Panu Rajala

Muistimme sekä Marilyniä että Hiroshimaa aamulla kentällä. Peli ei suju mitenkään suurenmoisesti kohdaltani. Eilistä reissua vielä kiittelimme. Puhetta myös uuden kirkkoherran merkillisistä tempauksista, joista kylillä kohutaan. Mietintää olisiko niihin puututtava jollakin tavoin.

Tämän urheiluhuuman keskellä Myllykolun Eemelin esitykset päättyivät eilen. Ehdin käydä lyhyesti kiittämässä näyttelijöitä. Olen katunut hiukan sitä, etten muokannut vanhaa näytelmää millään lailla. Mutta aina kun sitä ennen muuteltiin (kuutena kesänä) se taisi vain huonontua. Kun ensimmäinen lukija ihastui juuri alkuperäiseen versioon (”se on niin puhdas”), ajattelin, että voi olla hauska nähdä juuri se uusintana. Jotkut kömpelyydet sitten hyppäsivät kiusaamaan, tulkinnan modernisoinnitkaan eivät ihan onnistuneet. Mutta pääosin leppeä ja idyllinen esitys, yleisömenestys kaiketi kohtalainen.

En ole tosin kuullut kenenkään sitä innostuneesti kiittelevän – paitsi Anssi Arohongan, joka vielä postikortissa sitä kehui ja ihmetteli, että olen semmoisen osannut tehdä 40 vuotta sitten! Aarne Laurila kirjoitti myös hyvin ystävällisen arvion Demariin, samoin Katariina Fleming Ylöjärven Sanomiin. Oman paikallislehden ilahtuneen jutun olenkin jo maininnut aiemmin. Ehkä esittäjäkunta on saanut enemmän palautetta.

Pääasia että se tehtiin kuten Niinenmaan Jussi totesi. Tästä saatiin taas Myllykolu välivaiheiden jälkeen käyntiin. Katseet eteenpäin!

Lontoo tarjosi jännittävän seiväskisan, jossa Isimbajeva joutui taipumaan. Kuuban likka oli kiva! Toivoin hänen voittoaan, mutta jenkki selvisi täpärästi ykköseksi. Olipa liikuttunut nelisatasen aituri palkintopallilla, samoin vankka valkovenäläinen naismörssäri. Missä suomalaiset? Hoitelemassa haavojaan. Kuinka monta jalkavaivaista: painijat, Keskisalo, Puotiniemi, yksi pyörtynyt uimari. Varsinainen vammaisjoukkue. Vielä on jokunen päivä aikaa täyttää tyhjä pussi.

Suuri jalkapalloturnee Valkeakoskelle. Pitko johdatti joukkueemme (Asko ja Artsi, Esa puuttui) kotikonnuilleen, ensin jalkapallomuseoon, joka onkin hämmästyttävän monipuolinen ja perusteellinen esitys lajin historiasta. Alansa ainut valtakunnassa, Euroopassa on kuulemma kolme vastaavaa. Saimme asiantuntevan esittelyn sulkemisajan jälkeen. Pitko kuuluu museon perustajiin.

Erityisesti kohautti seuruettamme suomalaisen joukkueen käsin kirjoitettu pikkutarkka viisumi pelimatkalle Tukholmaan, oliko se 1945, valvontakomission aikaa joka tapauksssa. Johan on meitä silloin valvottu tarkasti, palloilijoiden pituutta ja aviosäätyä myöten!

Sitten hilpaisimme tervehtimään Juhani Peltosta (liinatukkainen tuulennopea vasen laita, muistattehan) hänen galleriaansa. Jussi on kypsään ikään ehtiessään heittäytynyt taiteilijaksi ja muisteli meille jalkapallouraansa Hampurissa. Juuso Walden piti tähtipojastaan hyvän huolen vielä tämän lähdettyä kotimaasta. Vanha patriarkkainen Koski on tietysti kovasti muuttunut ja kutistunut, mutta saimmepa käsityksen sen entisyydestä ja nykyisyydestä.

