Panu Rajala

Hiljakseen katselen kirjoittamaani juttua ja vähän korjailen. Hidasta työtä, kun aina pitää välillä keskeyttää: joku alkaa vaivata, pian nolottaa koko teksti. Sitten taas usko palaa.

Liikuntaa on saatava, kuljeskelen rannoilla, lenkkeilen Myllykoluun, katselen purettuja lavasteita. Mikään ei ole niin autio kuin syksyinen käytöstä riisuttu näyttämö. Tšehov sen jo totesi Lokissa Konstantinin suulla.

Luettiin ensimmäisen kerran Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta Musiikkiluokassa, yllättävän innostava kokemus. Mukana viitisentoista kykyä, viriämässä jo sitoutunut tunnelma. Markolla on ohjaajana otetta, Jussi istuu rooliinsa, muitakin vahvistuvia valintoja. Jospa tästä tuleekin jotakin.

Haimme Aamun eilen syömään, samalla käytiin hautausmaalla. Lämmin ajatus Elinalle. Muisteltiin muutenkin menneitä, varsinkin Myllykolun kultaisia kesiä parikymmentä vuotta sitten. Aamu aivan suli, myönsi että ne olivat tosi hauskoja aikoja. Hän se oli tulisen kipinöivä toiminnanjohtaja parhaina aikoinaan: tanner tömähti ja hame heilahti kun Aamu pyörähti.

Valmont oli hyvä elokuva, pohjana de Laclosin tunnettu kirjeromaani (suom. Vaarallisia suhteita). Kuinkahan monta elokuvaa ja näytelmää siitäkin on tehty. Dokumentti Milos Formanista oli erinomainen, mutta näin piti istua yli kolme tuntia taas ruudun ääressä. Formanin Palaa, palaa oli Mollen suuri innoittaja aikanaan Siunattua hulluutta tehdessä. Ottakoon joku elokuvantutkija varteensa. Yllättävää että Carlos Ponti ei ymmärtänyt elokuvan suurta tragikoomista huumoria, joka voisi olla sukua italialaisille, vaikkapa Fellinille.

Pyhät päätti Truffaut’n Amerikkalainen yö – kovin oli tutunomaista sohellusta elokuvan tekeminen omiinkin pieniin kokemuksiini vedoten. Kassilan tyyli oli sukua Truffaut’n leikkivälle keveydelle, Molle ja Niskanen huomattavasti raskaamman sarjan raatajia, aina kärsimys päällimmäisenä.

Marja katsoo tansseja, minä huokaisen. Yö on musta ja sumuinen. Vilho oli soittokeikalla Venttiilissä, vaan eipä ehtinyt poikkeamaan. Ensi sunnuntaista on toivoa. Yhteistä matkaakin suunnittelemme. Arkeen taas rauhassa vierähdämme.

Pitäisikö siis koneiden lennellä Islannin taivaalla? Risto Volanen pisti kovat luut Tuomiojan kurkkuun. Sekin ihme nähtiin, että ex-pasifisti puolusti sotakoneiden entistä laajempaa lähetystä harjoitustehtäviin. Oli soitettava serkkuni miehelle, majuri Jokiselle, jotta asia oikenisi. Tulimme siihen tulokseen, että onhan se lentäjille vaihtelua, kun saavat katsella vähän muita maisemia ja pilviä Atlantilla kuin vaan täällä Suomenlahden seutuvilla. Näin päädyimme kannattamaan tätä varsin vertauskuvallista valvontaoperaatiota vetreän skandinavismin ja vähän Natonkin hengessä. Hyv. AJ ja PR.

Kun katselin tiettyä tarkoitusta varten Dannysta kertovia kirjoja, huomasin hämmentävän seikan. Muistan Lipsasen Ilkkiksen ja pikkuveljensä Pekan entisiltä Skattan ajoilta, vaikka olin pari vuotta nuorempi ja kävin tunnollisesti koulua enkä kuulunut noihin Laivastokadun tai Kirkkiksen koviin jengeihin. Futista peippailimme joskus samoissa joukoissa Uspenskin edustalla. Mutta vasta näistä Saska Snellmanin ja Jyrki Hämäläisen aika vetävästi kirjoitetuista opuksista luen kaimani Panu Blåbergin kohtalosta. Meitä oli kaksi Panua naapuritaloissa Laivastokaduilla, emmekä aina tienneet kumpaa syömään huudettiin kun skulattiin lätkää jäällä tai braijattiin muuten siellä varaston takana. Panu siis hakattiin kuoliaaksi Bottan edessä suunsoittonsa seurauksena. Ehkä oli hyväkin, että pysyin poissa näistä nahkatakkien kovisjengeistä. Tämä tapahtui tosin sen jälkeen, kun olimme jo muuttaneet Skattalta Sepikselle.

