Ravintola C Tampereella asemaa vastapäätä tuntui hyvinkin laadukkaalta paikalta. Pidimme pienen teatteripalaverin Kirsi-Kaisa Sinisalon, Tapio Niemen ja lavastaja Samuli Hallan kanssa, mutta aiheesta on liian aikaista puhella. Tapion kanssa olemme yhtä loistavaa ideaa haudutelleet, ja nyt se alkaa saada jo vahvempaa jalansijaa.
Hyppäsin junaan ja painelin Villa Kiveen, missä puhuttiin aiheesta
Vanhan kirjallisuuden päivät Sastamalassa lähestyvät (kesäkuun viimeiset pe-la). Ohjelmalehtinen on valmis, näyttää selkeältä, kannessa Fingerporista tuttu hahmo, lukumies ja rahamies. Teema ei voisi olla polttavampi, ajankohtaisempi: RAHA.
Käytiin tuleva ohjelma läpi ohjelmavaliokunnan kokouksessa Tietokirjailijain toimistossa ja hyväksi todettiin. Rahaa kirjallisuudessa ja myös ihan maailmassa käsitellään päivillä monipuolisesti. Erkki Liikanen Suomen Pankista kertoo avajaisissa löydöistään kirjahyllystä. Sitä rataa mennään. Tehtäväni on perjantaina johtaa seminaari aiheesta Raha ja sana, hyviä puhujia saan johdatella. Lauantaina selviää niin Balzacin, Dickensin kuin Haavikon ja Eeva Joenpellon suhde rahaan. Kirjatoukkain ehtoohuveja rillutellaan taas Ellivuoressa.
Kannattaa panna ajoissa kalenteriin, varailla vaikka huoneita, suunnitella matkaa. Vähän rahaa plakkariin, jotta voi tehdä kirjalöytöjä myyntipöydiltä ja huutokaupasta. Rennot päivät luvassa. Tavataan Sastamalassa.
Illalla viimeisessä Voimalassa tuli esiin kiintoisa kysymys: saako akateemikko laukoa mitä hyvänsä verrattuna kansanedustajan yhä soukempaan sananvapauteen? Antti Nyl
Tapasin Pentti Huovisen, Veikon nuoremman veljen, ja meillä oli leppoisa juttuhetki Topeliuksenkadulla menneen ajan muistoissa. Sain hyviä lisäviitteitä kirjaani. Huvitti Pentin arvio, että Veikon elämä oli lopulta
Vielä luettuani loppuun Kemppaisen kirjan oli mietittävä Arto Paasilinnan olemusta ja merkitystä. Hellästi ja hienovaraisesti Kemppainen kuvaa kirjailijan murheelliset loppuvaiheet ja nykyisen autereisen onnentilan, jota ajankohtaiset kiireet eivät enää kosketa.
Keltaista mediaa moitittiin WSOY:n juhlassa, mutta voisiko se jättää aihetta käyttämättä, jos kuuluisa kirjailija törttöilee niinkin näkyvästi ja kuuluvasti kuin Arto aikanaan. Ei kaiketi ollut tietoa hänen sairaudestaan tai sen luonteesta. Sitä paitsi viinapäissään Arto oli ennenkin pannut tuulemaan ja kuulumaan. Siitäkin Kemppainen kertoo reippaanpuoleisia tarinoita.
Mutta Paasilinnan arvostus meillä ja muualla? Kriitikkokavereita siteerataan elämäkerrassa sen verran, että käy selväksi: kotimaa ei syvään kirjailijaa kumartanut. Mutta Kemppainen näyttää myös kiittäviä kritiikkejä. Pää pidettiin kylmänä, Artoa arvostettiin sen verran kuin hän sinä syksynä antoi aihetta. Tuotanto ei ole kauttaaltaan korkeatasoista. Suuri ostava yleisö seurasi teos teokselta, vaikka taso vaihteli. Kustantajaa hän pönkitti putkituotannollaan, mutta lisäsi myös kirjallisuuden lukemista yleisemmin, arvelisin.