Pitko vei meidät lopulta VIP-tiloihin Tehtaan kentälle, missä nautimme safkaa ja olutta ja olimme pian hyvässä vireessä seuraamaan Haka-Inter matsia. Täällähän Pitko on kuningas omiensa joukossa, ja saimme jakaa kunniaa hänen siivellään: meitä kävivät kaikki merkkimiehet tervehtimässä Juha Niemelästä ja Jaakko Holkerista alkaen. Mixu Paatelainenkin siellä tutkiskeli peliä, jonka tasossa ei totta puhuen ollut hurraamista. Inter voitti 2-0 takkuisen pelin, ja Hakan tilanne näyttää entistä heikommalta, mutta ihmeen vaatimattomin ottein liigan kärkeäkin hallussa pidetään. Joku avainpelaaja on Interissä loukkaantunut, mikä näkyi kokonaisuudessa liiaksi.

Mutta tutustuminen Tehtaan kenttään kannatti ehdottomasti, taas on yksi urheilupyhättö tutkittu. Seikko Eskola kertoi käyvänsä täällä silloin tällöin Urjalan mökiltään ihan tunnelman vuoksi. Ehkä se nyt ei ollut parhaimmillaan, mutta aavistuksia vaistosimme.

Ehdimme hyvin kotiin seuraamaan vielä miesten satasen semifinaaleja ja finaalia. Usain Bolt on ihme, joita luoja joskus huvikseen muotoilee. Kaiketi hän pelleilyllään pitää yllä rennon vireen. Kazakstanilainen kolmiloikkaajatar oli vastakohtana hennon hurmaava heinäsirkka, ja Unkarin voimaveikolta lensi leka murskaavaan kaareen. Mutta voi Suomi-parkaa jälleen, kaiken päätteeksi Keskisalon keskeytys. Ei nyt enää huonommin voisi mennä. Naisten maraton sujui kuin Godot’n näytelmä: Waiting for Leena. Jonnekin sadan paremmalle puolelle hänen sijoituksensa sentään nousi. Iloitaan me vaan brittien juhlista, joita tennisvoitto jatkoi.

Pitkä urheilupäivä eilen. Innostuin jopa naisten 7-ottelusta. Ihmeellisiä naisia. Näyttää siltä, että brittien hellimä Ennis pitää pintansa, vaikka liettualainen voimanainen on kova vastustaja. Kuulantyönnössä, monessa muussakin lajissa vanhat mestarit jatkavat hallintaa. Uusien on vaikea ponnistaa esiin.

Keskisalon juoksua finaaliin juhlitaan jo kuin kultamitalia. Vaatimukset ovat vähentyneet. Hyvä kiri Keskisalolla oli, mutta Sandells juoksi komeasti mutta tyhmästi ja simahti täydelleen. Sinänsä ihmeellistä nähdä suomalaisten juoksevan, jopa kärjessä. Yksi poika sen sijaan ui puoli minuuttia hitaammin kuin kotialtaissa.

Rehkin itsekin ankarasti. Aamulla torilla, sitten ruohonleikkuu pihassa ja rannassa, saapuu sitten poikani Vilho ja rakensimme vanhoista parruista tyylipuhtaan terassin Tusculumin eteen; olen sitä suunnitellut vasta tämän vuosituhannen. Välissä saunan lämmitys ja illalla nautinnollinen saunonta. Pojan kuulumiset myönteisiä. Vaihtanut asuntoa ja perustanut uuden bändin, mikäs siinä. Uusia työtilaisuuksiakin tarjoutuu toimittajalle näinä kireinä aikoina.

Saunasta tultua kuuntelimme radiosta kirjallisuuspiiriä, aika hyvä keskustelu Sillanpään eepillisestä sarjasta Ihmiset suviyössä. Erityisen ansiokasta oli, että Juha Hurme nosti Diktoniuksen kirjeet Sillanpäälle ja Koskela vahvisti pitkän Nobel-ehdokkuuden. Yhä vielä ihmiset luulevat, että palkinto tuli Sillanpäälle vain siinä talvisodan tuoksinassa. Lasse aivan oikein tähdensi, että ehdokkuus alkoi jo 1920-luvulla ja palkinto myönnettiin ennen kuin talvisota puhkesi. Sat sapienti, mutta kuka ottanee muistavaan varteensa. Innostuin itsekin soittamaan ohjelmaan, mutta ihan varma en ole sen puhutun unisitaatin sijaintipaikasta. Kunhan arvuuttelin. Muistutin Nokian puukotuksen hämmästyttävän tarkasta todellisuustaustasta ja kirjailijan tavasta kerätä aineistoa. Kaisa Pulakka uskalsi urheasti arvailla teoksen taiteilijan yhteyksiä Sillanpäähän itseensä. Tällaisia tulkinnan majesteettirikoksia tarvitaan. Kaikkiaan Sillanpään merkitys pikkusen taas koheni ohjelman myötä, kiitos siitä.

