Panu Rajala

Anja otti mediakokkina esiin kysymyksen, onko ylipäätään viisasta kaivaa Suomi kaivoskuoppia täyteen ja myydä louhinnat ulkomaille. Mikä arvo on enää kansallismaisemalla? Tätä olen itsekin ihmetellyt. Työ, tuottavuus ja kilpailukyky ylittävät nyt kaikki muut arvot.

Muistan kun Hämeenkyröön piti tulla nikkelikaivos 20 vuotta sitten, ja meidänkin talon takana tehtiin toivorikkaita kairauksia. Vastustin kovasti ja kirjoitin näytelmänkin aiheesta Myllykolun kesäteatteriin. Vieläkö joku muistaa Sarvipäiden paratiisin? Vetosin luonnollisesti Sillanpään maiseman säilyttämisen puolesta. Loka Laitinen pilkkasi minua tästä monta kertaa: Rajala ei salli sitä paikkaa koskettavan, mihin Taatan jalka on kerran astunut.

Nyt ei kaduta yhtään silloinen offensiivi, vaikka se ei asiaan kai mitään vaikuttanut. Kaivoshanke peruuntui, koska löytöjä ei ollut riittävästi. Luojan kiitos.

Aamulla kun tv on päällä kuulee kaikenlaisia kommentteja. Jälkiviisaissa Jan Erola ilmaisi itsestäänselvyytenä, että Venäjä on sivistysvaltio, koska sillä on vahva klassinen kirjallisuus – siis 1800-luvulla. Olisikin oma tutkimusaiheensa, kuinka Tolstoi, Dostojevski, Tšehov ja kumppanit ovat vaikuttaneet nimenomaan valtion sivistykselliseen ja poliittiseen kehitykseen seuraavilla vuosisadoilla. Mikä oli gulagien, vainojen ja pakkosiirtojen sivistyksellinen summa?

Lähdin kuulemaan lisää asiasta Kaupunginteatterin Studio Elsaan. Siellä vieraili venäläinen kirjailija Edvard Radzinski, yksi kovimpia naamoja poliittisen historian alalla. Kannatti mennä! Radzinski on kirjoittanut äärimmäisen jännittävältä kuulostavan näytelmän Toveri K:n elämä ja kuolema – päähenkilönä itse Otto Wille Kuusinen. Se on tulossa Kaupunginteatteriin ensi syksynä! Kyllähän pudotteli suorasukaista tekstiä tämä kirjailija, joka on julkaissut mm. Nikolai II:n, Rasputinin ja Stalinin järkälemäiset elämäkerrat. Lisäksi hän on tuottelias dramaatikko ja mediapersoona Venäjällä. Mieleen jäi pähkinänkuoreen puserrettu kuvaus Neuvostoliiton olemuksesta:

Mies tulee asianajan luo ja sanoo. ”Perustuslain mukaan minulla on oikeus…” Niin on, sanoo asianajaja. Mies jatkaa: ”Sittenhän minä voin…” Johon asianajaja: Ette voi.

Tilaisuuden puheenjohtaja ja nopea tulkki Jukka Mallinen piti meidät hyvin Radzinskin sarkasmien tasalla. Poliittinen pommi oli väite, että Kuusinen olisi suunnitellut Neuvostoliittoon monipuoluejärjestelmää ja Hrushtshev idean jo hyväksynyt ennen syrjäyttämistään! Valitettavasti en saanut vastausta kysymykseen, mikä rooli Arvo Poika Tuomisella oli Kuusisen rinnalla ennen loikkaustaan. Radzinski kehotti kirjoittamaan siitä oman näytelmän, minkä taidan tehdäkin. Yhden jo kirjoitin, Jyväskylän kaupunginteatterin kilpailussa palkitun Pelastajan, joka siellä esitettiinkin 90-luvun puolivälissä. Siinä Kuusinen ja Tuominen joutuivat kiipeliin ja selvisivät nipin napin hengissä Stalinin puhdistuksista. Taidan kaivaa sen pinosta esiin.

