Panu Rajala

Tauno lausui tyytyväisyytensä siitä, että hänen ei tarvitse missään esittää mielipidettä tästä Mannerheim-elokuvahankkeesta. Muuten kuin aamulla postilaatikolla. Eikä tarvitse katsoakaan sitä, mies lisäsi huojentuneena. Riittää kuulemma kun hillitysti naureskelee.

Mutta minun täytyy lausua ihmetykseni siitä, että kirjallinen historia tunnetaan siellä Ylessä niin kehnosti. Tuottaja Lyytinen väitti tv:ssä, että meillä ei tiedetä mitään Mannerheimin yksityisestä puolesta ja ettei sitä ole uskallettu ennen kuvata. Että on olemassa vain tämä koskematon myytti ja pronssipatsas. Hei hei nyt sentään, onko yhtään tuttu vaikka Paavo Rintalan romaanitrilogia Mummoni ja Mannerheim. Siinähän sukellettiin jo 60-luvun alussa (puoli vuosisataa sitten) Marskin mukana sänkyyn ja suudeltiin jonkun kreivittären alavatsaa. Saas nähdä pääseekö tämä kenialainen versio niinkään pitkälle.

Kirjasota silloin syntyikin. Sitä paitsi ei pidä paikkaansa, ettei kukaan tietäisi Mannerheimin sisäisistä ajatuksista jne. mitään todellista. Kyllä muuan Stig Jägerskiöld julkaisi siitä niin paljon faktaa kuin oli löydettävissä, monta paksua osaa varsin läheistä biografiaa. Kunnioittavaa kyllä, mutta samaahan tämä tuottaja julistaa: kunnioitusta ja sankaruutta. Siis mitä uutta on tiedossa paitsi yllättäen vaihtunut ihonväri?

Vielä sopii muistaa, että Ilmari Turja kirjoitti näytelmään Päämajassa varsin kriittisen kuvan Mannerheimista sodanjohtajana, vaikka Jopi Rinne sitten vähän koki kohentaa hahmon arvovaltaa sekä teatterissa että Kassilan leffassa. Silloin vielä kelpasi tähtiluokan valkoinen mies Marskia näyttelemään, nythän suomalaiset näyttelijät ovat liian pönäköitä näin mittavaan rooliin solakkaan ja komeaan Solanaan verraten, kuten Matti Klinge draamallisen auktoriteetin varmuudella tv:ssä veisteli.

Aika hyvän kommentin luin jostakin: sääliksi käy esimerkiksi brittejä, jotka yleensä tyytyvät omiin kansalaisiin, kun on kuvattava oman historian henkilöitä. Pääsevätkö koskaan murtamaan myyttejä ja saavatko edes näkyviin uusia tuoreita näkökulmia? Joku kalvakka Merryl Streep Thatcherin roolissa, mitä se nyt on tämän Marski-keksinnön rinnalla? Suomi kulkee kaikesta päättäen edistyksen etukärjessä Euroopan filmitaivaalla!

Viimein tunsin saaneeni täyttä oikeutta Matti Mäkelän komeassa kritiikissä aamun Hesarissa. Mäkelällä on kaksi vahvuutta: hän on Huovisen tuntija eikä hänessä ole liikaa tartuntaa akateemisesta rypistelystä. Näin syntyi kunnon juttu, myös kriittinen. Tällaisesta kirjoittaja on hyvin kiitollinen.

Ajelin valoisin mielin Raumalle, missä pidimme palaveria kaupunginteatteriin tekeillä olevasta näytelmästä. Tapio Niemi on sen päälähde eräällä elämäkertateoksellaan, minä olen mukana apumiehenä. Kirsi-Kaisa Veikontytär Sinisalo meitä emännöi erinomaisesti, mukana myös musiikkimies Perttu. Perästä kuulunee.