Näissäkin mietteissä laskeudumme pyhäinpäivän rauhaan vainajia muistelemaan, lähinnä omiamme. Haudoilla käydään.

Eilen talvirenkaat alle, kelit vetisen jäiset. Vaikea pysyä jaloinkaan pystyssä. Sillanpään Seura istahti Kehäkukkaan iloitsemaan saamistaan rahoista (Ely-keskus 80 000, Wihuri 6000) ja miettimään mitä niillä nyt tehtäisiin. Suunnitelmia kyllä riittää.

Tänä aamuna jatkettiin tuolla Kierikkalan laella Viljan luona kaffeella Jussin ja paikallisen toimittajan Saara Töyssyn kanssa. Nyt tuntuisi taas olevan tuulta purjeissa täällä Kyrön korkeudella. Muisteltiin Sillanpään 100-vuotisjuhlariehuntaa 1988 – valtava määrä tapahtumia, näytelmiä, julkaisuja, näyttelyitä, vaikka mitä. Ihan semmoiseen revitykseen ei nyt tulevana vuonna (FES 125) yritetäkään. Miten innostaisimme ihmisiä lukemaan Sillanpäätä? Ajatellaan vaikka Enkelten suojatteja (1923), erittäin ajankohtainen novellikokoelma näinä lastenhuollon kriittisinä aikoina.

Täällä F.E. Sillanpään lukio näyttää tietä omalla tavallaan: painopisteenä siellä oli aluksi ihan asiallisesti kirjallisuus ja teatteri, vastedes uusia korvaavia painopisteitä ovat – pesäpallo ja liikunta. Älkää naurako, totta se on. Voisimmeko kuvitella Äfeen yrittämässä ykköselle tai sieppaamassa lennosta koppia? Toisaalta, olihan Huovinenkin mitä hartain pesäpallon ystävä. Lajilla vain oli vähän enemmän pohjaa Sotkamossa kuin Hämeenkyrössä.

Muuten: tulkaa nyt kaikki näyttelemishaluiset ja muutenkin teatterista kiinnostuneet Kansalaisopiston musiikkiluokkaan sunnuntaina klo13! Myllykolun ensimmäiset lukuharjoitukset.

Sitten vain uutta kirjaa hiomaan kaikessa pyhäisessä rauhassa. Märkää edelleen ja harmaata, tuuli nurkissa ilkeästi vinkuu, kuuset huojuvat. Kuinka ihanaa istua pirtissä, kun talokin on ehtinyt jo aika lämpimäksi.

Maakuntakierrokseni päättyi tällä erää Kangasalan Sahalahdelle, missä lämminhenkinen kirjastoilta.

Sitä ennen tarjosivat pienemmällä seurueella kahvia ja leivonnaisia punahirsisessä talossa kirkonkylän ulkopuolella. Hyvin passattiin ja keskusteltiinkin vilkkaasti Huovisesta, joka aina tuntuu löytävän innokkaita lukijoita, siis Veikko omilla teoksillaan. Muuan kuulija luki kouluaineensa Havukka-ahon ajattelijasta 50-luvulta. Tuttu kirjakauppias (Ramppiteatterista) möi kirjaani useita kappaleita. Tähän sopikin nyt päättää ja henkäistä, seuraavan kerran saarnaan jossain taas kevätpuolella.