Hyvin alkanutta päivää jatkoimme Ateneumissa katsomalla nyt huolellisemmin tätä suurenmoista symbolismin katselmusta Marjan kanssa. Erityisesti kiinnittää huomiota teosten hieno ripustus yllättävin ja luontevin rinnakkaisuuksin. Käytävä vielä kolmannen kerran.

Menimme vielä elokuviin: Ranskalainen viikonloppu on todellinen hyvän tuulen ruisku ja samalla kuvaus erilaisten perheolojen tuloksista. Joku kasvatustieteilijä saisi siitä hienon analyysin, on ehkä tehtykin. Perhepsykologisena ryöppynä sikäli hurmaava juttu, että vaikuttaa aidosti improvisoidulta, ei vähimmässä määrin suunnitellulta – ehkä kehyskertomusta lukuunottamatta.

Siunatuksi lopuksi vielä tämä keskinäisen kehumisen ja kyynelten laulukavalkadi Vain elämää. Sitähän tämä on, ei enempää, ei vähempää.

Kirjojen päivä, ainakin julkisuudessa.

Finlandia-ehdokkaat eivät suuresti yllätä, tosin olen lukenut vain Ala-Harjan. Ollikaisen Nälkävuotta kehuivat niin rutosti radiossa Puttonen ja Novak, että se saikin heti illalla esikoispalkinnon. Onko muuten säännöissä, että yksi esikoinen ja yksi suomenruotsalainen on oltava joukossa. Pia Ingström sanoo (Hbl perjantaina), että on väsynyt jo kysymään tätä, mutta minä nyt vielä kysyn. Lisäksi kysyn, mikä sovitun oloinen tyhjiö on syntynyt Sofi Oksasen ympärille. Häntä ei kukaan edes mainitse saati pane ehdolle tai valita poisjääntiään. Häntä ei enää ole.

Kävin avaamassa Ateneumin näyttelyn 52 Sielua (OP Heinonen teki sen vahvimmalla kotimaisella eli englanniksi), joka onkin upeinta mitä maassa on nähty aikoihin – näin vain ensivilkaisulla. Tultava uudelleen, ehkä monesti.

Sieltä kävelin torin poikki Sanomataloon todistamaan tätä Ollikaisen esikoispalkintoa ja tapaamaan tuttuja, joita sentään paikalla on rajusta nuorennuksesta huolimatta. Hurmaavaa Lailaa sain suudella ja puhella Pekan, Vesan, Don Osmon, Janne Virkkusen, Kersti Juvan, Risto Volasen sun muiden kanssa. Elämäkerroista yllättäen puhuimme, Pekka kuuluu syksyn palkittuihin Lehtosellaan. Ja Osmo matkaa Pariisiin noutamaan jotain mystistä kirjallisuuspalkintoa, perästä kuultaneen. Kerroin lukeneeni juuri tulevaa työtä (liittyy Paavolaiseen) varten Sakari Virkkusen kirjan Elias Simojoesta – olihan erikoinen, vahva ja syttyvä jos sytyttäväkin henkilö. Meillä on aika vähän enää kuvailtu entisiä poliittisia taistelijoita. Heidi Köngäs kirjoittaa Speeristä, mutta kuka enää edes muista näitä kotimaisia oikeistoaktivisteja. Speeristä on nähty näytelmä Kaupunginteatterissa, mutta kukahan tekisi Elias Simojoesta?

Anne Helttunen tekee kirjaa kirjailijamuseoista ja vakuutti selvittäneensä Hämeenkyrössä Sillanpään museot. Valittelimme kuinka kehnosti on enää varoja tällaisten ylläpitämiseen maassa, Paikkarin torppakin on menossa hunningolle. Myllykolu ja Töllinmäki kohennettiin viime vuonna hyvään kuntoon, ei niinkään kunnan vaan yhdistysten ja EU-rahojen voimalla. Mikä on vaikuttavin kirjailijamuseo: Tšehovin Jaltalla, Balzacin Pariisissa vai Dickensin Lontoossa? Tässäkin olemme aika vaatimattomia eikä uusia enää synny. Onko Päätalon Kallioniemi viimeisiä?

