Torstai 12.4.12

Meitä on vajaan parinkymmenen kirjallisuuden harrastajan vireä ryhmä tutkimassa kirjailijoiden Istanbulia. Eri puolilta maata koostuu joukkue, aina Rovaniemeltä, Savonlinnasta, Raumalta ja Tampereelta sekä pääkaupunkiseudulta on hyviä lukijoita.

Aamu valkenee aurinkoisena. Obligatorisesti aloitamme Hagia Sofiasta, sen kupariportin edustalta, missä Johannes Angelos ja Anna Notaras kohtasivat 1453, siis romaanissa. Tuttu paikka, mutta aina uudistamisen arvoinen. Oppaamme Senni Sollo selvittää ansiokkaasti laajoin tiedoin kirkon, moskeijan ja museon monia vaiheita. Viikinkien raapustukset toisen kerroksen kaiteessa värisyttävät. Jospa Haavikko olikin oikeassa: muinaisrunojen Pohjola oli pohjalla eli Bysantissa? Tänne on joka tapauksessa kaukaakin soudettu saaliinjaolle.

Ihailemme myös Kariyen eli Choran kirkon ihmeellisiä mosaiikkeja. Muistin kuinka Waltari oli aikoinaan 1947 ainoa kävijä, ja vahtiukko, joka ei tiennyt mitään mosaiikeista, tarjosi hänelle muutamaa palasta matkamuistoksi. Waltari torjui ystävällisen ehdotuksen, jolloin ukko ihmetteli hänen pidättyvyyttään. Tänään meille ei kukaan tarjonnut mosaiikin palasia Suomeen vietäväksi.

Vaelsimme muurin viertä Fenerin työläiskortteleihin, joita silmäillessä saattoi hyvin eläytyä Orhan Pamukin kuljeskeluihin ja mietteisiin Istanbulista pohjattoman surun ja melankolian kaupunkina.

Sillan yli Peran puolelle, missä teema jatkui Pamukin hyvin tuntemassa Cihangirissa. Hyvinkin tuttuja kujia hänen romaaneistaan, viimeksi Viattomuuden museosta. Löysimmekin sen talon, johon Pamuk on suunnitellut viisi vuotta omaa museotaan, jota jo romaanissa vilautellaan. Muutama nuori tyyppi putkahti ulos ovesta, ja vakuuttivat meille, että museo todella avataan tämän kuun lopussa. Pidän sitä jo nyt Uskomattomuuden museona. Kukaan ei ole keksinyt keräillä romaaninsa esineistöä museoksi.

Peran eli Beyoglun puolella oli myös illallisemme kukkaiskujan varrella lähellä valtakatua, entistä Grand Rue de Peraa, nykyistä Istiklalia.

Keskiviikko 11.4.12

Kyllähän nyt Turkish Airlines hakkasi ongelmissaan rypevän Finnairin kuusi-kaksi. Maittava ateriakin tarjottiin juomineen ilmaiseksi! Mitä koyhä poika Finnair nykyisin, ei mitään paitsi rahalla. Lentoemotkin kauniita, kuin Anna Baijarsin kaksoisolentoja kumpikin. Matka keinahti mukavasti Orhan Pamukia lukien. Vasta asetettu Hotel Princeen ja käyty ottomaanien palatsissa illallisella. Syöty siis äyräille asti. Huomenna vasta ryhdytään johtelemaan ryhmää erilaisiin kirjallisesti et historiallisesti merkittäviin kohteisiin.

Samassa koneessa tuli Vanhojen Kettujen mediajoukkue, tuttuja naamoja, kai nekin täällä jossakin pyörähtelevät.

Tiistai 10.4.12

Poliisi on kysellyt papereita ulkomaalaisen näköisiltä kertomatta syytä. Hitto, asiaa on korjattava. Mitä ehdottaisi V. Huovinen. Poliisi pysäyttää assalta epäilyttävän tyypin ja lausuu:

Pääsiäispyhät 2012

Erinomaisia pyhiä, paljon vapaata, lehtiä ei tule, aikaa vaikka mihin. Töitä ja seurustelua lasten ja muiden kanssa sopivassa suhteessa, lammasta ja minttuhyytelöä ja punaviiniä, eritasoista lekottelua ja lueskelua. Kaiken lisäksi hiihdeltiin kantohangilla pälvien lomassa ja reippailtiin muutenkin. Linnunpöntöt puhdistettu. Voiko pyhiä paremmin viettää? Vastaus: ei.

Ulkoisesti kuntoutuneina ja sisäisesti puhdistuneina palailemme Sepänpuiston laitamalle ja piipahdamme pienellä matkalla ja sitten taas takaisin työn tukkaan kiinni.