Kaappasin Marjan autoon Tampereen asemalta ja täällä nyt yritetään saada taloa lämpimäksi ja ihmetellään hiiskumatonta hiljaisuutta. Pimeys ympärillämme kiirii… siitähän Matti Kuusela kirjoitti jälleen verrattoman jutun sunnuntain Aamulehden asiat-liitteeseen, pimeyden suojelutarpeesta kaiken valosaasteen keskellä. Muistan kuinka ihailimme pimeyttä ja tähtitaivasta, kun muutimme Hämeenkyröön marraskuun lopulla 1980 – ja kuinka kismitti, kun kohta perään pystyttivät katuvalot tuonne vastaranmnalle. Menetimme ihanan säkkipimeyden ja osan tähtitaivaan kirkkaudesta. Siellä ne valot präkittävät vieläkin. Tulisi pula ja sammuttaisi. No silloin ei ehkä tämä konekaan toimisi eikä työlamppu palaisi.

Maakuntakierrokseni päättyi tällä erää Kangasalan Sahalahdelle, missä lämminhenkinen kirjastoilta.

Sitä ennen tarjosivat pienemmällä seurueella kahvia ja leivonnaisia punahirsisessä talossa kirkonkylän ulkopuolella. Hyvin passattiin ja keskusteltiinkin vilkkaasti Huovisesta, joka aina tuntuu löytävän innokkaita lukijoita, siis Veikko omilla teoksillaan. Muuan kuulija luki kouluaineensa Havukka-ahon ajattelijasta 50-luvulta. Tuttu kirjakauppias (Ramppiteatterista) möi kirjaani useita kappaleita. Tähän sopikin nyt päättää ja henkäistä, seuraavan kerran saarnaan jossain taas kevätpuolella.

Kaappasin Marjan autoon Tampereen asemalta ja täällä nyt yritetään saada taloa lämpimäksi ja ihmetellään hiiskumatonta hiljaisuutta. Pimeys ympärillämme kiirii… siitähän Matti Kuusela kirjoitti jälleen verrattoman jutun sunnuntain Aamulehden asiat-liitteeseen, pimeyden suojelutarpeesta kaiken valosaasteen keskellä. Muistan kuinka ihailimme pimeyttä ja tähtitaivasta, kun muutimme Hämeenkyröön marraskuun lopulla 1980 – ja kuinka kismitti, kun kohta perään pystyttivät katuvalot tuonne vastaranmnalle. Menetimme ihanan säkkipimeyden ja osan tähtitaivaan kirkkaudesta. Siellä ne valot präkittävät vieläkin. Tulisi pula ja sammuttaisi. No silloin ei ehkä tämä konekaan toimisi eikä työlamppu palaisi.

Sompailen Poriin mutkikasta tietä, toiset on stradat Turkuun ja Tampereelle. Mutta perille pääsen, majoitun Vaakunaan ja tapaan Tapio Niemen draamallisissa merkeissä Sitten Suomalaiselle Klubille Satakunnan Kirjallisen Kerhon istuntoon, jossa seuraan ensin virallista kokousta ja pääsen jo puolentoista tunnin päästä esitelmöimään aiheestani V. Huovinen, humoristi. Kovaa äijäkaartia (ei narssuja rattailla) on tässä perinteistä rikkaassa kerhossa, Risto Ojanen nykyisin sihteerinä ja puuhamiehenä.

Vertailin hiukan Nortamoa ja Huovista humoristeina, monia yhteyksiä löytyy: kunnon tutkinto ja virka, syrjäinen asuinpaikka, herrasmiehen olemus, arvokonservatiivisuus, talous kunnossa ja tärkeimpänä ehkä oman murrepohjan taidokas hyödyntäminen. Toisen elementtinä meri, toisen metsä, uskollisia kumpikin omilleen.

Nautimme lopuksi mainion illallisen ryyppyineen ja raumlaisine ryyppylauluineen. Nortamo olisi ollut tyytyväinen, mutta Huovinen tunnetusti vihasi yhteislaulua, ei sentään ryyppyä.

Sompailen Poriin mutkikasta tietä, toiset on stradat Turkuun ja Tampereelle. Mutta perille pääsen, majoitun Vaakunaan ja tapaan Tapio Niemen draamallisissa merkeissä Sitten Suomalaiselle Klubille Satakunnan Kirjallisen Kerhon istuntoon, jossa seuraan ensin virallista kokousta ja pääsen jo puolentoista tunnin päästä esitelmöimään aiheestani V. Huovinen, humoristi. Kovaa äijäkaartia (ei narssuja rattailla) on tässä perinteistä rikkaassa kerhossa, Risto Ojanen nykyisin sihteerinä ja puuhamiehenä.