Pieni memento: Ollikaisen yhteydessä on mainittu nälkävuosien kuvaajina tietoteosten ohessa Alkio ja Tawaststjerna, mutta muistettakoon myös Sillanpään Hurskaan kurjuuden väkevä alku.

Jos eilen puhuttiin ajattelemisen tekniikasta ja välineistä, tänään päästiin jo itse asioihin. Tuossa parin nurkan takana KOM-ravintolan Valo-klubilla keskusteltiin aiheesta Edistys, puheenjohtajana Juha Itkonen ja keskustelijoina Pekka Haavisto, Jari Sarasvuo ja Pilvi Torsti.

Aluksi täälläkin ihmeteltiin välineiden huimaa edistystä. Nopeat maailmanlaajuiset yhteydet ovat äkkiä itsestäänselvyys. Hupaisa oli Haaviston kuvaus Osmo Soininvaaran ensimmäisestä tietokoneesta, jota tämä kuljetti suuressa pahvilaatikossa polkupyöränsä tarakalla. Koko vihreiden ryhmä sitä kuulemma ihmetteli.

Digipaasto oli täälläkin puheenaiheena. Haavisto kertoi kokouksista, joissa jo kielletään omat agendat, läppärit tai älypuhelimet. Yritetään kohdata ja keskustella oikeasti. Sarasvuonkin usko vihreiden toimintaa kohtaan lisääntyi.

Vauhtiin keskustelu pääsi, kun Haavisto ja Sarasvuo intoutuivat hehkuttamaan suomalaisuuden vahvoja puolia. Vaikuttava oli kertomus Haaviston käynnistä Viitasaarella Teuvo Hakkaraisen sahalla ja varsinkin mitä tapahtui sen jälkeen helluntailaisten kokouksessa. Haavistolle heltisi sieltä suurin yksityinen vaalilahjoitus. Ennakkoluulot onkin nopeasti kaadettavissa, tuli muillakin esimerkeillä osoitetuksi.

Sarasvuo jakoi Suomelle kaksi eheyttämisen maailmanennätystä: vuoden 1918 repeämän kuroutuminen ja maahanmuuttajien onnistunut asutus ja sopeutus – tarkoitti tietysti Karjalan evakoita. Vastaväitöksiä ei kuulunut. Uskomme tähän kansaan kasvoi kohisten.

Miinuspuolelle jäivät alhaiset ”lietekeskustelut” netissä ja kansan ”raivostumiset” lööpeissä. Sarasvuo haukkui pontevasti mys ahtaan ideologispohjaisen häpäisyn, jonka kohteeksi joutuivat Niinistön työryhmän – Ihan tavallisia asioita – ansiokkaat ideoitsijat, joilla on monilla takanaan kokemuksia ja tuloksia nuorten palauttamisessa yhteiskuntaan.

Mitä vielä olisi tehtävä syrjäytymiselle? Sarasvuo läksytti työnantajia ja vaati kesätyöpaikkoja ja harjoittelumahdollisuuksia nuorille. Tärkein lastensuojelun väline on hänestä koulu, missä on nopeasti palautettava opettajien arvovalta ja lopetettava vanhempien ja muiden huligaanien häiriköinti. Siinäkin Sarasvuo oli ihan oikeassa.

Pilvi Torsti täydensi tutkimuksillaan ja kokemuksilla Elinkeinoministeriöstä. Tämähän oli kerrankin elävä ja suorastaan ajatuksia avaava iltapuhde. Puhujien valovoimasta kertoi, että salintäyden yleisön osaksi jäi vain kuunnella jokseenkin hiljaa.

Pöytäseuranani oli muuten kaksi amerikkalaisnaista Wisconsinista, äiti ja tytär, jotka puolestaan uskoivat Obaman nyt saavan aikaan niitä uudistuksia, joita he häneltä toivoivat. Vaikka eivät osanneet suomea, kuuntelivat hekin hiiskumatta näitä innoittavia edistyspuheita.

