Panu Rajala

Laskiaisesta tai karnevaaleista ei tietoakaan, täällä vaan sisällä nyhjätään kirjojen äärellä. Mutta kohta repee kun pääsen ulos, siellä on oikein vanhan ajan klassinen talvi.

Hövä hövä Kreikka, eläköön Hellas! Miljardeja tippui. Kannatamme Kreikkaa, mutta jospa ne säästävät itsensä nyt hengiltä? Nälkävyöllä kestävään kehitykseen.

Onko enää muita asioita kuin taloudellisia. Onhan tämä kuntasumppu, siitä vielä iloa riittää. Taloutta sekin on, vaikka palveluista puhutaan. Muuta ei kotimaassa tapahdu kuin tavanomaista ammuskelua. Kyllä ravintoloiden täytyy olla auki neljään saakka ja mieluiten kuuteen. Alas sisäministeri ja poliisi, mitä ne yrittävät estää kansaa ryyppäämästä ja riehumasta. Vapaus voittakoon. Hurraa hurraa, iloiset kansanjuopottelijat.

Ulkomaisissa laatusarjoissa on se hyvä puoli, ettei niitä tarvitse hysteerisesti joka ilta mainostaa, ne löytävät vakaan katsojakuntansa omalla painollaan kuten nyt Downton Abbey. Vähän näyttää liukuvan saippuan suuntaan hieno sarja, mutta kuka nyt voi aina keksiä elegantteja juonenkäänteitä. Tuossa elämäntavassa oli kieltämättä tyyliä, eikä sitä enää voi tavoittaa edes Nalle Wahlroos kauniissa kartanossaan. Sääli.

Viikon sisäelämän jälkeen kylillä. Kävin peräti F.E. Sillanpään Seuran johtokunnan kokouksessa, missä vallitsi toiveikas talvimieli. Kaikenlaista suunnitellaan. Nyt ensin seurataan kuinka Myllykolun kesäteatterin uusi avaaminen etenee, sehän on pääasiassa Hämeenkyrö-seuran ja Näytelmäseuran harteilla. Myllykolun Eemeliä kovasti kuulemma harjoitellaan. Mutta seuraavaan vuoteen 2013 kurotetaan jo, uutta näytelmää kehitellään. Toimikuntaakin pystytetään. On mukava kaiken tuiskun ja kinosten keskellä elää jo mielessään alkavia suvia.

Tärkeintä että kirjoitustyö lähtee vitkalleen mutta kunnolla uuteen käyntiin. Tässä on ollut välissä kaikkia vaaleja ja ensi-iltaa ja tätä kirottua flunssaa; nyt taas voimistunein palkein kohti kevättä. Valoisaa on jo!

Kuinkahan monta katsojaa räikyvät ja tuhkatiheään toistuvat ennakkomainokset tv:ssä karkottavat? Kun kymmenennen kerran hätkähti huutoon Suomen ja Neuvostoliiton ystävyydestä, päätti varmaan moni jättää ainakin tämän sarjan Siinä näkijä missä tekijä näkemättä. Silti vahinko, sillä pitkästä aikaa tehtiin meillä kotimaiseen epookkiin kiinnitetty kiintoisa kuvaus lähihistoriasta. Edellinen oli se Missä kuljimme kerran.

En muista romaania enää kovin hyvin enkä osaa arvioida, kuinka riuskasti sen kerrontaa oli pelkistetty. Varmaankin sen ydin tuli silti hyvin esiin. Salaman kuvaus kommunistien keskinäisistä kahinoista ja petoksista, huoraamisesta ja huijauksesta kuvattiin tässä hillitysti mutta paljastavasti. Sinänsä tämä vastarintaliike oli surkean pieni ja kyvytön ja sekaantui omiin henkilösuhteisiinsa. Minkään muistomerkin arvoinen se ei ole, mutta olipa inhimillisenä murhenäytelmänä ja poliittisen epätoivon kuvauksena ehkä näinkin myöhäisen muistamisen arvoinen.

Meillä ei tosiaan ole muiden Euroopan maiden ylpeän traagista vastarintaliikettä, jota voisimme jollakin tavoin kunnioittaa. Vain tämä tuhruinen muutaman korttelin pispalalaispoppoo. Sattumoisin sen liepeeltä kasvoi kertoja, myös näkijä. Olisipa hänellä ollut vähän järeämpää kerrottavaa. Tuntuu kovin etäiseltä, että tästäkin vähästä kommunistit jaksoivat 70-luvulla kiivailla.

Omalaatuisen viistosta kulmasta vastarinnan mahdollisuutta kuvasi Fritz Langin klassikko Ihmismetsästys (1941). Aina jännä nähdä niitä sodan kuvauksia, jotka on tehty ennen kuin sodan lopputulos tiedettiin. Pitipä hallussaan tämä tyylikäs jännäri, oli enemmän draamaa kuin Salaman realismissa.

