Panu Rajala

Kävi hassusti. Menin Elinan sisarentyttären Liisa Hietasen näyttelyä katsomaan sinne Galleria Sinneen Iso-Roban ja Annan kulmaan. Kello oli 11, mutta ovi vielä kiinni. Näin jonkun kuvaavan sisällä keskittyneesti jotakin. Rynkytin, mutta tyyppi ei hievahtanut. Johan filmaa keskittyneesti teoksia, eikö muija voisi jo lopettaa ja tulla avaamaan?

Vasta kun kaveri tuli kadulta vähän myöhässä avaamaan ovet, huomasin että se valokuvaaja oli juuri se Liisan virkattu taideteos. On ollut tytöllä virkkaamista, pattereita ja vessaa myöten. Liisa on läytänyt oman tyylinsä, vaikka Hesarin kritiikissä viitataan myös Kaija Pavun virkattuun poliisiautoon Kiasmassa. Kumpi lie ensin idean keksinyt vai tuleeko malli muualta? Liisa joka tapauksessa virkkasi sen hurmaavan opettajan Taidehalliin vuosia sitten. Arjen pehmentäjä, kotoisen lämmön tuottaja. Hauskaa kun Hannelen tytär näin menestyy. Näyttely nähtävissä ensi sunnuntaihin saakka.

Kun palasin taas Kyröön, oli ilo poiketa päiväkahveille Soinilan tontin naapuriin Fischereille. Alkuaan se on Nyströmin maista erotettu apteekkari Kytöniemen huvila, nyt hienosti laajennettu. Sitä on tullut vain järveltä katselluksi, nyt nähtiin hienot maisemat terassilta. Saara ja Artsi olivat mukana, paljon puhuttiin muun ohessa hyvästä naapurista ja ystävästämme Aamusta.

Ajeltiin vielä samaan hengenvetoon Sastamalaan Pyhän Olavin hienoon kirkkoon, missä oli Greogorianan barokkikonsertti, esiintymässä kansainvälinen yhtye Meridiana. Jo istuminen kirkon parvella vaikuttavan kuvituksen ylisillä, esteettömän akustiikan tavoitettavissa on elämys. Lisäksi pidän vanhasta musiikista, sen monitasoisesta ja dynaamisesti etenevästä rikkaasta rytmiikasta ja pehmeän salamyhkäisestä soinnista. Corellia, Vivaldia, Händeliä, Telemannia, paria oudompaa (Rebel, Prowon) soittelivat loistokkaasti. Nautinnollinen vilkkaan kesäpäivän päätös. Ja voisiko kirkko enää upeammalla paikalla sijaita.

Pälkäneen Laitikkalaan, mistä on hyviä muistoja kolmen vuoden takaa. Ei pettänyt nytkään. Puhuin täpötäydessä kirjateltassa – rakkausromaaneista! Tarkemmin sanoen täyttymättömien rakkauksien sankareista. Esillä lähinnä Ahon, Huovisen ja Orhan Pamukin teoksia (Viattomuuden museo), viittauksia myös Waltariin ja Sillanpäähän. Uudempiin en tohtinut tarttua, olen vähän pudonnut kelkasta, pitäisi tiivistää lukemista.

Mutta tunnelma teltassa tiivis, vaikka sade ropisi välillä rankasti kattoon. Paljon kysymyksiä ja puheenvuoroja. Nolostuttavan hyvä tilaisuus, mistä sain anteliaita kiitoksia. Kirjateltan aktivisteja palkittiin. Jatkot energisen kulttuuridaamin Vappuliisan luona joen rannassa, minkä vaiheilla on filmattu Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä ja Claes Olssonin Rajajoki. Tarjoiltiin vaikka mitä ja lauluakin kuultiin. Uusi kulttuurisihteeri on tehnyt gradunsa Sillanpään Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden filmatisoinnista, mikä sattuma. Kiva tavata Seppo Hovi ja Sinikka pitkästä aikaa, muitakin tuttuja eri tilaisuuksista. Mukaan laitetut herkut täyttivät auton takapenkin.