Yliopiston kirjastossa (siis Kansallis-) keskusteltiin aamutuimiin ajattelemisesta. Viestintäfirma Ellun kanat oli tempautunut ajattelun viikon ohjelmajärjestäjäksi. On myös julkaistu kirjanen Mitä tapahtuu huomenna?[ajattelulle], jossa monipuolinen kirjoittajajoukko ajattelee ajattelua.

Kirsi Piha pyysi minua puhumaan tilaisuudessa Havukka-ahon ajattelijasta. Mieluisa aihe, mikäs siinä. Kuinka tukkijätkästä tuli intellektuelli. Olihan ajattelevia kansanmiehiä kirjallisuudessa ennenkin Kalevalasta alkaen. ”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi.” Kiven veljekset olivat kovia ajattelemaan, ja Linnan sotilaat tutkivat tähtiä ja evoluutiota ennen lähtöä rintamalle. Pylkkänen poikkeaa muista sinnikkäässä tiedonhalussaan, huimissa fantasioissaan ja arvostuksessaan herroja ja oppineita (lisenssejä) kohtaan. Hän tutkii yhtä hyvin kosmisia kuin mikroskooppisia kysymyksiä. Hänen yhteiskuntakritiikkinsä ei ole koskaan luokkalähtöistä.

No tällaista ja muuta puhelin. Olinkohan jonkunlainen menneisyyden moguli modernissa nuorekkaassa seurassa. Kuuntelin mm. Kiti Müllerin, Lauri Järvilehdon ja Jorma Uotisen vilkkaita ailakointeja. Tuntui että tänään ajatellaan sitä, kuinka on ajateltava, millä välinein, millä frekvenssillä, kun taas Pylkkäsen aikoina oli suuria asioita atomisodasta, avaruuden koosta ja vallan olemuksesta alkaen. Tänään pohditaan, onko pidettävä ja kuinka pitkiä digipaastoja ja millaisia päätöksiä teemme ruokakaupassa. No tärkeitä varmaan nekin. Pitävältä tuntui Uotisen resepti: luova ajattelu on aina epäsovinnaista, etsii vaihtoehtoja ja ottaa riskejä.

Ajattelun teemaviikko, laatuaan ensimmäinen, jatkuu monin tapahtumin. Kuka jaksaisi ajatella vaikkapa kaivosteollisuuden merkitystä ja vaikutuksia. Siis todella ajatella.

Illalla vielä piipahdus Seurahuoneen kauniiseen baariin, missä tapasin Kirsi-Kaisa Sinisalon lähdössä teatterinjohtajaliiton kokoukseen Riikaan. Puhetta teatterista tietenkin, vähän spekulaatiota Työviksen johtajakysymyksestä. Postihan jaetaan kahtia, Kirsin sukuperinteet voisivat hyvin kantaa hänet taiteelliseksi johtajaksi. (Tämä oli vain oma arveluni.) Meidän mietteemme kohdistuivat toistaiseksi Rauman kaupunginteatterin tulevaan näytäntökauteen.

Vai on Komisario Palmun erehdys paras suomalainen elokuva. Aikamoisen arvonnousun on aikojen saatossa kokenut. Kyllä se ensi-illassaankin kehuja sai lajinsa edustajana, mutta ei kukaan uumoillut sille mitään ikuista klassikkoasemaa. Nappiin osunut toteutus, parhaat näyttelijät, notkea ohjaus, kiva musiikkitausta, hyvä huumori ja ennen kaikkea Waltarin mainio romaani pohjana. Se vasta arvonnousun onkin kokenut. Aikanaan Palmuja pidettiin ihan joutavana viihteenä. Koskahan ne valitaan parhaiksi suomalaisiksi kirjoiksi?