Vertailin hiukan Nortamoa ja Huovista humoristeina, monia yhteyksiä löytyy: kunnon tutkinto ja virka, syrjäinen asuinpaikka, herrasmiehen olemus, arvokonservatiivisuus, talous kunnossa ja tärkeimpänä ehkä oman murrepohjan taidokas hyödyntäminen. Toisen elementtinä meri, toisen metsä, uskollisia kumpikin omilleen.

Nautimme lopuksi mainion illallisen ryyppyineen ja raumlaisine ryyppylauluineen. Nortamo olisi ollut tyytyväinen, mutta Huovinen tunnetusti vihasi yhteislaulua, ei sentään ryyppyä.

Näkyy Hämeenkyröönkin saadun peräti viisi tuoretta persua hoitelemaan kunnan asioita kuntoon. Jää nähtäväksi mitä he toden teolla saavat aikaan. Muuten keskusta hallitsee (28 %) kuten ennenkin ja kokoomus peesissä myötäilee. Yksi vihreä meni sentään läpi. Tuttuja sekä valittiin että putosi ja jäi rannalle tai varalle. Keskustan Jouni Ovaska on äänikuningas.

Helsingissä JP Roos ei mennytkään läpi, vaikka vastusti ansiokkaasti kaikenlaista, jo pitemmältä ajalta. Eiran poika Jussi Halla-aho sai vahvan kannatuksen, vaikka on käynyt kampanjaa kuin se usein mainittu kusi sukassa. Laura Kolbe edustaa parasta Helsinki-tuntemusta, hyvä että joku voi muistuttaa historiasta ja kaupunkikuvasta ja oikeista perinteistä, kun taas ruvetaan keksimään jotain niinkin älytöntä kuin maailmanpyörää Skattalle.

Alcantaran perheessä sivutaan poliittista todellisuutta siten, että hellä ja tragikoominen kosketus näihin ihmisiin säilyy. Sarjan pysyminen elävänä on taidonnäyte, ja sitä on myös Roban letkeän kovaksi keitetty sanailu. Luulen että poliisista on enemmän hyötyä kuntalaisille kuin valtuutetuista, mutta pakkohan niitäkin on olla siellä. Reippaasti lähti tämä rasismiteema liikkeelle.

Kirjamessut hoidettu, hurraa hurraa. Tämä on selvä taitekohta syksyssä: vaalit, täysikuu, talviaikaan siirrytään. Nyt alkaa helpottaa monella tavalla.

Eilen vain piipahdin kuulemassa dekkaristeja ja tapaamassa Kari Häkämiestä ja Sari Mäkistä. Tänään jo perusteellisempaa, omiakin juttuja Waltari-lavalla ja Bonnierin ja Suomalaisen standilla. Hyvällä rutiinilla selitin Huovista, Sari Forsström ja Merja Sandström haastattelivat asiantuntevasti. Kehuin Jorma ja Maarit Kaimiolle heidän tutkimusjuttuaan ET-lehdessä. Loistavaa on tehdä tutkimusta vapaana vailla paineita, totesimme kilvan. Vuokko Hosia tarjosi aivan herkullisen lounaan (kuhaa ala Mannerheim) Holiday Innissä, ja siinä voitiin puhua yhtä ja toista myös tulevasta kirjasta. Ei muuta kun hihat heilumaan ja tekstiä viimeistelemään.

Oli käytävä myös Vanhan kirjallisuuden ohjelmavaliokunnassa, päivitettiin lyhyesti tilanne, joka vaikutti jo varsin hyvin kypsyneeltä. Monia kirjoja tarttui edelleen hihaan varsinkin divariosastolta, harmittaa suorastaan kuinka paljon olisi hyvää luettavaa. Mutta onhan pitkät talvi-illat, vielä ehtii.