Vielä ennakkomainoksista, joille ei ilmeisesti mahda mitään. On oma urheilunsa yrittää näpätä vastaanotin auki juuri ennen uutisia ettei joudu kärsimään ikuisia mainostoistoja, siis tältä ei-kaupalliselta itseään kiihkeästi kauppaavalta kanavalta. Pahin on se, että eräät elokuvataiteen helmet banalisoidaan häikäilemättömästi. Kuinka monesti onkaan nähty irti reväistynä Niskasen Pojat-elokuvan riipaiseva loppu ja Loirin suurin kohtaus. Siltä on näin viety kaikki teho ja merkitys itse elokuvan kontekstissa, se on alistettu leppoisien tv-iltojen tunnottomaksi pikkutilkkeeksi. Näin tuhotaan tähtihetkiä, ja tämä jatkuu, jatkuu…

Satu Waltari täytti äskettäin 80 vuotta, ja tapauksen kunniaksi on Waltari-seuralla teemaan liittyvä tilaisuus illalla. Siellä minunkin piti vähän puhua, mutta täällä virun edelleen viruksen vankina. Harvinaisen hitaasti tästä nyt toipuukin. Kokosin jo aineistoa ja kirjoitin alkua esitykseeni ja lähetin sen tervehdyksenä seuran edustajille, ehkä saavat pienen lisän ohjelmaan, josta Leena Laakso ja kumppanit muuten varmasti huolehtivat.

Satu Waltarin valitettavan varhain loppunut tuotanto olisi kyllä tutkimisen arvoinen, ja ehkä vielä palaan aiheeseen kunhan olosuhteet kohentuvat. Katselin aikanaan kuuluisan Kahvila Mabillonin vastaanottoa. Varsin elegantti oli Kai Laitisen arvio (HS 14.5.52) ja muutakin kiintoisaa löytyi. Eipä muuta kuin lämpimät onnittelut seuran ensimmäiselle kunniajäsenelle täältä tautivuoteelta!

Aivan umpinainen päivä muuten, haudanhiljaista, lumenvalkeaa. Kukaan ei soita, kukaan ei käy, en näe yhtään lehteä enkä ihmistä koko päivänä paitsi kuvaruudulta. Muutama viesti sentään singahtaa koneelle. Elossa ollaan vaikka vaivoin.

Jenni Haukio sai hyvän homman Turun kirjamessuilta. Kari J. Kettula on urheasti pitänyt Turun puolia kun Helsingin messut lähtivät jyräämään, hyvin pärjäävät kummatkin. Olin vuosia Turun messujen päätoimikunnan puheenjohtajana ja muistan kuinka helposti kaikki sujui: koneisto oli hyvin voideltu ja osasi asiansa. Joten onnea Jennille, perusta on vahva ja työ kiintoisaa. Ehkä erityisesti onniteltava messuja oivaltavasta valinnasta.

Olo on edelleen surkea ja tukkoinen, pää pussissa. En käynyt ulkona koko päivänä. Merkillisesti liikkeet hidastuvat ja ihminen vetelöityy. Jospa tästä vielä kumminkin.

Ystävänpäivä täysin pommiin todella ärhäkän viruksen ansiosta. Yleensä selvitän flunssat parissa päivässä, mutta tämä veikko on nyt päättänyt tulla jäädäkseen. Olo on kuin Huovisen Lentsussa. Paha flunssa ja krapula ovat sukua toisilleen mikäli muistan: sitä katsoo itseään sivusta, miettii mitä voisi tehdä, mutta ei nyt pysty. Olisiko tämä myös ainoa tapa hankkia työputken väliin täysi lepo? Viinaa en enää uskalla siinä määrin käyttää pannun puhdistuksen.

Joten yritetään nyt hoippua kirkkaampaan oloon täällä sakenevan lumipyryn keskellä. Tuntuu kuin eläisi venäläisessä romaanissa, maailma ja oma sisikunta yhtä liikahtamaton, oblomovilainen elämäntunnelma. Mutta mä ponnistan tästä vielä.

Unohtui kehua viime viikon Kirjakerho-ohjelmaa radiossa, kerrankin kiinnostava aihe. Vuoden 1953 Kiinan matkaa selviteltiin, mukana mm. Pentti Haanpää ja Matti Kurjensaari, seurueen johtajana Sylvi Kekkonen. Olivat kaivaneet esiin peräti uutta ennen tuntematonta materiaalia, Sylvin päiväkirjan olivat noutaneet Orimattilan arkistosta ja löytäneet Georg Backlundin elävän haastattelupätkän jostain Kansan arkiston uumenista. Toimittajat tekivät kerrankin tutkivaa journalistista työtä! Hyvin muutenkin analysoivat matkan merkitystä ja poliittista kokoonpanoa.

Nyt kun ollaan Kyrön mailla, voi heti havaita esimerkkejä palvelujen keskittymisestä. Öljy on ihan lopussa, ja ilmoitus tuli, että se on tilattava jostakin Helsingin (!) keskuksesta, toimitusaikaa 4-5 päivää. Siinä ajassa me jo jäätyisimme. Luojan kiitos vanha luottomies Tommi Vuorinen lupasi toimittaa öljyauton tänne käden käänteessä. Näin toimii vielä lähipalvelu, mutta kuinka kauan?