Onnittelin Matti Kassilaa, joka hyrisi tyytyväisyyttään ja muistutti, että nämä valinnan tehneet kriitikot olivat tuskin syntyneet elokuvan valmistusaikaan. Huomiota herätti sekin, että Mollen totinen Tuntematon ei koskaan sivuuta Laineen leffaa näissä kaanoneissa. Syntinen laulu pääsi sentään hädin tuskin kymmenikön hännille. Kassilan Elokuuta olisin sinne kaivannut, miksei myös Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Entäs Vaalan hieno Ihmiset suviyössä.

Kunpa Francon jälkeen ei muuttuisi ihan kalseaksi nyt kun Alcantaran perhe on muuttanut hienostokaupunginosaan. Onneksi San Genaro on lähellä. Roban poliisihahmot eivät mielestäni jää etäisiksi, kuten Jyrki Räikkä (sinänsä paras tv-kolumnisti) väittää nyt tiistain Hesarissa. Syynä ehkä se, että en ole juuri katsonut näitä muita sarjoja, joissa samat näyttelijät pyörivät, joten minulle he ovat juuri näitä karun oloisia poliiseja.

Siinä olikin maanantainen leffakatsaukseni.

Isänpäivä ja nimipäivä, juhla jatkuu tuplana.

Keskityin huolella perinteiseen bravuuriini: valmistin monen tunnin kypsytyksellä murean, hyvin maustetun Burgundin padan. Onnistui täydellisesti, nautittiin riisin ja Bourgognen siivityksellä. Marja kehitteli jälkiruuan päärynöistä ja suklaasta. Poikani tuli syömään, tyttäret estyneitä, nuorempi yhäti Puolassa. Olipa meillä oikein mukavaa sateen ja tuulen piiskatessa ikkunoita. Kiitos tervehdyksistä, joita ilahduttaen putoili viestimiin.

Sain Orhan Pamukin Mustan kirjan, jota aloittelin. Myös Pekka Hiltusen uusi Sysipimeä on luvun alla. Tallenteista selvitin pari vanhaa leffaa, joten tilaa taas raivautui. Ei parempaa lepopäivää. Isyys on alkuaan pieni ilo, mutta takaa pitkän nautinnan.

Kiva päivämäärä, kuin laskuopista.

Hämeenkyrön Näytelmäseura täyttää 30 vuotta. Olin perustavassa kokouksessa, jossa tulin valituksi ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Usean näytelmän olen kirjoittanut, joitain ohjannutkin. Oli siis syy ja velvoite osallistua juhlaan Koskilinnassa.

Anteliaasti järjestetty tilaisuus, ruoka hyvää ja juotavia vapaasti saatavana, sahti mainiota. Historiikki julkistettiin, toimeliaana kirjoittajana ja juhlapuhujana tohtori Sirpa Eskelä-Haapanen. Huomionosoituksia, kunniajäsenyyksiä myönnettiin kasapäin. Katkelma tulevasta näytelmästä nähtiin. Orkesteri soitti, oli solisti ja tanssia. Väkeä perinteinen sali miltei täynnä. Oma pöytäseuramme rattoisaa.

Ilta rytmiltään noudatti tuttuja kyröläisiä juhlaperinteitä: pitkiä taukoja, joita katkoivat lyhyet ohjelmanumerot. Orkesteri viihtyi pitempään tauolla kuin lavalla eikä juuri soittanut varsinaista tanssimusiikkia. Väki alkoi poistua koteihin aikaisessa vaiheessa. Lopulta tanssin puutteessa loilotettiin kansalliseen tapaan haikeita yhteislauluja.

Oli myös ilonaiheita: Mikkosen Jorman tapaaminen, keskusteluja entisten kiistakumppanien kanssa, Beni Siltala, Vilma Tala ja Antti Väre juttusilla. Yhteisymmärrystä löytyi. Mikkosen Jorma näytteli unohtumattomasti nuorta Sillanpäätä ja ohjasikin Eemeliä vuosina 1973-82. Totesimme hänen kanssaan olevamme käveleviä Taatan pystejä, emme muita tunnustuksia kaipaa. Mutta kaikkien aikojen parhaan Myllykolun näyttelijän Helmi Tarkin sivuuttaminen huomionosoituksissa kertoo seuran kapeasta sisäpiirihenkisyydestä.