Laitikkalan ainutlaatuinen kulttuurikylä kunnostautui jälleen. Kaija Turunen oli pääemäntäni, jäämässä toimestaan eläkkeelle, mistä syystä trubaduuri hänelle kauniisti lauloi. Jatkoin Helsinkiin kovasti ylentyneenä.

Nimipäivät on kesän herttainen instituutio, ja naisten viikolla niitä riittää. Viime viikolla vietimme Saaran päiviä Törmällä ja tänään ensin Kirstin päiviä Mouhijärven Karinkylässä ja illemmalla Kristiinan päiviä täällä Mahnalan rannassa. Siinä välissä jumpattiin, ja Marjan johtamassa voimistelujoukkueessa ovat niin Kirsi, Kirsti kuin Kristiina, joten onniteltavaa ja halattavaa piisaa kylliksi saakka.

Nimipäiviä ei tarvitse ottaa liian juhlallisesti, mutta herkulliset tarjoamiset, kevyt seurustelu ja kauniiden pihapiirien ihastelu luovat kohotusta pilviseen kesäviikkoon. On yhtä hauska tavata taas vanhoja tuttuja kuin kohdata uusia tuttavuuksia. Puheenaiheksi tarjoutuvat sää, talouskriisi, kakun mehevyys tai kulttuurikesän kuulumiset. Näihin Kirstin ja kumppaneiden päiviin päättyy taas sateinen naisten viikko, mutta mitään takeita ei ole vieläkään säiden nopeasta paranemisesta, vaikka toiveita on heitelty.

Marjan jumpassa oli ennätysosanotto ja Laila Kinnusen ja Olavi Virran tahdittama ohjelma entistä vaativampi, joten kunto hiljalleen kohenee. Meitä rohkeita miehiäkin kertyy jo vankka osasto takariviin. Ruumis tarvitsee ajoittaisen kurituksensa ja jäsenet viiltävän venytyksensä. Envallin ohje säännöllisistä kävelyretkistä ei yksin riitä, on myös sopivasti rehkittävä, ja parasta työmaata siihen tarjoaa kyllä savusaunan villi ympäristö meidän omassa impivaarassa. Soutelemaan olisi enemmän ehdittävä ja pyörälläkin on tullut pyrähdetyksi vain lyhyitä tarvematkoja, vaan onhan kesää jäljellä.

On eroa siinä, kuinka rikoksen uhreja ja rikollisia julkisuudessa kohdellaan. Meillä pikkuvaraskin vetää pusakan niskoilleen käräjillä, mutta Amerikassa joukkomurhaaja istuu lungisti punaisen tukkansa kanssa ja haljuilee vailla mitään intimiteettisuojaa. Kun kirjoitan tätä tiistaiaamuna, huomaan Hesarin kiinnittävän pääkirjoituksessa aiheellista huomiota uhrien erilaiseen asemaan, vertausmaina Norja ja Suomi. Julkisuus voi olla myös puhdistavaa, tapauksesta riippuen.

Käytiin lounaalla Huittisten vanhassa pappilassa Haapasen Arin ja Sirpan kanssa. Ihailimme Markku Pirin kunnostamaa komeaa pappilaa, nautimme kevyen kasvispainotteisen lounaan ja silmäilimme vähän taideteoksia sivurakennuksissa. Sopiva matkakohde.

Myllykolussakin poikkesimme Jussin ja Marko Saarion kanssa tutkimassa alustavasti mahdollisuuksia toteuttaa niinkin suurisuuntainen produktio kuin se Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Markon mukaan olen ladannut tekstiin melkoisia haasteita, ja niinhän oli tarkoituskin. Lähdetään vaan rohkeasti liikkeelle, oli vankka päätöksemme.

Haimelin hyppäsi aamulla bussiin, mutta vielä on talossa vilkasta. Huomasi näyttelijä yllättäen, että Sylvin ja Anitan esitykset jatkuvat Helsingissä jo kolmen viikon päästä. Eloisa elokuu kolkuttaa kynnyksellä, olympialaiset avataan loppuviikosta.

Markku Envallin esseekokoelma on tuossa lojunut ja odottanut uutta lukemista. Heti ilmestyttyä luin ne viimeiset kirjailijaelämää käsittelevät jutut, muun jätin odottamaan otollista aikaa. Se tuli nyt poutaisena sunnuntaina, kun lapset edelleen vallitsevat taloa ja Haimelin lomailee ja Herkon vuoro oli grillata vankkaa lihakimpaletta couscousin seuraksi.

