Tiistai 6.11.12

En nyt ruvennut täällä ruotsalaisuuden päivää liputtamaan, mutta aina ihmettelen kaksikielisyyttä vastaan hyökkääviä höyrypäitä kuten nyt tätä ohjaaja J. Halosta, joka aiheesta keuhkosi radion Kultakuumeessa. Mies teki jo Kivestä aitosuomalaisen elokuvan, jossa Runebergia innokkaasti pilkattiin, joten missio on pitkä ja totinen. Mistä alemmuudentunteesta se kumpuaa?

Tilastot kertovat lisääntyvistä lasten huostaanotoista ja varhaisnuorten mielenterveysongelmista, mutta niin vain poliittinen ja taloudellinen johto piiskaavat eteenpäin yhä tehokkaampaan ja syrjäyttävämpään kilpailusysteemiin. Eikö koskaan käy mielessä, että ilmiöiden välillä vallitsisi syy-yhteyksiä. Riemuitaan siitä, että naisten ja tietysti miesten ravakka uratietoinen työssäkäynti lisää kilpailukykyä. Mitä se tekee perheille? No sehän näkyy tilastoista.

Oikeastaan on hyvä juttu, että Talvivaaran kaivos vuotaa kuin seula ja pilaa urakalla ympäristöä. Jospa se hillitsisi yltynyttä kaivaushimoa ympäri kauniin (vähitellen rujoutuvan) Suomenniemen. Harvinaisen konkreettisesti ovat vastakkain työllisyys ja vauraus sekä toisella puolen ehjä, koskematon maisema. Ei ole vaikea arvata kumpi voittaa aina, mutta jos edes vauhti hidastuisi.

Tässä olikin yhteiskunnallinen katsaukseni tällä erää. Ryhdyn yöllä vilkuilemaan Yhdysvaltain vaaleja, ihan vain kuinka siellä laskenta ja kommentointi toimivat. Sitä ennen alkoivat Downton Abbeyn uudet jaksot: mikä ajankohtaisuuksien unohdus aina siunatun tunnin ajaksi.

Maanantai 5.11.12

Kiitos Anna Simojoen ja Charlotta Hagforsin kuultiin aamulla J.H. Erkon hyviä syysrunoja. Edellinen viikko kului Rousseaun kasvatusvalistuksen hengessä. Rahapula tuottaa joskus hyviä tuloksia, mietelmien sivistävä taso on noussut.

Kansanradiosta kuului korvaan ohimennen eilen osuvia kannanottoja kuten usein tapahtuu. Nimimerkki Euroalamainen Väli-Suomesta osoitti analyyttisesti, että jääminen YK:n turvaneuvoston ulkopuolelle koituu maalle onneksi. Monesti tervejärkinen kansalainen kommentoi suorasukaisemmin kuin verkkoihinsa kääriytynyt poliitikko.

Alcantaran perheen muutto kotikorttelistaan huipensi taas jakson unohtumattomalla tavalla Francon jälkeen. Olihan tapahtumarikas joulu! Toiston uhallakin olen vaikuttunut tämän kestosarjan lämpimästä, tunteisiin vetoavasta elinvoimasta, poliittisen todellisuuden kosketuksia yleensä unohtamatta. Tämmöinen lähivuosikymmenien läpileikkaus tekisi suomalaiselle mielellekin todella hyvää kaikenkarvaisten nykyajan pintakoleuksien sijasta.

Niihin ei kuulu Roba, jonka rasismiteema punoutuu edelleen taidokkaasti, ketään osoittelematta poliisin kovaan arkeen. Tällaisen sarjan soisi jatkuvan loputtomasti samaan tahtiin kuin jotkut köykäiset päivittäissuosikit. Heartbeat olkoon kannustava esikuva. Poliisien toiminta jos mikä avaa ovia yhteiskunnan mätäpesäkkeisiin. Ajatellaan vaikka lastenvalvonnan jatkuvaa kriisiyhtymistä: kuka konkreettisemmin kuin poliisi näkee perhetragedioiden juuret ja pohjat. (Tuntee ne omakohtaisestikin kuten tämä naispoliisi.) Sarjan sanailu ei kätkeydy virkakieleen, vaan täräyttää asioita raikastavan siekailemattomasti. Myös työpaikan strategiat, hyvän ja varsinkin huonon johtamisen seuraukset tulevat esiin.