En ole aina iloinnut seuran sekalaisesta ohjelmistosta, mutta yleisö on etupäässä tykännyt ja intoa on riittänyt halki näitten vuosikymmenten. Tyhmintä on voimien hajauttaminen Näytelmäseuran ja F.E. Sillanpään Seuran kesken, jolloin ei päästä huomionarvoisiin saavutuksiin. Nyt on taas käännekohta, seuraamme minne kehitys kulkee uuden puheenjohtajan johdolla.

Nyt jos koskaan on oikea aika kaivaa hyllystä Veikko Huovisen teos Ympäristöministeri kolmenkymmenen vuoden takaa ja katsoa, kuinka kirjailija evästi silloin perustettua uutta ministerin postia. Hän vertasi ihanteellista ympäristöministeriä kallioon veistettyyn ihmishahmoon: ”Monta kymmentä metriä korkea, tuimailmeinen pää jymöttää peruskalliossa korkealla vuoristossa tähyillen laajaa maata alapuolellaan. Katseessa on ankaruutta jos kohta ymmärrystäkin.”

Korkeasta asemastaan ympäristöministeri tutkailee alapuolellaan leviävää rehevää inhimillistä toimintaa. ”Ministeri näkee kallioveistoksen korvat kuin suurina tutkina, jotka kuulostelevat ihmistä uhkaavia vaaroja ja vallan ja mammonan himoa. Ja nenän ontelot ovat täynnä herkkiä tuntoelimiä, jotka rekisteröivät saasteita, otsonikerroksen ohenemista, suopeita tuulia tai talven myrskysäitä. Ja ympärillä avara maa, ihmisille annettu asuinpaikka…”

Monesti on tullut mieleen, mitä Huovinen nyt lisäisi edellä olevaan kuvaan ja luetteloon. Olisipa hänellä aihetta Sotkamossa vähän päivittää kuvaustaan, olisi totisesti. Ei taitaisi Ville Niinistö vastata hänen ihannekuvansa alkeitakaan, eikö hänen olemuksensa muistutakin pikemmin pelästynyttä jänistä valokeilassa, kuten edeltäjänsä Paula Lehtomäki tokaisi, ei ihan syytön hänkään. Johtajuutta, voisiko ministeristä löytyä sellaista luonnonvaraa näinkin vaativassa paikassa. Missähän nykyisin lymyilevät ns. vihreät arvot? Nuorten idealistien päissä, piilossa orastavissa laihoissaan?

Ilta-Sanomien mukaan julkaisen keväällä ”paljastuskirjan”, vaikka mielestäni kirjoitan pientä lämpöistä muistelmaa menneiltä vuosilta. Lehdet tietävät yleensä paremmin, mitä mies mielessään miettii. Huomenna on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta kuuluisasta tv-ohjelmasta, jossa Anna-Kaisa Hermunen haastatteli Katri Helenaa. Katselimme sen juhlan kunniaksi tallenteelta. Silloin muuan mies herkistyi kirjoittamaan kirjeen laulajatähdelle. Ja mitä kaikkea siitä seurasikaan. Oi muistoja, oi menneitä aikoja…

Ajattelin käydä Tukholmassa katsomassa jonkun Strindberg-esityksen, kun juhlavuotta on meillä noteerattu teattereissa varsin niukasti. Mutta eipä tarvinnutkaan: Tukholma tuli tänne Strindberginsä kanssa, tarkemmin sanoen Riksteatern vierailemaan Espoon Kaupunginteatteriin. Hieno juttu, säästyi matkan rahat ja vaivat, ajelin vain Helsinkiin.