Alma tuli vähän lepäilemään kovan teatterikesäpuristuksen jälkeen. Keskustelimme juuri tästä Mannerheim-leffasta, josta ei vallinnut keskellämme ihan täyttä yhteisymmärrystä. Tällaisia sananvaihtoja käydään kaiketi monissa seuroissa näinä iltoina. Kun tuottaja taivasteli päivällä radiossa, kuinka suuri yllätys oli elokuvan ennakkoon herättämä huomio (!), hän joko hurskasteli tosissaan tai sitten ei tunne Suomen kansaa. Vähän heikkoja merkkejä molemmat vaihtoehdot.

Sain monia lämmittäviä tervehdyksiä ja onnitteluja kirjani kritiikin johdosta. Oikeastaan onnittelut pitäisi suunnata Matille, hänen lukutaitonsa ansiotahan tämä on. Tervetullutta vaihtelua yhtäkaikki joidenkin taannoisten niuhotusten jälkeen.

Tänään alkoivat taas Sylvin ja Anitan esitykset Helsingissä. Vähän aikaiselta tuntuu, lähetin rohkaisevan tervehdyksen näyttelijöille. Helteet jatkuvat.

Marjan päivän aloitin asiallisesti lahjoin ja lauluin ja kukkasin, tosin vain ensinmainittu oli nyt käytössä. Annoin Reidar Palmgrenin uuden romaanin Sudenmarja, kun sillä on päivään osuva nimi ja siinä on kuulemma raivoisaa erotiikkaa. Tutkikoon vaimokulta sitä jos vaikka innostuisi.

F.E. Sillanpään Seuran johtokunta saapui päivällä, ei nyt nimipäiväkesteille, mutta kokoukseen kumminkin. Verannalla kahviteltiin ja keskusteltiin, kaikenlaista suunniteltiin. Lukumaraton on jo ensi lauantaina klo 10 Kurjenmäessä. Marja sai lisää kukkia ja lahjoja, ei vieläkään laulua.

Mahtavan lahnan savustin, tuli oikein maukasta ja mehukasta. Samaa ei voi sanoa elokuvasta Levottomat 3, josta muutaman kohtauksen katselimme. Seksiriippuvuudesta oli kysymys. Koleita ihmiskuvia.

Elokuvasta puheenollen, kovin valmiita ollaan sekä moittimaan että puolustamaan tätä loistavaa ideaa kuvata Mannerheimia etnisin voimin ja swahilin kielellä Keniassa. Ennen kuin metriäkään on nähty. Tähän tekijät ovat kaiketi tähdänneetkin, helppoon huomioon ja halpatuotantoon. Tällä linjalla kannattaa jatkaa. Kekkosta voisi seuraavaksi näytellä joku pieni kiinalainen ja Paasikiveä pystytukkainen eskimo. Kansa voisi näin osoittaa suurta sivistyneisyyttään ja liberaalia taideaistia, mitä radion mimmi jo ennakolta Mannerheimin kohdalla hehkutti. Oman firman tuotosta on tietysti jo kynnyksellä kiiteltävä. Odotukset siis katossa.

Joskus poikkeaa spontaanisti ilahduttava ohikulkija kuten nyt Kirsti Kontio-Ollila, taannoisten Längelmäen pitojen emäntä. Hän oli viihtynyt Frantsilan ruokakursseilla ja ajeli tänne kello kolmen kahveille. Rikasta kulttuurihistoriaa hän tuo muistoineen, varsinkin palasi mieleemme edesmenneen Aarni Krohnin joviaali hahmo ja koko Krohnien kulttuurisuku. Pekka Pöte Parkkistakin muistelimme, vanhaa norssia, hänkin jo kauan autuaitten runomailla. Tällaiset tapaukset virkistävät.

Samoin virkisti Marjan jumppa, jota voitiin pitkästä aikaa harjoittaa sinisen taivaan alla meidän pihassa eikä Ylivakerin konehallissa. Kuinka kovaksi kunto tässä kehittyykään, eilen jalkapalloa, tänään uintia ja soutua ja saunomista. Pyöräkin viipottaa kylätiellä.

