorastaan loistava, ja Mattihan on luotettava lukija samoin kuin katsoja.

Nyt elokuvasta palatessa sieppasin Akateemisesta sen sijaan Eugen Rugen (signeeratun) romaanin Vähenevän valon aikaan, sukutarinan Itä-Saksasta. Siinä määrin alkoi aihepiiri kiinnostaa. Palataan sen jälkeen.

Kirjailijaillalliset Kämpissä.

Olinkohan viidettä kertaa, ainahan WSOY:n julkaisevat kutsutaan. Paavo Hohdin viimeinen isäntävuoro, Leena Majanderin ensimmäinen emännyys. Julkistettiin Edinburghin uusi residenssi, johon heti havittelemme keväällä. Palkintoja saivat ansioituneet veteraanit, mm. Arne Nevanlinna, Liisa Ryömä, Pekka Tarkka ja Kirsti Mäkinen, joka piti kiitospuheen palkittujen puolesta.

Pöytäseura antoisaa, Kati Tervon ja Seita Vuorelan välissä istuin, Tuuve Aro vastapäätä. Markku Envallin kanssa saatoimme keskustella pitkään, ja Leena tuli daamiksi loppuillasta. Yleisiä kuulumisia vaihdetaan, kollegojen kirjoja pitäisi tietysti kehua. Risto Uimosen ja Martti Turtolan kanssa puhetta uusista tietokirjoista. Joni Pyysalo sanoi kirjoittaneensa Huovisesta Kuvalehteen. Markun ja Lari Mäkelän kanssa päästiin jopa kirjalliseen substanssiin. Ei ihan hukkaan heitetty ilta, ruoka maittavaa ja viiniä riittävästi. Kävelin lämpimässä yössä kotiin.

Palattu mailta, rehkitty siellä yhtä sekä toista.

Kiva oli katsoa eilen amerikkalaisten Sotakirjeenvaihtaja vuodelta 1945; paljon yhteyksiä Linnan Tuntemattomaan kuten on todettukin. Löytyivät ainakin Koskela ja Rahikainen, universaaleja tyyppejä. Muuten aika säyseä, kovin kiltin oloinen sotaelokuva, vaikka realistinen, jalkaväen kurjaa, tosin voittoisaa vaellusta Roomaan kuvaileva.

Yhtään kivaa ei sen sijaan ollut vilkaista Mannerheim-leffan kenialaista sekoilua. Mitähän siinäkin on meinattu. Jonakin gonzohuumorina se vielä menisi, mutta tuottaja tuntuu vakavissaan uskoneen umpimähkäisellä hosumisellaan uudistaneensa marsalkan henkilökuvaa. Vieneensä sitä urheasti kuten hän sanoi ”eteenpäin”! O sancta simplicitas.

Mikä on muuten myytti? Jonka murskaamiseen tässä vannotaan. Myytti on ymmärtääkseni jokin uskoon perustuva, vakiintunut käsitys tai ilmiö, usein ihannoitu, joka ei pidä paikkaansa. Jolla ei ole todellista katetta. Mistä kohtaa siis Mannerheimin myyttiä tässä yritetään murtaa? Onko joku uskonut, että hänellä ei ollut yksityiselämää? Liittyykö siihen jokin väärä, todeksi uskottu käsitys. Siitähän on kirjoitettu vaikka kuinka paljon. No itse elokuva on näkemättä, mahtaako enää kiinnostaakaan.

Kuinka virkistävän toisentasoinen onkaan elokuvantekijöiden taito uudessa Roba-poliisisarjassa. Timo Yrjönpoika Varpio on laatusarjojen käsikirjoittaja, tässäkin hän on onnistunut erinomaisesti: uskottavaa, iskevää, hauskaa, puhuttelevaa kuvausta poliisin arjesta. Myös näyttelijät on oivallisesti valittu, Kari Hietalahdella nappirooli. Kulkeva ohjaus Joona Tenan. Tätä haluaisi heti nähdä lisää.

Sen jälkeen marsalkkasekoilua kesti katsoa noin 7 minuuttia, äidin hautajaisiin saakka, missä mutaa levitettiin laulunloilotuksen säestyksellä mamman haudalle eikä äänikään toiminut. Itkeä vai nauraa?