Dödsdansen (Kuolemantanssi) on mainio kolkko näytelmä, ja tässä oli oikein korostettu linnoituksen eristettyä tilaa viitteellisellä liitupiirretyllä lavastuksella. D. Kasapis oli ohjannut muutamin leikkisin kevennyksin klassikon jokseenkin alkuperäisenä, vain lyhennettynä. Rankasti näyttelivät Benjamin Moliner kapteenia Sylvia Raun Alicea, hyvin raatelivat toisiaan kuvitelmin ja todellisin yhteentörmäyksin, joihin Kurtin eli tummapintaisen Jimmy Endeleyn vierailu toi tarvittavan sähkön ja purkaukset. Yksinkertaisesti rakennettu aviodraama, silti näin elävä ja kestävä.

Viimeksi näimme Ismo Kallion ja Tea Istan päärooleissa Kansallisessa, sitä ennen ellen väärin muita Jussi Jurkan ja Kyllikki Forssellin. Kiitollisia tehtäviä hyville näyttelijöille.

Riksteaternin vierailun kiva idea oli panna sitten moderni versio ikään kuin samasta aiheesta vastakkain vanhan Strindbergin kanssa. Camilla Blomqvistin pienoisnäytelmä Vi har det bra heitti väliajan jälkeen koomisen valon kolmiodraamaan, jolla silläkin oli vakavat pohjavirtansa. Etelän matkan hölmöilyt eivät ole niin vieraita ruotsalaisillekaan, ja hehkuvan auringon alla paljastuu ihmissuhteista uusia piirteitä. Samat näyttelijät esiintyivät samantyyppisissä rooleissa, vain aika ja paikka vaihtuivat.

Kerrassaan onnistunut kokonaisuus, joka on nähtävissä uudelleen vielä tänä iltana Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhi-salissa.

Amerikkalainen vaalilaskenta oli aika rauhallista, miltei epädramaattista, ja tulos selvisi yllättävän nopeasti. CNN:n pääkommentaattori edusti turvallista pappaluokkaa, ikärasistista lasikattoa (Väyrysen termi) ei siellä selvästi tunneta. Helpottavaa on siellä sekin, että ehdokkaita ja heidän tukimiehiään ei haastatella, puolueiden kokouksissa käydään rajoitetusti, johto on studiossa ja ankkureilla. Rattoisa aamuyön puhde. Obama saakoon tilaisuutensa: seuraavat kaksi vuotta ratkaisevat mitä hän todella maassa muuttaa. Lupausten lunastaminen ei helposti onnistu. Ja taasen kiinnitti huomion kilpailijoiden loistava retorinen taito, niin kiitos- kuin luovutuspuheissa.

Tapasin Sarvessa lounaalla Jussi Snellmanin ja kuulin tarinoita Kyröskosken nousun ajoilta 1930-luvulta, salakuljetuksen ja hilpeän vaurastumisen vuosilta. Yhdeksänlapsisen perheen isä kuoli, kun Jussi oli 7-vuotias, siitä on vain noustu kulmakunnan johtavaksi trumpetistiksi ja Myllykolun näyttämön vakiohauskuuttajaksi. Jussi vähän styylasi kauniin serkkuni kanssa ja harmitteli vieläkin, että tämä sitten karkasi Helsinkiin ja jäikin sinne.

Yksinäinen saunailta. Kirjallinen työ sujuu, kun ei ole muuta tekemistä. Kyröskoskella oli monia persoonia, muitakin kuin Jussi: Danny kertoo Saska Snellmanin kirjassa juttuja Tappi Suojasesta, joka vieläkin röhisee hengissä. Hänet joskus (nyt jo palaneen) Suurlavan vaiheilla tapasin.

Lukulistalta vielä: vasta nyt luin yökirjana Pekka Hiltusen palkittua jännäriä Vilpittömästi sinun. Kansainvälistä tasoa tavoittelee, vähän Stieg Larssonin jälkiä astelee (naiset ratkaisevat ihmekyvyillään) ja totunnaiset on pahuuden lähteetkin: äärioikeisto, miesväkivalta ja latvialaisparittajat. Hivenen pitkitetty, mutta nousee loppuun hyvin, esikoiseksi kova rysäys. Uusi on jo ilmestynyt.