Kesä on parhaimmillaan! Verkossa muhkea lahna. Ahvena ja hauki sukelsivat kalasoppaan. Olen aina luottanut elokuun pehmeisiin päiviin ja öihin, eikä ne petä nytkään.

Media ei enää tunnista ironiaa saati satiirin yritystä. James Hirvisaaren avustaja Helena Eronen heitti vastavetona johonkin ehdotukseen (poliisin ulkomaalaisratsioihin) tuon hihamerkkivitsin. Timo Vihavainen analysoi viimeisimmässä Kanavassa ansiokkaasti heiton sisällön ja vastaanoton. Kannattaisi lukea joskus tämmöinen syvempi tulkinta ennen kuin taas leimataan nuori nainen. Mutta eikö vain tänäänkin radio ja muut toitottaneet, että Eronen oli ”ehdottanut” hihamerkkejä maahanmuuttajille, mitä hän nimenomaan ei tehnyt. Ulkomaita myöten levitettiin tämä median omaehtoinen väärä tulkinta. En ihmettele, että Eronen kyllästyi politiikkaan tällaisessa ilmastossa.

Asia kiinnostaa sikäli, että vähäiseltä osaltani olen muutaman kerran joutunut samantapaisen tosikkomaisen väärintulkinnan ja siteeraamisen kohteeksi. Nykyisin vain suora tasapaksu sana menee perille, vivahteet katoavat tai pahimmassa tapauksessa käännetään tarkoituksellisesti itseään vastaan. Ihme että joku Mielensäpahoittaja sentään osataan lukea oikein. Ilmeisesti Kyrön käänteinen ironia on kyllin selvämerkkistä peruskauraa. Tai jos se luetaankin semmoisenaan ja sen vuoksi on niin suosittua?

Ihmeellisen rauhallinen ilta: ei ylipitkiä kisaselostuksia. Kaikenlaista omaehtoista liikuntaa ehti harrastaa. Kisoista jäi päällimmäisenä mieleen jamaikalaisten aito ilo, joka henki todellista urheiluhurmaa. Ylivoima tuo rennon euforian, heikko menestys supisuomalaisen kireyden.

Päivällä muuten piti vain vilkaista vanhaa monesti nähtyä leffaa Omena putoaa, mutta kiinni jäin. Valentin Vaalan ihmeen hyvä näytelmäfilmatisointi, vaikka juonta oli vähän muodosteltu simppelimmäksi. Tauno Palon taitoa tuli taas ihailluksi, hänen Ventti-Villensä on pikkupiirteiltään elävää työtä. Toini Vartiainen oli parempi Ilona kuin aikalaiskriitikot väittivät. Pena Viljanen sai Murto-Kallena sivuosa-Jussinsa aika vähästä silmien pyörittelystä. Waltari itse talutti mäyräkoiraa alussa ja lopussa. Muistaakseni se ei ollut hänen oma koiransa, joka vastusti filmiroolia ja pureskeli protestina kuvausryhmän lahkeita.

Kisat päättyvät, rauha koittaa viimein. Vaikka hauskaa tämä on ollut, haikealtakin tuntuu.

Oli leppeä kesäpäivä pitkästä aikaa, marjoja poimittiin, grilli savusi, sulkapalloa sivallettiin, perunoita kaivoin maasta, uidakin voi hyvin vielä. Aino on käymässä, puhuttiin paljon kirjojen toimittamisesta ja SKS:n ajankohtaisista kuulumisista. Annoin oman tuoreen kirjan tyttärelle, tutkikoon vaihteeksi huumorin olemusta kaikkien tiedekirjojen lomassa.

Hesarin listalla kirjani loistelee edelleen vanhalla nimellä, joka sitten vaihdettiin. Ainahan se, mikä ensin jossain esiintyy, jää elämään. Tampereen kirjakauppakierroksella esiintyi kolmekin eri otsikkoa aiheesta. Aika vähän oli kirjallisuuden alalta lehdessä nimikkeitä, syksyn lista laihtuu kerta kerralta. Aino puolusti vankasti Muumikirjaa omasta kustantamostaan. Se antaa kuulemma uudenlaista tietoa muumien ja todellisuuden suhteista. Uteliaana odotan puolestani Wreden kirjaa Henrik Tikkasesta.

