Keskiviikko 21.11.12

Jussi Karjalainen tuomaroi nuorta Waltaria Hesarissa. Tuulahdus 70-luvulta: taas kirjailijaa syyllistetään poliittisin perustein. Minä en näköjään kyllin rivakasti nostanut Waltaria seinälle elämäkerrassani. Jäähy olisi pitänyt tuomita edes näin jälkikäteen. Ei riitä, että totesin Waltarin lyhyen aikaa hengessään myötäilleen IKL:ää, vaikka ei koskaan liittynyt järjestöön eikä edes AKS:aan, mistä kirjailijatoverit (mm. Martti Haavio) häntä ankarasti moittivat. Waltari jäi liberaaliin välimaastoon.

Jussi ei huomaa, että Yö yli Euroopan (1934) päähenkilö on Jaakko Susi, rautainen kommunisti, jota kohtaan Waltari tuntee vastentahtoista kunnioitusta. Olisiko kommunistikortin paikka? Tuomittavaa riittää, jos katsotaan ketkä kaikki ovat suomentaneet kommunismia ja Stalinia kannattaneita kirjailijoita.

Horst Wesselin suomennos (1933) auttoi näkemään, mitä Euroopassa oli tapahtumassa. Tällaista ikkunoiden avaamista Paavolainen ja monet vaativat umpioituneelta Suomelta. Jussin mielestä oli ”moka” näyttää natsien nousun alkutahdit. Silmät kiinni, korvat umpeen.

Kuvaan elämäkerrassani, kuinka Paavolainen ja Waltari tunsivat nuoruuden vaiheessa suurta vetoa kansallissosialismiin, tahtoivat sulautua uuden nuorison kollektiiviseen liikkeeseen. Siitä ei koskaan tullut mitään. Waltari irtautui ajatuksesta nopeammin kuin Paavolainen, jonka odysseia natsien liepeillä jatkui 30-luvun loppuun saakka ja pitemmällekin.

Näihin voimme palata ensi viikon torstaina, jolloin Waltari-seura käy katsastamassa tämän merkkitapauksen, kirjailijan julkaisematta jääneen näytelmän esityksen Opistoteatterissa – outoa että se tapahtuu vasta nyt, 78 vuotta näytelmän kirjoittamisen jälkeen. Kiintoisaa sekin, että pöytälaatikkoon jäänyt näytelmä herättää vieläkin poliittista intohimoa, jopa jälkijättöistä tuomitsemishalua.


Tampereen Raatihuoneella julkistettiin merkkiteos: Aulis Aarnion Lain ja oikeuden tähden, Tampereen raastuvan- ja käräjäoikeuden historia 1830-2010. Juridiikka ja oikeussalien maailma on minua aina kiinnostanut, joten tartunpa tähän vankkaan opukseen virkein odotuksin. Aulis näkyy syventäneen historiaa oikeusteoreettisella pohdinnalla, mikä lisää kirjan arvoa.

Tilaisuudessa oli paljon oikeuslaitoksessa palvelevaa väkeä, joukossa sentään kulttuuri- ja kunnallisaktivistit Anja Aarnio ja Heidi Martikainen, joiden kanssa oli hauska pitkästä aikaa keskustella. Pekka Parantaisenkin, Päätalon tuntijan, tapasin sekä Petri Nuutisen, kirjan kannen tekijän ja Auliksen muita avustajia.

Raatihuoneelta kävelin Työväen Teatteriin, missä annettiin Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunun viimeinen esitys. Hyvähän se oli. Joku piti Merja Larivaaran Blanchea konstikkaana, omituisena, mutta sellainenhan sen pitää ollakin! Mielestäni erinomainen näyttelijäntyö, ihminen joka näyttelee koko ajan falskeja rooleja, ei ihan helppo tehtävä. Tommi Raitolehdon Kowalskissa oli raakaa (hyvinkin suomalaista) voimaa, Auvo Vihron Mitchissä taas hauskaa sovinnaista arkuutta, Petra Karjalainen Stellana verevä tyyppi, vaikka jäi vähän sivuun tässä viettien ja harhojen kamppailussa. Pasi Lampelan ohjaus antoi tilaa fyysiselle ja räjähdyksille, jolloin mietti olisiko latautuvampi uhka tehokkaampaa. Ihmeen hyvin vanha näytelmä pitää pintansa, ja katsojat kuuluivat poistuessaan mutisevan: ”Kyllä sitä tämmösiä kohtaloita on paljon nykyäänkin…”