Heti Markun nimiessee Toinen jalka maassa aktivoi lähtemään välittömästi sauvakävelylenkille Sikomäen ympäri, niin vakuuttavasti Markku todistelee kävelemisen siunauksellisuuden sekä ruumiin että hengen kannalta. Sauvakävely on supisuomalainen keksintö (ei mikään nordic walk) ja kuinka yksinkertainen. Markku kuvaa hyvin kuinka hän voitti ennakkoluulonsa sauvoja kohtaan. Tunnistan saman tunteen ja koukkuun jäämisen.

Myös kadonnutta hiljaisuutta teoksessa käsitellään oppineen kaipaavasti. Mehän elämme jatkuvaa äänikakofoniaa, todistaa Markku, mutta tämä Vanajankylä on sentään suhteellisen hiljainen paitsi nyt, kun autojen virta pörisee kohden Myllykolua ja hyvä niin Kun Marja oli kuuntelemassa yökehrääjää, hän havaitsi että kolmostien jylinä ei yölläkään lakkaa.

Kirjallisuusesseistä teki vaikutuksen ensin Runebergin Torpan tytön perinpohjaisen ideologinen teilaus, vaikka runon idealistisen vanhentuneisuuden, lähes julmuuden olisi kyllä uskonut vähemmälläkin. Hienoa kuitenkin, että nykykirjoittaja tarttuu näinkin paneutuvasti Vänrikkien yksittäiseen runoon. Uuno Kailaan abortti-kysymystä käsittelevä essee on minulta aikanaan Parnassossa (2/2003) mennyt ohi, joten ilahduin nyt Markun häpeilemättömän biografisesta otteesta ja tulkinnasta. Siinä tukeudutaan rohkeasti jopa Maunu Niinistön vanhaan väitöskirjaan, joka ei nauttinut suurta arvostusta aikanaan kirjallisuuden laitoksella.

Envallin kirjasta jäi vieläkin reserviin muutama juttu, jonka alkuaihetta en riittävästi tunne. Sellaisiin tulee joskus hyvä sysäys palata. Mutta mietin uudelleen Markun melko rigoristista suhdetta kirjailijan elämään ja tähän alati ongelmalliseen julkisuus- tai markkinointisuhteeseen. Kysymys kosketti taas minua, kun Iltalehteen ilmestyikin pieni (onneksi) pala Porin pohdinnoistani. Yritin Jokisen kanssa puhellessa kierrellä, että jotain omaelämäkerrallista tekisi mieli vaihteeksi kirjoittaa, joten hänpä toimeliaana lehtimiehenä täräyttää otsikon: Kirja Katri Helenasta jo aloitettu! Mikäs siinä sitten auttaa, kun lehdessä näin lukee.

Nykytrendin mukaan minun pitäisikin reilusti rummuttaa kaikin kapuloin tulossa olevaa sensaatiota, mutta mistä lie tullut taipumus pikemmin väistää ja pitää lopullista ideaa piilossa mahdollisimman pitkään – johtuu kaiketi liian julkisuuden tuomista huonoista kokemuksista. Olisi kiva kun kirja vain putkahtaisi ilmoille, mitä Markku pitää ihannetapauksena. Eihän se onnistu. Jos kirjailija vähänkin huomiota nykyisin haluaa, ei hän piilosilla olosta paljon ainakaan voita. Ellei juuri siitä teekin brändiä.

Envallin esseet joka tapauksessa ansaitsisivat suuremman huomion kuin muutamat vähän huitaisevat kritiikit ovat niille suoneet. Hyvin sopivaa poutasunnuntain pihalukemista dekkarien lomaan. Niitä lukiessa voi vaikka viisastua kuten Matti Mäkelä taannoin Hesarissa hiukan hilpeillen ilmoitti.