Sitten vain maratonin jolkutusta sivusilmin vilkuiltiin (suomalaiset jatkavat Tahkon perintöä hitaasti kiiruhtaen), käsi- ja koripalloa jännättiin, naisten ihmeellistä kuviovoimistelua ihasteltiin ja nautittiin grillikanaa ja lekoteltiin, kerättiin voimia päättäjäisten katseluun keskiyöllä. Kestin hyvin tappiin eli kello kahteen ja näin olympiatulen sammuvan. Siinä se sitten oli. Britit järjestivät loisteliaat kisat ja pärjäsivät itsekin kolmanneksi parhaana maana lajeissa. Hurja urheilukansa, sekä kentillä että yleisönä. Vain noita poppareita oli päättäjäisissä liikaa, kaikkiaan juhla oli mennä överiksi, mutta kestin silti, koska visuaalinen viimeistely oli niin suurenmoista. Tämmöisiä kisoja ei ole ollut eikä enää tule. Rajat tulevat jo vastaan. Kannatti nämä elää.

Teatterikesää vähän sivusilmällä, kuitenkin virolaisen ryhmän NO72 esittämä The Rise and Fall of Estonia oli eilen Tampere-talossa aika kiinnostava elämys. Rosoinen kooste poliittisia sketsejä Viron eri kausilta, mutta paikoin osuva ja tuore. Jokunen suunnattu sisäiseen elämään, useimmat hyvin ymmärrettäviä meillekin. Yllätti hiukan esityksen synkkä, paikoin raastava sävy. Onko Viro jo henkisesti näin suurissa vaikeuksissa? Selviytyjäkansa teki itsestään rankkaa pilkkaa, onhan se kypsyyden merkki. Riemukas oli juttu taksikuskista ja englantilaisturistista. Myös sen tytön tarina, joka sai vanhemmiltaan katkerat haukut liityttyään vastoin parempaa tietoa pioneereihin. Metsäveljistä rohjettiin jo laskea hirtehistä pilaa. Hyviä keksintöjä, mutta myös rasittavaa huutamista ja rähjäämistä.

Koko esitys nähtiin jättivideolta liian voimallisen äänentoiston välittämänä, näyttelijät vain esittäytyivät alussa ja lopussa. Näin pikkuteatteri on kuulemma voinut maksimoida yleisönsä. Videotekniikka on viimeistä huutoa lähes kaikissa esityksissä nykyään.

Tänään kävimme pikipäin vain katsomassa Alman suunnitteleman, ohjaaman, lavastaman etc nukketeatterieksperimentin Kiputyttö, joka on valmistunut osana hänen vaihto-opintojaan Wroclawissa. Tinkimätön on siinä tytön taiteellinen linja, ei kosi ainakaan suuria joukkoja, mutta sisältää satuttavan eetoksen, yleispätevän tässä sorrettujen lasten maailmassa. Taitavasti kuljetti Alma yhdessä Iwona Makowskan kanssa laatimaansa nukkeparkaa. Taustalla soi Monika Kusin ja Alman suunnittelema musiikki. Tekniikasta vastasi entinen oppilaani Janne Hannula. Näitä Draaman vanhoja kurssilaisia oli paikalla useampia, samoin muita tuttuja kuten Pirkko Pilvinen tyttärineen ja Tintu Kontro.

Luovuimme suosiolla amsterdamilaisten esityksestä Husbands, sen sijaan veimme sisarensa esitystä katsomaan tulleen Ainon maalle kun oli näinkin kaunis ja harvinainen päivä. Nautimme savusiikaa ja aamulla keräämiäni kantarelleja, lämmittelin saunaa, uimme ja katselimme kisoja. Näin sujui päivä varmaan paremmin kuin teatterin pimeässä uumenessa.