Silti jään miettimään eurooppalaisen kritiikin ilmeisiä yliheittoja. Monessa maassa älymystö pitää häntä suurena filosofina. Tietysti Kemppainen on valinnut parhaat päältä. Eikö Paasilinnaa missään muka moitittu? Mutta ne tasot, joita eräskin italialainen haastattelija oli teoksista löytänyt: pikareskitarina, kova teema, elämänfilosofia ja metafyysinen taso. Kuka ne kunnolla erittelisi ja esittelisi? Hei kirjallisuudentutkimus, tässä perkaamisen arvoinen aihe. Eihän kansainvälisesti tunnetuinta kirjailijaa kannata jättää vain populaarielämäkerran varaan vai kuinka.
Missä yhteyksissä olen itse tavannut Arton? Parhaiten muistan, kuinka hän kutsui Tauno Äijälän ja minut Asemaravintolaan ehkä 1984 ja tarjosi teostensa tv-oikeuksia MTV:lle. Jotain kränää oli tullut Ylen kanssa. Äijälä tarttui heti täkyyn,
Kävin onnittelemassa Arto Paasilinnaa (70) WSOY:n salongissa. Viimeisiä tilaisuuksia näissä perinteisissä tiloissa, haikeaksi vetää.
Lämminhenkinen tilaisuus siitä muodostui. Juhlakalu saapui poikansa Petterin, toisen syntymäpäiväsankarin, saattelemana ja tervehti yleisöä reippaalla kädenheilautuksella. Siinä he sitten istuivat rinnan eturivissä, isä ja poika, silmäillen toisiaan tyytyväisen oloisina. Peräti seitsemän puhetta pidettiin, kaikki hyviä ja kohtuullisen lyhyitä. Leena Majander toimi avaajana ja emäntänä. Ministeri Arhinmäestä tuli esiin ennen tuntematon puoli: henkevä humoristi. Luokkatoverini Jorma Kaimio muisteli yhteisiä ulkomaanturneita Arton kanssa. Niitähän Aleksi Siltala jo kuvaili aamun Hesarissa varsin repäisevästi. Jorma pysyi vähän hillitymmällä linjalla ja niin kaiketi Artokin hänen seurassaan.
Paasilinnan menestys Euroopassa on todella huomattavaa ja innostunutta, ei kai sen mittasuhteita vieläkään meillä oikein tiedetä ja tajuta. Ruotsin kustantaja Dorotea Bromberg antoi siitä oman todistuksensa, samoin kaiken alkuunpanija, Jäniksen vuoden ja monen myöhemmän teoksen ranskantaja Anne Colin du Terrail. Kuvaa täydensi asia- ja numerotiedoin Filin johtaja Iris Schwank. Kuultiin rakastettavia, kiitollisia, lämpimän ihailun täyteisiä puheita Artolle. Ja mies sen kun nyökkäili mielissään kaikille ylistelyille.
Joten oli ihan hyvä, että Reino Paasilinna sai sarkastisemman sananvuoron muistellen veli Arton lapsuuden ja nuoruuden vaiheita jokseenkin railakkaasti. Monitaitaja nuoresta pitäen, se tuli selväksi. Esko Salminen kruunasi tilaisuuden esittämällä Ukkosenjumalan pojasta Rutjan kuusi käskyä ihmiskunnalle. Leena arveli Arton itsensä sekä noudattaneen että rikkoneen kaikkia.
Arto piti lopuksi kiitospuheen, jossa komeakaariset lauseet kohottelivat lisää kirjailijaa maailmanlaajuisen maineeseen ja viisauteen. Hän antoi myös armeliaasti anteeksi kaikille roistoille ja roikaleille, joita on joutunut uransa aikana kohtaamaan, ja vakuutti ettei kanna meille enää kaunaa. Mikä helpotus, joten saatoimme puolestamme kohottaa onnittelumaljat huojentunein mielin.