Sallan perhe kahden lapsensa kanssa sekä taiteilija Haimelin ovat vallanneet talon, joten eletään täyttä elämää eikä tässä juuri ehdi kirjoittaa saati ajatella. Nautin taatana parivuotiaan Aslan ilmeistä arvostusta, kun taas puolivuotias Saima pitää vanhempiaan hyvin hereillä yökaudet. Näin täällä nyt melskataan.

Pieni taiteellinen tauko oli illalla, kun Haimelin tulkitsi tätinsä Sylvi Kekkosen tekstejä tuolla Maisemakahvilan kulttuuriladossa. Sehän oli korkea tapaus, Väinö Lahden ohjaukseen perustuva kooste, joka sai ensiesityksensä vuonna 2000 Tamminiemessä (Sylvi täytti silloin 100). Hyvin Eeva-Liisa oli sen jaksanut lämmittää ja selvisi pitkästä tekstistä kunnialla. Idea oli tietysti Katariinan alun perin, eikä hullumpi. Hämmästyimme tosin hiukan, että yleisöä saapui peräti 23 kulttuurikunnan jäsentä, heistäkin osa muualta.

Ammattinäyttelijät harvoin Hämeenkyrössä vierailevat, joten olisi voinut kuvitella, että ainakin Näytelmäseuran jäsenet kiinnostuisivat kulttuuriladon illasta ja tulisivat vaikkapa oppiin. Ei ketään. Harrastajia kiinnostaa tunnetusti enemmän oma näytteleminen kuin toisten katseleminen. Taiteilija itse oli tyytyväinen yleisöön ja esitykseensäkin, joten saunoimme hyvillä mielin kaiken päälle.

Kun minulle lankesi illan lyhyt esittely, huomasin että Sylvi Kekkosen Amaliaa on käännetty aikanaan kymmenelle kielelle, etupäässä itäblokkiin, mutta myös ruotsiksi, saksaksi ja japaniksi. Ehkä presidentin puolison asema vähän auttoi. Se oli kylläkin kaksiteräinen; oltiin sitä mieltä, että Sylvi Kekkonen oli harrastajatason kirjailija (T. Anhava) ja vain asema soi hänelle huomiota – toiset taas sanoivat, että hän olisi ansainnut enemmän arvostusta, ellei asema olisi vähän varjostanut.

Näin Sylvi Kekkosen kerran PEN-klubin kokouksessa. Tällöin hän oli selvästi vaivautunut siitä, että muut kirjailijat suhtautuivat häneen niin juhlallisesti. Hän olisi mieluiten kai tullut vain muina naisina Eevojen Kilven ja Joenpellon seurassa, mutta tietty virallisuuden kehä hänen ympärilleen kuitenkin muodostui. Eeva-Liisa tässä muisteli tätinsä vastausta vakiokysymykseen, miten hän on kestänyt pakollisen julkisuuden miehensä rinnalla: ”Mielestäni olen siitä aika hyvin laistanut.”

No nythän meillä on historian kolmas kirjoittava presidentin puoliso, sarja alkoi Ester Ståhlbergista. Tai jos Tellervo Koivisto lasketaan mukaan, heitä on neljä. Hauska nähdä kuinka maineikas sarja Jenni Haukiossa jatkuu, toimii ja uusia ilmiöitä tuottaa.

Siitä on kohta neljännesvuosisata kun riensimme Elinan kanssa Porin jazziin, Ain’t misbehavin oli niin merkittävä tapaus, että se oli koettava. Sitten koko juhla on jäänyt omien tapausten jalkoihin. Ja nyt taas Poriin!

Sinne veti kyllä tietokirjallisuus ja luvattu keskustelu Jukka-Pekka Pietiäisen kanssa Areena-lavalla. Vilkasta ja helteistä oli torilla ja areenan liepeillä, väkeä sellusi edestakaisin ja niitä riitti lavan reunalla kuuntelemaankin, kun Jukka-Pekan kanssa sanailimme lähinnä viimeaikaisista elämäkerroista. Tietokirjailijat ry:n aktiivinen nokkamies on hyvin oivaltanut Porin näkyvyyden ja kuuluvuuden; täällä juuri pitää olla, jos haluaa huomiota tietokirjallisuudelle. Puhutaanhan siellä kaikkea muutakin, politiikkaa ja liikennettä, on kansalaisjärjestöjen kojuja vieri vieressä, joten jazz on levittäytynyt tehokkaasti kaikille kuviteltaville alueille.