Yllättävän vähän puhuttiin teoksen luontokuvauksesta, siitä suviyön fiiliksestä, jonka loihtijana Sillanpää on meillä ylivertainen ja tietysti kautta pohjolan, uskoisin. ”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan, on vain viipyvä ja viipyessään hiukan himmenevä ehtoo…” – Se alku kannattaisi vaatia kouluissa ulkoa, kuten ruotsalaiset tuntevat Strindbergin Röda rummetin alun ja ranskalaiset ja venäläiset omat klassikkositaattinsa.

Mahtava brittiläisilta Lontoossa! Tässä ihan tempautuu englantilaiseksi mitä pitemmälle kisat etenevät. Ennis piti, pituushyppääjä Rutherford leiskautteli komeasti ja kaiken kruunasi kympin finaali, missä etiopialaisten ja kenialaisten rintama viimeinkin murtui. Upeata katseltavaa!

Tässä hätkähdin Aamulehden isohkoon juttuun Huovis-kirjasta. En tosiaan arvannut, että se heti noteerataan. Itse en ole kirjaa vielä nähnyt. Erik Ahonen kirjoittaa kohtuullisen myönteisesti, mutta ei alkutölväisystä päätellen tunne Aila Meriluodon päiväkirjoja tai romaaniakaan (Peter-Peter). Niissä vasta olisi hänelle nolosteltavaa, paljon enemmän kuin elämäkerrassani. Pikemmin pidättelin kuin tunkeilin mielestäni. Mutta naiskirjailijalle sallitaan ihan toiset vapaudet kuin tällaiselle ”Suomen viriileimmälle kirjallisuusmiehelle”, hehheh.

Peli on kuitenkin avattu ja hyvä niin. Kirjasyksy sen kuin aikaistuu. Mutta toisaalta kaikki hukkuu nyt olympiahuumaan ja eurokriisiin ja Syyrian verilöylyihin. Hämeenkyrön Sanomat esitteli laajasti uuden rock-yhtyeen Egokills ja varsinkin sen rumpalin. Pankaas merkille!

Eilen saunottiin Arin ja Sirpan kanssa, ja siinä vasta viriili nainen tämä kasvatustieteiden tuore tohtori, joka aloittaa lehtorina Jyväskylän yliopistossa. Ensi kesän näytelmää Myllykolussa markkinoidaan pian semmoisella vauhdilla, että kirjoittaja ei pysy perässä muista puhumattakaan. Sain jo nyt aiheelle omistetun paidan! Annas katsoa mitä vielä saadaan aikaan.

Loistava tuokio oli muuten laituritanssi täyden kuun valaisemana Koskisen Sakarin valssin tahdissa. Sirpa on soittanut sen pikkutyttönä viululla ensimmäisten Sata Häme Soi -konserttien aluksi, ja sama kappale oli meidän häävalssimme aikanaan Elinan kanssa.

Arin älypuhelin tiesi, että Michael Phelps voitti sittenkin sen henkilökohtaisen kullan sekauinnissa, mitä tapausta sopii juhlistaa kaiken muun ohessa. Mutta Suomi-parka. Onkohan kuten Kalle Isokallio äsken jälkiviisaana murjaisi, että huippu-urheilun tukeminen tulee meillä todella halvaksi, koska ei ole yhtään huippu-urheilijaa. Kaikesta huolimatta jähmetyn pian seuraamaan kuulantyönnön karsintaa – eikä yhtään suomalaista. Yrjölän Matti vuodattanee yhden lojaalin krokotiilinkyyneleen.