Yleisen hulinan lomassa ehdin toimitella omia sopimusasioitani ja tavata Vanhan kirjallisuuden päivien puhujaa Anna Baijarsia ja ohjelmatoimikunnan uutta jäsentä Jussi Lähdettä ja ohimennen valmistella ensi viikon kokousta.
Palailin tuulisesta ja kolean sateisesta Helsingistä junassa Tampereelle ja edelleen bussilla Kyrön kirkolle, mistä Marja minut poimi talteen. Luin tilaisuudessa julkistettua Jouni K. Kemppaisen elämäkertaa Onnellinen mies Arto Paasilinnan lievästi sanoen värikkäistä elämänvaiheista. Onpa vetävä kirja, parempi paljon kuin siitä käytyjen aamutv-keskustelujen jälkeen olisi odottanut. Menomatkalla luin taas Paasilinnaa parhaasta päästä, Ulvovaa mylläriä. Onhan Arto tosiaan ilmiö, ei voi väittää vastaan. Kerta kaikkiaan kekseliäs kirjailija ja kova kaveri. Merkillinen luonnonvoima heikkouksineen ja hulluuksineen. Mistä hän kaiken on ammentanut?
Jotenkin hän tuo mieleen Sillanpään, vaikka tämä oli selvästi kultivoituneempi boheemi, mittasuhteiltaan silti saman painoluokan rellestäjä. Häntä ja Paasilinnaa yhdistää myös onnellinen, ajaton, muistin hämärtämä vanhuus, vaikka Taata pysyi silloinkin kirkkaampana ja esiintymiskykyisempänä eikä tarvinnut muuta hoitokotia kuin tyttärensä kotoisen huushollin Herttoniemessä.
Minulle Paasilinnan kaaren tutkiskelu on tervetullutta sparrausta, kun valmistaudun viimeistelyrynnäkköön Veikko Huovisen merkeissä. Miehet eivät tunnetusti olleet ystäviä, kuten Kemppainenkin kirjassaan toteaa. Mitä eroja, mitä yhtäläisyyksiä? Miksi Paasilinna murtautui valtavaan kansainväliseen maineeseen, kun taas Huovinen pysyttäytyi kotimaan tähtenä, joitain pohjoismaisia ja itäblokin sekä saksalaisia käännöksiä lukuunottamatta? Näitä voin tässä vielä joutessani pohtia. Missä hurjien satiirikkojen polut yhtenevät, missä eroavat?
Istanbul-teema jatkuu itsepintaisesti.
Aamulla Studio55:ssä Maarit Turtiainen kertoi kaupungista ja sitä koskevasta kirjastaan Punainen paasto. Keskustelu pysyi keveällä turistitasolla, kirjasta en osaa sanoa. Illalla teema syveni huomattavasti: dokumentti Orhan Pamukin Istanbulista näytti murhemielisen Nobel-kirjailijan, jolle kotikaupunki kertoo surusta ja tappiosta, esittäytyy etupäässä mustavalkoisena ja on kauneimmillaan lumen peitossa. Paljon tuttuja näkymiä, äsken juuri käyskenneltiin noita Cihangirin kujia. Kirjailijan työhuone, jonka seinän mittainen ikkuna antoi Bosporille, herätti vilpitöntä kateutta.
Pamuk sai Nobelin, kuten hän itse myönsi, aikaisin ja kesken kirjailijanuransa. Hän jatkaa kirjoittamista täydellä höyryllä. Monet ovat palkittuina lopettaneet, myös meidän Sillanpäämme, joka sai sen 51-vuotiaana, siis nuorempana kuin Pamuk. Ohjelma herätti halun käydä vielä viidennen kerran Istanbulissa.
Kaiken lisäksi pääministeri vieraili Turkissa, mukanaan kauppaministeri ja sisäministeri. Saadaanko Turkin EU-into enää nousemaan? Maa on taas kääntymässä itään ja sisään, islam valtaa menettämiään asemia.