Nautimme jutun päälle vankan lounaan läheisessä Torerossa tukeaksemme Espanjan taloutta, ellei muuten niin symbolisesti. Tuntui olevan suosittu paikka, vaan kohta tungos Porissa hellittänee. Lähellä oli myös Suomalainen kirjakauppa, joka tarjosi niin hulppeita alennuksia, että mukaan tarttui iso kassillinen arvotavaraa: kahdeksan kunnon kirjaa neljälläkympillä.

Vielä vaeltelin hiukan rantamilla, kuuntelin yhden naissolistin tunnelmointia ja jouduin Iltalehden Juha Veli Jokisen kynsiin, saas nähdä mitä siitäkin taas seuraa. Piipahdin myös kaupungin vastaanotolla, mikä oli sikäli turhauttavaa, etten jaksanut syödä notkuvasta pöydästä enkä voinut juoda viiniä. Autolla leppoisasti kotiin ja saunaan, tunnin ajomatka. Miksi emme käy useammin Porissa? Ja miksi kaupungin komea nimi Björneborg on lyhentynyt tyhmästi vain Poriksi? Karhu on suojelusjumalansa (Deus Protector), kyllä sen pitäisi nimessäkin esiintyä.

Katselimme vielä hienon elokuvan Venus, Peter O’Toolen kaiketi viimeinen roolityö, hyvin vaikuttava. Tällaisia äijänrahjuksia olemme pian itse kukin, mutta ei vielä!

Haastoin kaikki meidän pelimiehet Myllykoluun näyttelemään ensi kesänä, kun luin Martti Suosalon haastattelusta, että jalkapallo opettaa sijoittumaan oikein näyttämöllä. Tänäänkin Asko sijoittui aivan oikein ja torjui Esan rankkarin. Tästä on varmasti hyötyä näyttämöllä. Vaatimattomuus estää kertomasta, että tein yhden unelmamaalin. Mutta kaksi myös missasin.

Muistelimme kaikki eilistä ihmeellistä iltaa: aurinko paistoi ja oli lämmintä. Tällaista muistetaan joskus viime kesältä. Kannustimme samalla feministejä ponnistelemaan edelleen tasa-arvoisuuden tiellä. On tunnettua, että naisten euro on 80 centtiä, mutta Aamulehti paljastaa lisäksi, että naiset saavat saman verran lievempiä tuomioita kuin miehet. Tähän on mielestämme saatava hetimiten korjaus.

Vakuussopimukseen emme ottaneet mitään kantaa. Matti uskoi Askon kannattamana, että kansan mielestä on ihan oikein, että edustajamme tekevät välillä töitä kesälläkin. Tutkikoot nyt sitä satasivuista sopimuslunttaa, josta kukaan ei ymmärrä mitään. Kimmo Sasin mielestä (kyröläisiä hänkin alunperin) sopimus on asiantuntijoiden tekemä, eikä ole tarkoituskaan sitä ymmärtää; on vain luotettava. Näin päätimme tehdä.

Peräänkuulutamme reheviä miesnäyttelijöitä ensi kesäksi Myllykoluun. Matti lupasi pitää silmänsä auki kassajonoissa. Naisia saa yleensä helpommin, mutta ronskit hyvälihaiset miehet alkavat olla kortilla, kun Suti ja Yli-Kerttulan Mikko taitavat olla jo reservissä. Ei kunnon pyyleviä persoonia näe enää ammattiteattereissakaan. Ei ole enää Uuno Montosia tai Aku Korhosia tai Eero Roineita. Aulis Rosendahl oli viimeinen pyknikko, ja hänkin meni tsunamissa. Kaikki on nykyään niin pirun hyväkuntoisia ja treenattuja (Turkan syytä). Jos näette rehevän ja hyvin ilmaisevan miehen, ilmiantakaa tänne!

Aamun uutinen kuin suoraan eilisestä 2012 Olympiaseikkailusta: turvatoimista vastaava firma ei saa tarpeeksi turvamiehiä kisoihin. Ian has again a difficult problem. Kuvaus viedoneuvottelusta oli taas pudottaa tuolilta.