Elokuu alkaa, minun kuukauteni. Heti virittyy uusi elämäntunnelma.

Radion mietelauseet vanhasta kirjallisuudesta ei ole pöllömpi ajatus, vaikka säästösyistä johtuukin (ei tarvitse tekijänoikeudesta maksaa). äskettäin oli joku kekannut Epiktetoksen mainion sitaatin teoksesta Ojennusnuora – sopi olympiaviikkoon kuin nyrkki silmään. Muutenkin sivistymme aamu aamulta ja palauttelemme mieliin lyriikan tai mietelmien helmiä. Näin klassinen perintö elää keskuudessamme.

Nyt kun olen palannut kentältä ja kirjoittelen tätä jo torstaiaamuna, muistuu mieleen aamuhartauden melko jykevä eetos, jossa Lenitan taannoinen möläys ”tavikset on luusereita” pantiin kristinopin kehyksiin. Olihan Jeesus todella luusereiden kuningas, kuten saarnaaja muistutti. Ehkä ajan trendi vaatisi pian palvomaan kuningas Herodesta tai Daavidia pikemmin kuin jotakin ristille riipumaan naulittua luuseria.

Aamulehden ylänurkasta (nyt 2.8.) osui silmiin merkillinen kehotus: Niinistö ota kantaa! Politiikan syvällinen tarkkailija nimeltä Noora Vaarala on kyllästynyt presidentin turhanaikaisiin ”ravikommentteihin” ja vaatii todellisia kannanottoja. Johan jotakin. Tämä Vaarala ei ilmeisesti ole huomannut Niinistön puheenvuoroja olympialaisten aikaan mm. setelirahoituksen vaaroista, olympiakisojen liiasta laajenemisesta ja kehotuksesta valmistautua jo eurokriisin seuraamuksiin. Tähän viimemainittuun keskustan uusi puheenjohtaja heti tarttui ja perusti työryhmän. Kauempaa muistuu mieleen Niinistön harvinaisen jyrkkä kommentti kenraali Makarovin Nato-puheeseen. Johan tuli keskustelua. Näiden jälkeen tämä Vaarala kaipaa Tarja Halosen kipakoita mielipiteitä, jotka kuulemma herättivät keskustelua! Muistuttaisi nyt edes yhdestä sellaisesta, kun ei heti muistu mieleen.

Uinteja seurataan edelleen, ja onhan aika epäoikeudenmukaista, että uintilajeja on niin monia ja lähekkäisiä, että sama mies tai nainen voi yhtenä iltana kahmia useampia. Kymmenottelija on taatusti monipuolisempi urheilija, mutta voi tavoitella kerralla vain yhtä mitalia. Uintia on myös hiukan vaikea seurata, kun radat roiskuvat ja kamerakulmat vaihtuvat ja joskus kuvataan alhaalta uimareiden mahoja, mistä ei ole mitään hyötyä kilpailun seurannan kannalta.

Pian alkaa yleisurheilu!

Helenan päivää vietetty täysipainoisesti aamusta alkaen. Ensin uimaan, sitten marjoja keräämään ja lehtiä hakemaan, sitten aamiaisen rakentelua, kunnes päivän tähti saapuu vuoteeltaan. Tänään illalla hänen juhlajumppansa koittaa.

Mutta ensin olympia-asiaa. En ole kai koskaan katsellut uintia niin paljon kuin näinä päivinä. Jotenkin sitä tempautuu altaan kiihkeään loiskeeseen ja oppii tuntemaan näitä vesipetoja. Murhetta vain siitä, että Suomi on edelleen niin näkymätön. Kuinka tämä tuhansien järvien ja satojen uimahallien ja kylpylöitten ja kuntosalien maa ei tuota enää maailmantason uimareita? Ja miten ihmeessä muualla kehittyy noita häikäiseviä menijöitä ja taistelijoita. Ranskan ja Etelä-Afrikan uimarit ovat valloittaneet sydämemme. Arvostamme myös amerikkalaisia, australialaisia, italialaisia, englantilaisia ja saksalaisia, jopa ruotsalaisia polskijoita.