Viikonloppua vauhditti myös Sallan perhe lapsineen kaikkineen, Asla on verraton verbalisti ja Saima pian hurja vauhtinainen. Kävivät katsomassa vanhempansa Sylviä ja Anitaa, esittivät kiitoksia ja hyvää kritiikkiäkin. Näyte kaksivuotiaan oivalluksista: mummi siinä selitti, että pian mennään lenkille Kaivariin, minä kuivailin itseäni suihkun jälkeen johon Asla: ”ja taata menee kuivuriin.”

Vaalivalvojaiset aika puuduttavaa seurattavaa, kun yksityiskohtiin mentiin niin hitaasti. Puheenjohtajia haastateltiin yhä uudelleen. Nämä puheet on kaikki kuultu. Hauska vaalitulos sinänsä: kaikki, jotka hävisivät, voittivat, ja yksi, joka voitti valtavasti, kuitenkin hävisi. Iloisina juhlivat kaikki muut paitsi se, joka ainoana voitti. Keskusta piti sentään pintansa kuten vähän voitiin ennakoida. Ehdokkaamme oli Helsingissä kohtuullinen ääniharava. Ei syytä huoleen, mutta sotkua tulee kuntauudistuksesta. Huomenna katsellaan vähän Hämeenkyrön tuloksia.

Siunaustilaisuus Hietaniemen uudessa kappelissa; Jarmo Papinniemi hyvästeltiin murhemielin. Paljon oli saattajia. Hiljalleen häikäisevässä syyssäässä kävelimme Kirstin kanssa Hietaniemenkatua pois.

Sieltä messuille, missä kuuntelin kolmea hyvää keskustelua: Johan Wrede kertoi (sikäli kuin sai suunvuoron haastattelijaltaan, Ebba Witt-Brattströmiltä) odotuksia herättävästi lankomiehestään Henrik Tikkasesta. Sieppasin heti kirjan, Tikkanens blick. Biografia jatkaa nousuaan.

Sitten juttua Jaan Krossin viimeiseksi jääneestä romaanista Tahtamaa, josta puhuivat Toomas Haug, Hannu Marttila ja Jouko Vanhanen. Poliittinen allegoria vaikutti jännittävältä, samoin Haugin toteamus, että Krossia ei ole vielä koskaan osattu lukea Virossa oikein, koska ei voitu avoimesti tulkita Krossin poliittisia (=neuvostovastaisia) piilokerroksia. Suomessa on sentään päästy hyvään alkuun Juhani Salokanteleen monografian ansiosta.

Ja viimeksi tutustuin nyt vasta (häpeä myöntää) Karl Ove Knausgårdiin ja hänen Taisteluunsa, kun Juha Itkonen miestä joustavasti haastatteli. Witt-Brattström norjalaista ravisteli aiemmin Södergran-lavalla ja vertasi staattista naiskuvaansa Tikkasen vastaavaan – jälkimmäisen eduksi! Otin taisteluiden molemmat suomennetut osat, on niihin nyt perehdyttävä, jos kerran sarja on suurin kirjallinen tapaus Pohjolassa (ylittääkö Oksasenkin?).

Vain se hädänalainen parahdus, että mistä otan ajan ja keskittymisrauhan lukemiseen? Kirjapino kasvaa eikä koskaan kunnolla alene.

Illalla kävin vielä Ruotsin lähetystön vastaanotolla, kuuluu sekin kirjamessujen perinteeseen. Norssin pojan Eino Leinon tapasin, Virpi Hämeen-Anttilan, Matti Klingen jo toisen kerran tänään (laajat muistelmat tulossa, osa 1) ja Touko Siltalan, jonka kanssa pohdintaa Huovisesta, vielä kerran. Kehaisin vähän Ebba Witt-Brattströmille päiväistä keskustelua ja onnittelin Nalle Nybergiä hyvästä synttäriohjelmasta radiossa. Tarjoilu hiukan entisestä laimentunut: ennen alkudrinkki oli gintonic, nyt pelkkää punaviiniä. Mutta ruoka riittävää ja maittavaa.

Tapasimme yllätystreffeillä vielä Marjan siskon Sirkun miehineen KOM-ravintolassa, olivat nähneet Karkkipäivän ja Eduskunta kakkosenkin, jotka meiltä tyystin näkemättä. Pelkkää patsastelua ja edustamista oli tämä päivä, minkä mielelläni itselleni sallin.