Kotimaassa tapahtuu hurjia, tuomioita jysäyteltiin Ike Kanervalle ja liikemiehille. Merkillistä etteivät osanneet olla varovaisempia. Surettaa vanhan työkaverin Tapani Överbastubackan ankara vankilatuomio, iloisena veikkona hänet muistan MTV:n käytäviltä, kovasti solmi kontakteja jo silloin. Luulen että hän on heilunut kovempien miesten apukaverina, sinisilmäisesti. Tässä jaeltiin rahaa ronskisti ja julkisesti; hakeutuuko poliittinen taustavaikutus vastedes salaisempiin kanaviin? Virtaava vesi kovertaa padon kohdatessaan uusia uomia.
Muistettava päivä. Tasan 37 vuotta sitten jätin graduni sisään ja matkasin saman tien katsomaan Erkki Mäkisen esikoisnäytelmän Kauhea murhamies Lalli ensi-iltaa Poriin. Juhlimme näitä tapauksia monta päivää Erkin kanssa. Nuorena riitti virtaa.
Erkki on kuollut kuten yhä useampi vanha kaverini. Yritetään loput pysyä hengissä. Kolea tihkusateinen sää, siis erinomainen työpäivä. Tyydyin pieneen lenkkiin illan suussa.
Björn Wahlroosin kirja kiinnostaisi, mutta kuinka ehtisin edes osia lukea. Aamu-tv:ssä tuli esiin olennainen asia: varmaankin jännittävästi ja pelottomasti kirjassa esitellään keinoja, välineitä, tehokkaita menetelmiä varallisuuden ja ulkoisen menestyksen kasvattamiseksi. Mutta mitkä ovat päämäärät? Mihin kaikki hiostus ja moderni kilvoittelu tähtää? Onnellisempaan elämään? Millaiseen? Wahlroosin vastaus tuntuu olevan: kun mahdollisuudet lisääntyvät, jokainen voi itse valita päämääränsä. Onkohan se niin helppoa.
Meille riittää hyvin tämä hiljainen eleskely Vanajankylän kuusikossa. Tosin äsken kierrettiin Istanbulia, eikä sekään mikään tehotalouden mallinäyttämö ole. Paljon olisi Nallella ja muilla rikkailla töitä noin maailmanlaajuisesti ennen kuin vaikka Fenerin korttelin rähjääntyneet talot korjaantuisivat. Ei muuten näkynyt kerjäläisiä, vaikka köyhyys on huutava ja maalla vielä syvempi. Yksi käsipuoli kaveri Galatan sillalla ojenteli kuppiaan, siinä kaikki. Eivät lähde Romaniasta tai Bulgariasta lähiseuduille, vaan kiipeävät tänne vauraaseen ja anteliaaseen Pohjolaan. Maksamme mielellämme myös terveydenhoitokulunsa.
Ihmeellinen on tv:n ykkösuutisten tärkeysjärjestys: pääasiana yhden perussuomalaisen kansanedustajan erottaminen määräajaksi ja hänen avustajansa erottamatta jättäminen, paljon jäljessä tulivat semmoiset pikkujutut kuin Norjan oikeudenkäynti tai presidenttimme ensimmäinen valtiovierailu.
Lumikellot kilkattavat kohmeisessa korsikossa ja tulppaaninalut pinnistelevät sinnikkäästi ilmoille Marjan kukkapenkissä. Sinivuokot kukkivat ikkunan alla. Muistuvat mieleen iloisen Istanbulin loisteliaat tulppaani-istutukset, joita oli helakat puistontilkut tulvillaan. Kaupungissa oli menossa tulppaanifestivaalit ja sen totisesti huomasi. Kuinka paljon on tarvittu väkeä loihtimaan jotain tällaista? Marja kukkia kuvaili haltioissaan.
Ikkunaremontti aikaisti maalle muuttoa, tänne taas asettaudutaan. Kiertelin rantoja, jäät alkavat väistyä. Tuulihaukka päivysti uljaana kuusen latvassa, punakylkirastas siritteli saunatontilla. Puutöitä riittäisi. Tauno on ajanut komean röykkiön risuja juhannuskokkoon.