Muistakaan lajeista ei suomalaisten osalta kannata paljon mainita. Onko Ville Lång ainoa, joka taisteli kuin mies ja silti hävisi paremmalleen, ei voi mitään. Sulkapallon sivaltelua on kiva katsella, jotensakin antoisampaa kuin judon nuhjailu tai staattinen ammunta, jota presidentti ryhdikkäästi kiitteli. Aktiivinen Niinistö viettää täydet olympialaiset, mikä on ihan oikein, ja ehtii siinä sivussa antamaan moniaita lausuntoja.

Takaisin juhlajumppaan. Totta on, että neiti Tyyni Nyström, Marjan joku isoisotäti, osallistui Tukholman olympialaisten naisvoimistelunäytökseen tasan 100 vuotta sitten, ja tätähän täytyi tietysti juhlistaa siten, että jokatiistainen jumppa tapahtui tällä kertaa Tyyni-tädin rakennuttaman Törmän nurmikolla. Tämä Marjan puoliksi omistama rakennuskin täyttää sata vuotta, joten juhlien aiheita riittää. Jumppasimme ryhdikkäästi isänmaallisen marssimusiikin tahdissa, ja jumpan jälkeen tarjottiin skumppaa. Kun soudin sinne mennen tullen ja uimassakin kävin, päivän liikuntakiintiö täyttyi äärilleen. Paluumatkalla tarttui uistimeen kunnon hauki, kalastuskausi alkaa taas.

Mainituista Tukholman olympialaisista 1912 katselimme äsken hillittömän hauskan dokumentin, jossa mm. yksi jeppe hyppäsi korkeutta lierihattu päässä. Herrasmiesmäistä meininkiä muutenkin, katsomon pukukoodi noudatti knallia ja shakettia, pukua ja kovia kauluksia simpsetteineen vähintään. Uimahyppykuningattaren ja japanilaisen maratoonarin tarinat säväyttivät. Tyyni-tätiä emme Suomen marssirivistöstä erottaneet, mutta varmuudella hän siellä paineli. Tällaisia katselisi joka kisoista.

Näin on urheiluinnostus vallannut meidät täydelleen. On helppoa sikäli, ettei tarvitse pariin viikkoon vilkaista tv-ohjelmia, nappaa vain oikean kanavan ja kisoja alkaa virtailla huoneeseen. Muustakin kannamme vastuuta. Olen sitä mieltä, että rikollisuutta pitää kohtuullisesti meillä tukea, sillä se työllistää poliisivoimia, oikeusistuimia ja mediaa sekä tarjoaa materiaalia kukoistavaan rikoskirjallisuuteen ja elokuviin ynnä muutenkin pitää yhteiskuntaa vireässä käymistilassa.

Tuure Vierros on kuollut. Muistan hyvin miehen, tapasin ja luin, arvostelinkin yhden kirjansa aikanaan Hesariin. Vierros jäi kirjailijana liian heikolle arvostukselle, mikä ei toisaalta ole harvinaista kirjallisessa maailmassa. Elämäntyönsä hän teki SYK:n historian lehtorina. Muistan hänen leppoisan, monitietoisen ja hyväntahtoisen olemuksensa.

Kiinnostuin 1970-luvulla Vierroksen Kankaanpää-trilogiasta, joka satakuntalaisen maattoman väestön kuvauksena sivusi joiltain osin Sillanpään tuotantoa. Kutsuinkin Vierroksen ja hänen teoksiaan tutkineen Hannu Syväojan Sillanpään Seuran vieraiksi syksyllä 1977 tänne Holvin kabinettiin, missä aiheista vilkkaasti keskusteltiin. Hyvin tutkittuja romaaneja, ehkä hieman kuivakiskoisia, mutta ehdottoman luotettavaa kuvausta. Vierros ei koskaan oikein päässyt irti historioitsijan roolistaan, ja siinä hän kirjoitti jykeviä kuvauksia mm. Pietari Brahesta ja Tarton rauhanneuvotteluista.