Lankalauantai 2012

Sain kyllä yhden konkeloon kaatuneen kuusen nurin itsekin, mutta kahta järeämpää varten tarvittiin Taunon kokemusta. Hetkessä kävi mieheltä kaatotyö, tuhansia runkoja kukistanut eläessään. Kun ryhdyin lukemaan Koirankynnen leikkaajaa, tässä hyvä taustatuntuma. Taunossa on sekä Kuosmasen että Mannisen otteita, minä joskus tunnen itseni Mertsi Vepsäläiseksi. Mutta hyvin on kaksissa pärjätty. Luja tukimies on tarpeellinen elämän käänteissä.

Loistavat pääsiäissäät jatkuvat. Torilla kieputtiin, saatiin kassi täyteen kalaa, uuden ryhdikkään katiskan ostin myös. Joko alkaisi hauki rannoilla polskia, joskus se kutee jo jään alla. Myös lammasta on varattuna ja kaikkea muuta, mielestäni viikon ruuat kuusihenkiselle perheelle. Mutta kyllä niistä selvä tehdään.

Saunailta ja Faust Covent Gardenista. Siitä on iäisyys, kun siellä istuskelin Lontoon aikoinani.

Kristus alkoi ylösnouseskella, mutta yöllä emme jaksaneet messuta. Odottakoon aamun kirkkaus, aurinko ilosta hyppiköön.

Pitkäperjantai 2012

Pilvinen sää kuten pitää, iltaan kirkastui. Ihmetyttää vähän miksi saarnoissa, kuten radion kirkonmenoissa, surraan ja painotetaan tätä mustana murheen päivänä. Kun tämä ristiinnaulinta kaiketi oli alun alkaen Jumalan idea, että näin mennään. Ja sitten siitä ilo repeää parin päivän päästä. Emmekö siis voi valmiiksi ennakoida, että kokonaisuus on kärsimyksineen kaikkineen iloinen asia vai mitä.

Tytöt Aino ja Heidi tulivat, hain kirkolta. Käytiin talonpojan lenkillä, nautittiin iltateetä ja Johannespassiota ja katsottiin Avalta Henry Jamesin romaaniin perustuva Naisen muotokuva. Se olikin hieno juttu, Nicole Kidman näytteli vaikuttavasti, miksei Malkovich myös. Loppu jätettiin auki, katsojan arvattavaksi. Tytöt syöksyivät romaanista katsomaan kuinka se oikeasti loppui. No Isabel palasi siis Roomaan ja miehensä luo, sittenkin. Sääli. Mutta tälle Bostonin salskealle kosiomiehelle jäi kuitenkin kirjassa hienoinen toivo, on vain odotettava. Leffan katsoja saattoi yhtä hyvin päätellä, että happy end jo sinetöitiin suudelmalla, mutta ei. Jamesin kerronta vaikuttaa elegantilta kun sitä silmäilin. Kiva kun tämmöinen löytyy heti hyllyn uumenista.

Kiirastorstai 2012

Tauno on sillä kannalla, että Väyrynen sotki pelin. Synnynnäinen kepulainen ei usko, että Paavo valitaan. Ei hänellä ollut oikein muitakaan kandidaatteja, Pekkarinen nyt juuri menisi. Vaikea tilanne. Yritin puolustaa Paavoa, mutta ei mennyt läpi. Meidän postilaatikkoparlamenttimme kallistui odottavalle kannalle.

Parnassossa paatunut sotaratsu Lasse Koskela rusikoi vimmastuneesti Tarkan Lehtos-elämäkerran kakkososaa. Vanhoilla urilla on varttuneen tutkijan elämäntyö tämän tarkoitushakuisen teilauksen mukaan, mutta syvempiin raiteisiin on juuttunut kriitikko itse. Pinttynyt pakkomielle on Koskelassa elämäkertojen vihaaminen. Omat näyttönsä tutkimuksen alalla ovat vaatimattomat. Mukana on hapantunutta henkilökohtaisen kaunan kertymää. Kun LK haukkui jo Lehtosen ykkösosan, päätoimittaja voisi vähän katsoa kenelle antaa tällaisen toistuvan tappotyön. Toisaalta Parnasson kritiikeillä on merkitystä vain pienessä piirissä, pahimmillaan aikakauskirja ottaa jatkaakseen kirjallisuudentutkijain kuopatun vuosikirjan snobistis-tieteellisiä niuhotustehtäviä.