W. Somerset Maughamin romaanin perustuvan Kirjeenkin, kuivan elegantin rikosleffan, tulin toiseen kertaan katsoneeksi samaan vetoon, kun yksinäistä iltaa täällä maalla istuskelen, Marja mummeilee taas Turun puolessa.

Pyhäinpäivinä 2012

Hiljakseen katselen kirjoittamaani juttua ja vähän korjailen. Hidasta työtä, kun aina pitää välillä keskeyttää: joku alkaa vaivata, pian nolottaa koko teksti. Sitten taas usko palaa.

Liikuntaa on saatava, kuljeskelen rannoilla, lenkkeilen Myllykoluun, katselen purettuja lavasteita. Mikään ei ole niin autio kuin syksyinen käytöstä riisuttu näyttämö. Tšehov sen jo totesi Lokissa Konstantinin suulla.

Luettiin ensimmäisen kerran Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta Musiikkiluokassa, yllättävän innostava kokemus. Mukana viitisentoista kykyä, viriämässä jo sitoutunut tunnelma. Markolla on ohjaajana otetta, Jussi istuu rooliinsa, muitakin vahvistuvia valintoja. Jospa tästä tuleekin jotakin.

Haimme Aamun eilen syömään, samalla käytiin hautausmaalla. Lämmin ajatus Elinalle. Muisteltiin muutenkin menneitä, varsinkin Myllykolun kultaisia kesiä parikymmentä vuotta sitten. Aamu aivan suli, myönsi että ne olivat tosi hauskoja aikoja. Hän se oli tulisen kipinöivä toiminnanjohtaja parhaina aikoinaan: tanner tömähti ja hame heilahti kun Aamu pyörähti.

Valmont oli hyvä elokuva, pohjana de Laclosin tunnettu kirjeromaani (suom. Vaarallisia suhteita). Kuinkahan monta elokuvaa ja näytelmää siitäkin on tehty. Dokumentti Milos Formanista oli erinomainen, mutta näin piti istua yli kolme tuntia taas ruudun ääressä. Formanin Palaa, palaa oli Mollen suuri innoittaja aikanaan Siunattua hulluutta tehdessä. Ottakoon joku elokuvantutkija varteensa. Yllättävää että Carlos Ponti ei ymmärtänyt elokuvan suurta tragikoomista huumoria, joka voisi olla sukua italialaisille, vaikkapa Fellinille.

Pyhät päätti Truffaut’n Amerikkalainen yö – kovin oli tutunomaista sohellusta elokuvan tekeminen omiinkin pieniin kokemuksiini vedoten. Kassilan tyyli oli sukua Truffaut’n leikkivälle keveydelle, Molle ja Niskanen huomattavasti raskaamman sarjan raatajia, aina kärsimys päällimmäisenä.

Marja katsoo tansseja, minä huokaisen. Yö on musta ja sumuinen. Vilho oli soittokeikalla Venttiilissä, vaan eipä ehtinyt poikkeamaan. Ensi sunnuntaista on toivoa. Yhteistä matkaakin suunnittelemme. Arkeen taas rauhassa vierähdämme.

Perjantai 2.11.12

Pitäisikö siis koneiden lennellä Islannin taivaalla? Risto Volanen pisti kovat luut Tuomiojan kurkkuun. Sekin ihme nähtiin, että ex-pasifisti puolusti sotakoneiden entistä laajempaa lähetystä harjoitustehtäviin. Oli soitettava serkkuni miehelle, majuri Jokiselle, jotta asia oikenisi. Tulimme siihen tulokseen, että onhan se lentäjille vaihtelua, kun saavat katsella vähän muita maisemia ja pilviä Atlantilla kuin vaan täällä Suomenlahden seutuvilla. Näin päädyimme kannattamaan tätä varsin vertauskuvallista valvontaoperaatiota vetreän skandinavismin ja vähän Natonkin hengessä. Hyv. AJ ja PR.