Hain esiin varastostani Vierroksen teokset, joista omistuskirjoituksella varustettu Kultasantainen raitti (1977) Amerikan siirtolaisuuden kuvauksena on hyvinkin Tuurin tasoa. Tuskin sitä kuitenkaan luen uudestaan. Vierroksen opettajakollega Kirsti Mäkinen kehui kovasti trilogian ykkösosaa Taivaassa torpan maa, sitä ei ole hyllyssäni (tietysti lainassa jossakin), joten se pitäisikin joskus lukea. Tein aikanaan peräti pienen näytelmäntapaisen Vierroksen teoksesta Komeetta, jota esitettiin joissakin tilaisuuksissa Hämeenkyrössä – aiheena täällä syntynyt ja 32-vuotiaana kuollut monioppinut nero Andreas Thuronius, 1600-luvulla Turun Akatemian professori ja rehtori. Aiheesta olisi saanut enemmänkin irti. Joku voisi vielä yrittää.

Olin Kalevalan juhlavuoden näytelmäkilpailun raadin puheenjohtaja 1985, jolloin Vierros voitti näytelmällään Tangenttibussoli – vieläkin se on esittämättä missään! Ehkä se on liian sivistynyt näytelmä, kertoo fyysikosta ja runoilijasta J.J. Nervanderista. Materiaalin Vierros kirjoitti sitten romaaniksi Puhuva kivi (1994). Anneli Pukeman Rakastettu Johansson sijoittui samassa kilpailussa ja on saanut pitkän esityshistorian. Kansanomainen vanhuskomedia kiinnosti enemmän kuin kulttuurihistoriallinen keskustelunäytelmä.

Vierroksen päätuotanto taisi olla oppikirjojen puolella, mutta kaunokirjallinen toiminta oli hänen henkireikänsä, kuten Kirsti on todennut. Totta on myös hänen havaintonsa, että oppikirjailija varjostaa kaunokirjailijaa – näin kävi Vierrokselle. Kirjoilla on kohtalonsa, niin myös kirjailijoilla.

Kuollut on myös vanha ystävä Aarni Krohn, monien kirjallis-historiallisten matkojen vetäjä mm. Maakuntakirjailijoiden puheenjohtajana – aina iloinen, ystävällinen, innostava kaveri. Erinomainen yhdessäolon johtaja. Hänkin hajotti toimintaansa monille aloille mainostoimistosta alkaen ja olisi varmaan toisissa olosuhteissa keskittynyt syvemmin kirjoittamiseen. Risto Rytiä tutki, oopperalibrettoja kirjoitti, Ilmajoelle Jaakko Ilkan. Samoilla apajilla on siis oltu. Historian miehiä oli Aarni, krunikkalaista kulttuurisukua, rohkea vastavirran mies vahvimman vasemmistolaisaallon aikana. (Muistatteko kuinka hän keräsi Aleksilla rahaa Tuglaksen silmälaseihin…) Monessa suhteessa voisi siis lyödä kättä toisen historioitsijan Vierroksen kanssa. Näin maailmamme köyhtyy, tietoa katoaa, viisaat vaipuvat hautaan.

Päivän sankari on Ranskan uintiviestiankkuri. ällistyttävä veto ohittaa voitonvarmat amerikkalaiset. Vive la France! (Pitko muisteli sitä ranskalaisen kultamitaliuimarin isää, joka Helsingissä hyppäsi vaatteet päällä altaaseen onnittelemaan poikaansa. Nykyään ei näe niin repäiseviä tempauksia. Eteläafrikkalainen rintauimari oli vain hillityn onnellinen voitostaan.)

Suomi loistaa edelleen etupäässä poissaolollaan, mutta maanantaina kaksi uimarityttöä – ei kun naista – hyppää altaaseen. Toivotaan parasta eli jatkopaikkaa.

Helle hyväilee meitä, ja yöllä räiskähteli komea ukonilma, salamat valaisivat taivaan ja maan. Sillanpään Elokuu on tämän kauden paras kuvaus.

Ensimmäinen kilpailupäivä ei vielä ihmeitä tuo. Amerikkalaiset uimaritähdet vaihtoivat paikkaa kärjessä. Brittisuosikki ei pärjännytkään pyöräilyssä. Suomalaiset suosikit ovat vähissä. Yleensä kaikki ovat tyytyväisiä suoritukseensa, meni kuinka meni. Hento uimarityttö pyörtyi aamukilpailun päätteeksi. Voi kysyä oliko valmennus ja valmistautuminen ihan kohdallaan. Ampuja Kai Jahnsson pysyi kylmäverisesti finaalin hännillä, yksi piste kotiin. Pisteet muuttuvat pian mitalien arvoisiksi.

