Palattu onnellisesti Tallinnasta, ei sen kauempaa. Mutta käynnin teki poikkeukselliseksi se, että olimme ihan vaan huvimatkalla. Pitkälti toistakymmentä kertaa olen Tallinnassa käynyt alkaen vuodesta 1968, mutta aina jonkun asian, esitelmän, seminaarin, juhlan tai muun tilaisuuden merkeissä. Tällä kertaa vain kuljeskelimme. Mikä nautinto!
Tavallisesti riensin aina suoraan hotelliin ja Harjukatu ykköseen ja taas yön jälkeen takaisin laivaan, mutta nytpä asetuimme herroiksi Kalev Span kylpylään siihen Aian kupeelle ihan vanhan kaupungin tuntumaan. Mainil; joskus ammattilaisversionkin.
Nyt olisi ollut tilaisuus vertailla Laineen ja Mollen Tuntemattomia, jotka tulivat peräjälkeen, mutta kumpikin sen verran linnan juhlien päälle, että harva varmaan malttoi kahteen pitkään elokuvaan keskittyä. Sinänsä naurettavaa orjallisuutta, että Laineen elokuva siirrettiin iltaan jonkun ihmeellisen parakraafin mukaan. Lainlaatijat rakastavat turhia sääntöjä ja kieltoja, ja niitä Yle sitten hypyn kengässä noudattaa. Jykevä elokuva se on edelleen puoliväliin katsottuna, vahvojen näyttelijöiden ja realismia tuovan dokumenttiaineksen ansiosta. Tuskin kukaan lapsi tästä pahentuisi, paljon pahempaa on heille päivittäin tarjolla.
Mollen elokuvaa olen alusta saakka pitänyt (esittelin sen muuten ensimmäisenä aikanaan Hesarissa, taustoineen) raskaana ja liian totisena ikään kuin sodassa ei olisi hirtehistä huumoria ja huulenheittoa ja väkeviä erottuvia persoonallisuuksia. Molle halusi nähdä ihmiset sotakoneen erottumattomana massana. Pelko, nuoruus ja sodanvastainen vapaan kameran verinen paatos korostuvat. Tommi Uschanov väitti radiossa, että Mollen elokuva on ”totuudenmukaisempi” kuvaus maailmansodasta. Millä ihmeellä hän sen perustelee? Syntynyt kymmeniä vuosia sodan jälkeen. Kuva sodan ”todellisuudesta” on sekin annettu elokuvissa, dokumenteissa, kirjoissa eikä se missään ole yhdenmukaisesti todennettavissa. Kaikilla on siitä enemmän tai vähemmän oma kuvansa.
No nyt en katsonut kuin pienen pätkän Mollea, sekin riitti. Enkä ryhdy vertailuun. Kansa on aikoja sitten valinnut, se on Laineen sankareiden puolella. Jos nyt elokuvia pitääkään näin kilpailuttaa. Tietysti jää kiintoisa kysymys: missä määrin Linnan romaani antaa ”totuudenmukaisen” kuvan sodasta? Ehkä Uschanov hyvinkin tietää. Perimmältään teos on taiteilijan oma tulkinta, jolla on myös dokumentoivia ulottuvuuksia.
Hyvä dokumentti oli kolmosella Vaiettu sota Soome poissien vaiheista meidän rintamalla ja sitten murheelliset kohtalot kotona Neuvosto-Virossa. Asettuu vähän suhteellisuuksiin tämä itsenäisyyspäivien loisto ja kimallus, jota taas linnasta näytettiin. Niinistön ja Haukion juhla meni oikein hyvin, työn sankareita, paljon toimittajia ja urheilijoita, muutama runoilijakin Jennin kutsumina. Eeva Kilpi ilahdutti kuten myös tolpilleen noussut Kari Hotakainen. Vilahtivat Joni Pyysalo ja Arno Kotrokin sekä tietysti Laila, Sofi ja akateemikko Kirsi sekä tyylikäs Outi Pakkanen. Puvuista en puhu mitään, mutta olivathan Maria Ylipää, Laura Voutilainen ja rouva von Hellens ja tietysti läpikuultava Eija-Riitta kuten aina lumoavia. Ja Iken kaataminen jatkoilla, millaista symboliikkaa. Kuten koko juhlien merkkikieli muutenkin.