Olympiakuume nousee muutenkin. Teeman eiliset dokumentit Helsingin kisoista 1952 todella kiintoisia, ainakin minulle ennen näkemättömiä väläyksiä ja lajeja, avajaisetkin väreissä. Muistan Zatopekin saapumisen maratonportista, olimme perheen kanssa etukaarteessa, täytin juuri 7. Faija katseli Emilin ja Danan suudelmaa kiikarilla eikä antanut sitä muille. Myös esteratsastusta katselimme, mutta se meni osaksi piloille mutsin sääliessä vikuroivia ja kaatuilevia hevosia.

Jotensakin uusi tieto oli sekin, että kisoissa oli niin vähän yleisöä. Kai siitä silloin kirjoitettiin. Turisteja varmaankin pelotti sodista selvinneen kaukaisen maan karu maine. Eikä suomalaisilla ollut silloin liikaa varaa kisaturismiin.

Eilen oli urheilua täälläkin, kun Marja piti pihajumppaa – tosin taas Ylivakerin hallissa, sillä nurmi on edelleen märkää. Osanotto hyvä, venytykset mojovia. Nuorimmat Onni ja Selja innokkaimpia. Taunon ja Riston kanssa taivuteltiin takarivissä.

Kirjoitin loppuun sovituksen Ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta, nyt vain tarkastelemaan ja parantelemaan. Ensi kesään Myllykolussa tähdätään, jospa tehtäisiin jotakin repäisevää ja täysipainoista. Vähän hauras romaani kääntyi yllättävän iskevästi näytelmäksi, näin kun itse saan yksin sitä arvioida.

Kuka jaksaa kommentoida Suomen vakuuksia? Lisää viihdettä torstaina eduskunnasta, kun edustajia ja virkailijoita simputetaan lomilta täysistuntoon. Viimeksi näin kävi kuulemma puolen vuosisataa sitten. Aikoihin on eletty.

Tänään tulee Sallan perhe, ja hulinat alkavat.

Lehtien lukua sateisena aamuna.

Paperitehtaan johtajan Niilo Hakkaraisen tunnettuisuudesta on osuva kuvaus Hesarissa (Erään insinöörin kuolema). Aamulehdessä on oivallettu kiva näkökulma Vuoreksen asuntomessuille: kadut on nimetty Nobel-kirjailijoiden mukaan! Kukahan näin hyvän keksinnön on siellä ajanut läpi. Minäkin sain yrittää Frans Emilin kadun asujamistoa luonnehtia: krouvin vaatisin ja lähikirjaston.

Saudi-Arabiassa olisi feministeillä kyntämätöntä työsarkaa – näin kun lukee kuvausta siitä donnasta, joka vaati nähdäkseen edes ostamiensa alusvaatteiden värin kaupassa. Autoa eivät naiset vieläkään saa ajaa, mutta Lontoon kisoihin jo muutama sieltä osallistuu, siis edistystä.

Pia Ingström antaa maanantain Hbl:ssä hyviä ohjeita kulttuuri- ja urheiluministeri Arhinmäelle. Hyvä kun ministeri laajentaa kulttuurin käsitettä populaarin suuntaan, mutta voisi hän hyvin laajentaa sitä myös korkeakulttuuriin päin. Ingström ehdottaa, että Arhinmäki pistäytyisi yllättäen urkukonsertissa Espoon vanhassa kirkossa! Tuskin tapahtuu.

Loistava oopperakonsertti täällä kirkossa on saanut jälkimaininkeja; muutamaltakin taholta on sitä henkeä haukkoen ylistetty. Lähetin oman lyhennetyn arvioni Hämeenkyrön Sanomiin, saas nähdä mahtuuko lehteen (omaa toimittajaa ei ollut paikalla).

Eihän tämä mitään juhlaa ole viljelijöille, mutta minäpoika viihdyn sateella, joka on hyvä sisäilysää (sana Kristina Carlsonin kolumnista SK viime viikolla). Voi lukea dekkaria sateen ropistessa tai tehdä peräti kirjoitustöitä. Nurmikon leikkasin sateen välissä, mutta muita paineita ei oteta.