Hirveästi päällekkäisiä tapahtumia edelleen täällä maalla. Heiskalla heinähupaa ja väkeä kuin markkinoilla, Taunokin rakkaan Fergusoninsa kanssa siellä seippaili. Juha Kuisma tavattiin soppalounaalla sekä noin seitsemän veljeksen ehdoton Juhani, Antti Jokinen. Sahtikisan heikkoutena pidän sitä, että yleisö ei saa maistella ja antaa omia pisteitään. Tuomarit siellä vaan tärkeinä nököttävät mukien äärellä. Kehittäkää kilpailu interaktiivisempaan suuntaan! (Sitä paitsi minua ei ole koskaan pyydetty tuomariksi, vaikka omaan pitkän ja ahkeran uran sahdin maistelijana…)

Piti kiirehtiä Maisemakahvilan kulttuurilatoon, missä oli perinteiset luonto- ja maisemapäivät ja missä Marja halusi ehdottomasti kuulla ja nähdä Heikki Willamon esityksen, mutta jonkun aikatauluerehdyksen vuoksi joutuikin kuuntelemaan toista tuntia Erkki Lähteen metsäluentoa, kunnes poistui vihaisena. Minäpoika vaan saunaa lämmittelin ja nautin Aatamin asussa kesän ensimmäisestä hellepäivästä.

Nyt ne alkoivat, kauan odotetut olympialaiset. Se on nyt pelkkää urheilua runsaat pari viikkoa tästä eteenpäin.

Avajaiset suorastaan mykistivät. Mitä kaikkea vielä keksitään. Turhassa käytössä puhki kulunutta adjektiivia ’käsittämätöntä’ voisi tässä kerrankin hyvällä syyllä toistella. En muista mitään näin vaikuttavaa. Eikä pelkästään visuaalista loistokkuutta, vaan myös historiaa, oikeastaan koko Euroopan kehitystä siinä kuvattiin. Lontoo näytti olevansa draaman pääkaupunki. Vain brittiläisen popin historia oli mielestäni liian pitkä osio. Mutta tottahan sillä on kohdeyleisönsä, myös meidän ikäluokissa.

Kansojen sisäänmarssi kesti ikuisuuden, jokainen saarensirpale halusi esiintyä oman plakaatin ja lipun takana ja mikäs siinä. Maantiedon oppimäärä kasvoi. Selostus juuri niin mekaanista ja paritoikkoista kuin asiaan kai kuuluu. Kreikka ja Espanja tulivat sisään hilpeinä huiskutellen, ei tietoakaan mistään kriisin poikasesta. Suomen kisa-asuja en pitäisi kovin onnistuneina moniin värikkäisiin ja iloisiin verrattuna. Mutta presidenttipari edusti tyylikkäästi.

Jaksoin valvoa aina sinne kolmen hujakoille (Marja uuvahti aikaisemmin) ja ihailin kieltämättä olympiatulen sytyttämisen hyvin salattua koreografiaa. Sekään ei missään toista itseään. Kuinka korutonta olikaan Helsingin kisoissa! Ja silti vaikuttavaa, jylhän liikuttavaa. Olihan näissäkin oma unohtumaton tunnelmansa, kansojen ystävyyden ja ilon merkillisen voimakas manifesti. Ei ole missään suurempaa ja upeampaa kilpailuhengen rauhantahtoista julistusta.

Onnellisena laskin itseni levolle. Jos kuuluisin kisojen järjestäjiin, itkisin ilosta; niin hyvin kaikki tuntui siellä sujuvan. Ei enää jälkeäkään Olympiaseikkailun kireän huvittavista puristuksista, onhan niitä riittänytkin viitisen vuotta. Nyt ollaan jo maalissa, kisat menevät omalla tarkoin valmistellulla painollaan. Niitä seurailemaan heittäydymme.