Luojan kiitos Ruuskas-Antti toi sen kaivatun yleisurheilumitalin ja purjehtijat vielä toisen, joten Suomen virallinen tavoite täyttyi, mutta riittääkö se? Keihäänheitto oli raikas ja yllätyksellinen kisa, vanhojen mestarien on aika väistyä. Usain Bolt kruunasi kisat kolmannella kultamitalilla ja viestin maailmanennätyksellä. Mutta kävely vasta karmeaa katsottavaa oli päivällä, eikö tämmöinen pitäisi jo kieltää ihmisrääkkäyksenä.

Reklaamireissulla Tampereella.

Tulihan ne kirjatkin viimein pakettina postiin. Sieppasin laatikon Tampereelle kiitäessäni ja lehteilin vähän päällimmäistä: mukavasti käteen käypä kirja. Näin sitten Hirmuista humoristia markkinoimaan.

Mutta ensin selvitin yhden näytelmän teatterikesässä: The Talented Mr Ripley – tuotu Berliinin Schaubühneltä. Ensin ajattelin, että tätä tyypillistä festarikamaa, helppo kierrättää, mutta sitten esitys tihenikin kunnon kolmiodraamaksi, joka onnistui käsittelemään pakollista homoteemaakin tavallista raikkaammin. Lopulta kiva juttu, julma mutta kummallisen keveä.

Kolme kirjakauppaa selvitin peräjälkeen – Tiedon, Akateemisen ja Suomalaisen – ja kaikissa riitti kohtuullisesti yleisöä. No ei nyt sellaista menestystä kuin Mielensäpahoittajalla, mutta kelpo keskitasoa. Kirjaa ostettiin vielä varovasti. Tapasin tuttuja, olin puheissa, vastailin hyviin kysymyksiin, haastattelijat kaikki kirjaan perehtyneitä. Tuskin tämä Huovinen silti mitään suurempaa villitystä saa aikaan, seurataanpa varsinaisia kritiikkejä. Turun Sanomissa olikin jo ilahduttavan asiallinen juttu sunnuntaina, Kalervo Mäkinen se valppaana meille lähetti.

Siellä Karjalaisen ja Keski-Suomalaisen mailla ei nyt oikein ole tajuttu tätä satiirin selvitystä (musiikkimies kriitikkona), Kaleva ja Kainuun Sanomat vielä vaikenevat, samoin Hesari. Hyvä kun ottavat maltillisesti.

Vähän flaneerasin taiteiden yössä, yllättävän hiljaista oli viileässä illassa. Alma oli kotiutunut Puolasta ja myi lippuja vakiopaikallaan teltan suulla, mukava tapaaminen. Sitten ajoissa kotiin. Ajelin juuri Sasin aukeita, kun radion Puhe räjähti uudesta maailmanennätyksestä. Se jäi näkemättä, mutta tuli totisesti kuulluksi. Rudishan ihmejuoksu on sikäli harmillinen, että vanha kunnon puolimaili menee nyt tämmöiseksi kahden kierroksen pikajuoksuksi. Menetetään perinteisen sähköinen taktiikka- ja tönimislaji. Vaikka eihän kaikki ole näin suvereeneja, onnea vaan Keniaan.

Usain Boltin upean voiton 200 metrillä sentään näin ja sitä juhlistimme seisaalleen nousten. Tuo huippukunnon, rentouden ja show-hengen yhdistelmä on ainutlaatuinen. Jesse Owens oli värinsä puolesta vielä puristuksissa Berliinissä 1936 eikä paljon pelleillyt. Jamaikan pikajuoksun juhlaa tämä on muutenkin, mustia hurjimuksia, välkkyviä hampaita, ihailtavia ihmissalamoita. Veikko Huovinenkin olisi hyvillään näitä seuraillessaan, vaikka murtaisikin mustoa haventa suomalaisten yleisurheilijoiden edesottamuksista (no keihäs, keihäs lauantaina…).