Kuuntelin koko Matteus-passion radiosta ja tunsin kummasti voimien vahvistuvan. Onkohan Bachilla tällainen vaikutus. Työtkin etenivät siinä sivussa, korjailin tiedostoja. Mutta hiottujen oopperaäänten tulkitsema verinäytelmä sisältää myös tahattoman koomiset ulottuvuutensa.

Mikä pudotus tämän jälkeen yrittää silmäillä Mikko Niskasen Pulakapinaa. Venäläisvaikutteiset, oopperanomaiset joukkokohtaukset olivat auttamattoman teennäisiä. Lisäksi elokuva kaatui kolmeen harhaiskuun: Mikon rakkaat amatöörit, Illut ja Sulit, olivat väärässä ympäristössä. Konginkankaalla heidän mutinansa jotenkin vielä menetteli. Toiseksi Nivalassa kun ollaan täytyy henkilöiden puhua selevää pohojalaasta niin että siihen uskoo. Nyt ne puhuivat mitä sattuu, Mikko itse etunenässä. Kaiken huippuna nimimiehestä oli tehty kansanfarssien koppailija ja hyppyhousu ilman vähintäkään auktoriteettia. Kunnon vastavoimia ei syntynyt.

Keskiviikko 4.4.12

Tervehdin tuttuja joutsenia rannassa. Tarkastan saunalaiturin, edelleen kunnossa. Mietin koska voisi jo kokeilla savusaunaa. Vielä on kylmä ja lunta, veisi aikaa lämmittää. Mutta vesi on rannassa vapaa. Oli loistava keli ajella Helsingistä, ei jälkeäkään enää maanantain kaaoksesta.

Illalla kuuntelin konserttia (Schubert, Mahler) Musiikkitalosta ja varsinkin väliajalta Ahti Tarkkasen mainiota muistelmaa, jossa ilmeni kuinka Norssi oli klassisen musiikin keskus sotien jälkeen. Paavo Berglund oli Tarkkasen luokalla, muita tuttuja nimiä vilahteli kuten Tuomas Haapanen, kevyeltä puolelta koko Olli Hämeen orkesteri. Myöhemmin sitten jazz valtasi alaa kuten nyt on muisteltu Jaskan eli Tahkiksen muiston yhteydessä. Aarno Cronvall oli samaa ikäluokkaa, muita mainitsematta. Manu Konttinen moduloi meillä uruilla aamuhartaudet, Tarkkasen aikaan itse Armas Maasalo (joka opetti jo isääni). Minua musiikki ei silloin niin koskettanut, urheilu, jalkapallo, kirjallisuus olivat päällimmäisinä. Yritän nyt myöhemmin ottaa takaisin.

Tiistai 3.4.12

Titanic-villitys yltyy. Katastrofi kiehtoo yli aikain. Ei ollut mitään aikomusta katsella uutta draamaa aiheesta, mutta siinä vain unohduin lukiessa silmäilemään matkustajajoukon jyrkkää luokkajakoa. Perin brittiläinen itseanalyysi. Eipä juuri sympaattisia ihmisiä. Mutta itse törmäys ja sen reaktiot oli todentuntuisesti kuvattu, kaikessa hämmennyksessään ja hitaudessaan. Ei mitään oopperanomaista paniikkia, vaan haparoivan hutiloivaa pelastautumisyritystä. Tällaista varmaan oli, koko tunnerekisteri pelissä. Suurin kauhu voi jähmettää kylmän rauhalliseksi. Jännä rakenne tässä: seuraava jakso kuulemma alkaa taas alusta, taustoista. Mutta lopputulos nyt kumminkin on selvä, jännitys siitä puuttuu.

Lassi Nummen äidin Ida Maria Mahlbergin piti 16-vuotiaana matkustaa Titanicilla New Yorkiin, mutta hän myöhästyi ja joutui valitsemaan seuraavan laivan. Kohtalon leikkiä.

Maanantai 2.4.12

Kuvittelin että Pekkarinen lähti ehdolle hajoittamaan ääniä Väyryseltä, jotta Kiviniemen valinta varmistuisi. Mutta nyt siellä onkin pakka kokonaan sekaisin. Todellista tahtoa, voimaa ja visiota ei ole muilla kuin Väyrysellä. Pystyykö kukaan enää Paavoa ohittamaan? Yhtenäisyyttä ei hänen johdollaan kylläkään saavuteta.

Koko päivä töitä, mihin takatalven lumituisku antoi hyvän taustan. Tampereella rytisee pelti, onneksi poikani ei ollut baanalla. Millähän keleillä päästään maalle pääsiäiseksi.

Francon jälkeen 179. osa