Miten valtava ero oli Espanjan ja Suomen elintavoissa, seksuaalikäytännöissä ja leivänhankinnassa selvisi taas valiosarjassa Francon jälkeen. Jokin näin perinpohjainen ja samalla familiääri fiktionsekainen dokumentti tekisi hyvää meilläkin. Millaisista oloista vanhempamme, heidän vanhempansa ovat tulleet? Riittääkö yhtä reippaita kertojia kuin Espanjassa?
Enää kotimatka. Neljässä päivässä ehtii sentään aika paljon. Kauemmin Istanbulissa tulisi viivyskellä, ehkä joskus aukeaa tilaisuus. Senni piti oppaana ohjia tiukalla, ja minä truikkasin aina johonkin väliin näitä kirjallisia muistumia. Ryhmä oli valistunut, kiinnostunut ja vaivaton, kyllin pieni liikkumaan ketterästi. Tulomatkalla tapaamamme Vanhat ketut kohtasimme perjantaina Topkapissa, vauhti oli päällä heilläkin.
Luin mennen tullen uudelleen Pamukin tunnustuksia Istanbulilleen ja huomasin vasta, kuinka ristiriitaisen kriittisesti hän kirjoittaa: toisaalta ihannoi ja tuomitsee ottomaanien loistokaudet ja hammastelee maan turkkilaistamista ja länsimaistamista, jotka nekin ovat keskenään jo Atat
Sininen moskeija on yhä vain hivelevän kaunis, aina käymisen väärti. Ja tietysti ohjelmaan kuuluu Topkapin palatsi, missä erityisesti ilahdutti Bagdadin paviljongin upeasti entisöity kulmaus. Siinä nuori Waltari nojaili 1929 ja silmäili Kultaiselle sarvelle, Bosporille ja Marmaramerelle, näkymä on huikea edelleen, ja siinä hänelle kertomansa mukaan syttyi visio suuresta historiallisesta romaanista, jonka voisi sijoittaa näille paikoille. Hauduttelu kesti vajaat parikymmentä vuotta. Mikael Hakimia muistimme muutamissa kohdin, vaikka sen mustuneen ikivanhan plataanin juurella, jonka oksista janitsaarien keittopadat ovat riippuneet.
Romaani muistuttaa myös siitä, että haaremi oli muun elostelun ohessa poliittisen vallan ja juonittelun näyttämö. Mikaelin petollinen naisystävä Giulia hakeutui sulttaanin lempivaimon sultanan uskotuksi ja pääsi vetelemään vallan naruja, hyvä ettei Mikaelinkin pään menoksi.
Iltapäivä oli vapaata ja irtauduimme Marjan kanssa lounaalle Pierre Lotille omistetun hotellin kattoterassille, josta aukeni näkymä Marmaralle. Aurinko porotti keskitaivaalta helteisesti. Olut maistui ja Lotin special kanatötterö.
Eilen kirjabasaarissa poiketessamme sain vihjeen Istanbulin ainoasta Sinuhesta, jopa piirretyn kartan paikasta, missä se olisi saatavilla. Vaikea oli silti ylimmän kerroksen divari löytää pankkien ja tavaratalon puristuksesta, vaan löytyipäs! Misirli Sinuhe (1955) vaihtoi omistajaa 20 Turkin liiralla, kymmenisen euroa. En ryhtynyt tinkimään.
Seilasimme Bosporilla ja katselimme uusia ja vanhoja rakennuksia, palatseja ja huviloita, laivoja ja Rumeli Hisarin linnoitusta. Ilta hiljaa himmeni, valot pyyhkivät salmen laineita. Siirryimme kalarantaan illalliselle, mutta aina monen mesen jälkeisiä lihavartaita, sinänsä maittavia, ei ikävä kyllä kunnon kalaa.