Soitin järven vastarannalle Tarkin Helmille ja piti hehkuttamani muun ohessa näytelmän saamaa vastaanottoa Aamulehdessä (näin kun vanhoja työtovereita ollaan draaman saralla), mutta Helmille ei tule enää lehteä edes viikonloppuisin. Kun nuhtelin häntä tästä, hänpä kertoi pätevän perusteen. Sen jälkeen kun lehti lakkasi tulemasta omaan laatikkoon, hän päätti että antaa olla kokonaan. 60 vuotta se on tullut laatikkoon, ja Helmin mies jakeli vielä työajomatkoillaan ilmaiseksi lehteä syrjäkulmille. Mutta nyt siis loppui sen lehden lukeminen Helmin pirtissä. Hän ei yhdeksääkymmentä käyvänä naisihmisenä lähde aamupimeässä ja pakkasessa könyämään pariasataa metriä yhteislaatikolle, se on selvä. Kannatin tässä suhteessa Helmin ryhdikkyyttä.

Naisen järki jylläsi myös Alcantaran perheessä, kun Mercedes torppasi miehensä suureellisen asuntohaaveen. Sarja kuvaa myös rasistiset asenteet sumeilematta. Hienoa että San Genaron kodikas yhteisö säilyy sarjan keskiössä.

Tässä on sanottava, että ykkösen satsaus Salamaan, Siinä näkijä missä tekijä, alkoi maltillisesti ja hyvinkin uskottavana, lievähkö myönteinen yllätys. Mutta se poliittinen sähkölataus, mikä teokseen sen ilmestyessä liittyi, on ajat sitten haihtunut tiehensä.

Mistäs nyt tuulee? Juuri kun toinnuin hämmästyksestä eilisen Hesarin komean henkilöjutun johdosta (Eeva-Liisan joutsenlaulusta tuli mediatapahtuma), tänä aamuna oli kahta suurempi syy ällistyä Anne Välinoron hienosta kritiikistä Aamulehdessä!

Näytelmämme on lähtenyt liikkeelle todella onnellisten tähtien alla, kuten Eeva-Liisa äsken puhelimessa tyynesti totesi. Välinoro ennustaa, että Haimelinin Sylviä tullaan katsomaan kaukaakin. Ja mikä ettei tultaisi, onhan se harvinaisen hieno ja sisäistynyt roolityö, jota Anne ansiokkaasti analysoi. Samoin kuin pidän edelleen kovasti Heidi Heralan komeasta Anitasta, jota Anne puolestaan vähän kalseaksi toppuuttelee. Olihan Anitassa taatusti jäätävät piirteensä.

Eläköön nämä ihanat naiset! Muutamat tuttavat ja vieraammatkin ovat ystävällisesti kommentoineet kokemuksiaan. Persana soikoon joskus sitä vain yllättyy myönteisesti. Samalla voi havaita selvän jaon; nämä keskeiset lehdet (Hesa, Al, pääkaupunkiseutu muutenkin) ymmärtävät näytelmän oivallisesti, mutta loitompana maakunnissa (TS, SK, ESS, Ilkka) ovat kovin asenteellisia ja vähätteleviä. Mutta elävän esityksen tuntee siitäkin, että kritiikit menevät railakkaasti ristiin.

Nyt on tätä aihetta hehkutettu riittävästi ja voimme keskittyä täällä maalla sakean lumipyryn ihailuun, lueskelemaan (ladut ummessa) sekä odottelemaan iltapäivällä tarjottavia blinejä. Olkoon rauhan ja levon päivä tää helmikuinen Elma.

Lahteen historiapäiville kuten monesti ennenkin. Nyt olin puolihuomaamatta luvannut esitelmöidä Ahosta rautateiden

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto on yksi levottoman maailman rauhoittavia turvasatamia. Siellä kun saat paksuja mappeja papereita, kirjeitä, leikkeitä pursuten pöydälle tai digitoituja nauhoitteita kirjailijain mietteistä voit kuulokkeilla kuunnella, kaikki muu kummallisesti katoaa ja aika entinen syttyy mielen hehkulampun alle sykkimään.

Siellä tapaa milloin Martti Turtolan tai Juha Pentikäisen ja aavistelee, mitä tieteen veljillä on meneillään, mitä tutkitaan ja mitä etsitään. Siellä me istumme keskittyneen hiljaisuuden vallassa ja paukkukoon vaan pakkanen, karsittakoon vaan työpaikat, ajettakoon vaan puolustuskykyä alas, pantakoon vaan kunnat yhteen kasaan, muutaman tunnin ajan tuskin tämmöisiä muistamme.

Siinä voi seurustella värikkään kirjailijan kanssa, kannattaa hänen kannanottojaan, väittää vastaan hänen tuittuilujaan, hämmästellä hänen kiukun aiheitaan, myötäelää hänen tappioitaan, riemuita suurista voitoistaan