Pääsivät kaikki keihäsmiehet karsinnasta, vaikka Pitkämäki yllättävän vaivalloisesti. Lauantaina satelee pistesijoja. Mutta sellaista seiväshyppääjää on vaikea ymmärtää, joka menee olympialaisiin juoksemaan yhden hypyn läpi ja sukeltamaan kaksi riman ali – ensimmäisestä karsintakorkeudesta! Valto Oleniuksen, Eeles Landströmin, Pentti Nikulan, Antti Kalliomäen kunniakkaassa lajissa! Mihin onkaan jouduttu.

Kuinka monta kertaa tämä poika istui stadikalla nimenomaan seiväspaikan läheisyydessä ja ihaili näitä entisajan urhoja, ennen muita Landströmiä ja Piirosta. Kun aurinko paistoi lämpimästi katsomoon ja kisa oli parhaillaan menossa, onkohan mikään onnenhetki niitä myöhemmin ylittänyt.

Kun urheilu täyttää mielen, tartuin Jukka Pakkasen omaelämäkertaan Muistaakseni (2008). Siinä on omakohtaisestikin tuttua ajanjaksoa tekstitetty kovin lakonisesti, ikään kuin luurangonomaisesti, niin että sen jäsennyksen pohjalta voisi mielestäni vasta tosissaan ruveta kirjoittamaan. Monia asioita palautui mieleen lukijalle. Pakkasen suhde urheiluun on kireä, pateettinen, haudanvakava, mutta niin on monella muullakin. Pyöräily ja jalkapallo hallitsevat. Pitäisi kaivaa esiin miehen muita teoksia, monia jäänyt lukematta. Yhden arvostelinkin aikoinaan Hesariin.

Kisat tuovat yllätyksiä. Huomaan seuraavani käsiä jännityksestä puristaen käsipallomatsia Islanti-Unkari. Tuntui äkkiä maailman tärkeimmältä asialta kumpi voittaa tasaisen tiimellyksen. Ja sitten, juuri ennen toisen puoliajan viimeminuuttien ratkaisua – kuva siirtyy purjehduksen maaliviivalle, missä purjeveneet laiskasti järjestyvät lähtöviivalle monen minuutin ajan. Raivostutti kerrassaan. Myöhemmin selvisi, että Unkari voitti kihelmöivän loppuratkaisun. Jännitysnäytelmä tuhottiin tökerösti siellä tv:n ohjauspöydässä.

Tuulinen ja tihkusateinen päivä, ei tehnyt mieli ulos ennen kuin illalla, ja silloinkin oli järvellä tekeminen venettä soutaessa. Kalat kaikki kaikonneet pohjoistuulta pakoon.

Jumpassa juhlittiin Suomen ensimmäistä mitalia. Tauno ei pitänyt lajia minään, mutta vaikuttui Tuuli Petäjän iloisuudesta. Olihan siinä aikamoista roikkumista ja tuulten taitamista. Päätimme hankkia lainelaudan ja kokeilla. Artsi on kokeillut ja sanoi, että kun tuuli tyyntyy, siellähän olet keskellä järveä etkä kulje minnekään. Harkitsemme vielä hankintaa.

Ei tämä sää oikein kesän papereita ansaitse. Helinä heilui talkoissa saunatyömaalla vesisadetta uhmaten. Ei oikein kulje täällä ajatus eikä työ. Huovis-kirjojanikaan en ole vielä saanut. Nykyisin ei postista (Siwasta) voi kyselläkään ellei tiedä lähettäjän tunnusnumeroa. Mistä hitosta minä sen tietäisin? Odotellaan rauhassa.

Aitajuoksijat (miehet) kaatuilivat ja törmäilivät aitoihin alkuerissä. Onkohan rata liian nopea? Luulisi heidän trimmautuneen tähän herkkään lajiin. Naiset kulkivat noileammin. Miesten korkeus on kaunista katsella, samoin naisten pituushyppy. Kiekkojätit on tuimia äijiä, eikä suomalaisilla ole asiaa mihinkään näistä lajeista. Åstrandkin karsiutui hyvällä ajalla. Pysytään vaan siellä purjelaudoilla. Huomenna keihään karsinta!