Kun katselin tiettyä tarkoitusta varten Dannysta kertovia kirjoja, huomasin hämmentävän seikan. Muistan Lipsasen Ilkkiksen ja pikkuveljensä Pekan entisiltä Skattan ajoilta, vaikka olin pari vuotta nuorempi ja kävin tunnollisesti koulua enkä kuulunut noihin Laivastokadun tai Kirkkiksen koviin jengeihin. Futista peippailimme joskus samoissa joukoissa Uspenskin edustalla. Mutta vasta näistä Saska Snellmanin ja Jyrki Hämäläisen aika vetävästi kirjoitetuista opuksista luen kaimani Panu Blåbergin kohtalosta. Meitä oli kaksi Panua naapuritaloissa Laivastokaduilla, emmekä aina tienneet kumpaa syömään huudettiin kun skulattiin lätkää jäällä tai braijattiin muuten siellä varaston takana. Panu siis hakattiin kuoliaaksi Bottan edessä suunsoittonsa seurauksena. Ehkä oli hyväkin, että pysyin poissa näistä nahkatakkien kovisjengeistä. Tämä tapahtui tosin sen jälkeen, kun olimme jo muuttaneet Skattalta Sepikselle.

Näissäkin mietteissä laskeudumme pyhäinpäivän rauhaan vainajia muistelemaan, lähinnä omiamme. Haudoilla käydään.

Torstai 1.11.12

Eilen talvirenkaat alle, kelit vetisen jäiset. Vaikea pysyä jaloinkaan pystyssä. Sillanpään Seura istahti Kehäkukkaan iloitsemaan saamistaan rahoista (Ely-keskus 80 000, Wihuri 6000) ja miettimään mitä niillä nyt tehtäisiin. Suunnitelmia kyllä riittää.

Tänä aamuna jatkettiin tuolla Kierikkalan laella Viljan luona kaffeella Jussin ja paikallisen toimittajan Saara Töyssyn kanssa. Nyt tuntuisi taas olevan tuulta purjeissa täällä Kyrön korkeudella. Muisteltiin Sillanpään 100-vuotisjuhlariehuntaa 1988 – valtava määrä tapahtumia, näytelmiä, julkaisuja, näyttelyitä, vaikka mitä. Ihan semmoiseen revitykseen ei nyt tulevana vuonna (FES 125) yritetäkään. Miten innostaisimme ihmisiä lukemaan Sillanpäätä? Ajatellaan vaikka Enkelten suojatteja (1923), erittäin ajankohtainen novellikokoelma näinä lastenhuollon kriittisinä aikoina.

Täällä F.E. Sillanpään lukio näyttää tietä omalla tavallaan: painopisteenä siellä oli aluksi ihan asiallisesti kirjallisuus ja teatteri, vastedes uusia korvaavia painopisteitä ovat – pesäpallo ja liikunta. Älkää naurako, totta se on. Voisimmeko kuvitella Äfeen yrittämässä ykköselle tai sieppaamassa lennosta koppia? Toisaalta, olihan Huovinenkin mitä hartain pesäpallon ystävä. Lajilla vain oli vähän enemmän pohjaa Sotkamossa kuin Hämeenkyrössä.

Muuten: tulkaa nyt kaikki näyttelemishaluiset ja muutenkin teatterista kiinnostuneet Kansalaisopiston musiikkiluokkaan sunnuntaina klo13! Myllykolun ensimmäiset lukuharjoitukset.

Sitten vain uutta kirjaa hiomaan kaikessa pyhäisessä rauhassa. Märkää edelleen ja harmaata, tuuli nurkissa ilkeästi vinkuu, kuuset huojuvat. Kuinka ihanaa istua pirtissä, kun talokin on ehtinyt jo aika lämpimäksi.