Panu Rajala

Hesarin hurja kirjallisuusnumero eilen pohjusti kirjamessuja. Vesan jättijuttu Keskisarjan Raatteen tien taisteluista huippuna, tietysti myös Riikka Pulkkisen päiväkirja aika näyttävästi esillä. Vesa tarkensi yleensä löysästi käytetyn myytti-käsitteen todellista olemusta, samoin huomautus Keskisarjan joskus ylilennokkaasta tyylistä on paikallaan. Perusteiltaan Keskisarja on järkevä kirjoittaja kuten jutusta ilmenee. Tänään Helena Ruuska antaa kauniin tunnustuksen Katarina Eskolan kirjalle äitinsä, nuoren Elsa Eklundin päiväkirjoista.

Kirjallisuudella jo alustavasti kyllästettyinä painelimme siis messuille. Osastot oli taas muutettu, mutta äkkiä opimme suunnistamaan. Touko Siltalan kanssa jo kolmas keskustelu Huovisesta, meni hyvällä rutiinilla. Waltari-lavalta Aleksis Kiven lavalle, missä keskustelu aiheesta Kenestä tai mistä saa kirjoittaa. Jukka Petäjä haastoi puheenjohtajana, heittelimme ajatuksia Riikka Ala-Harjan ja Anja Snellmanin kanssa. Riikan romaanista Maihinnousu tuli tämänkertainen sytyke. Taisimme olla herttaisen yksimielisiä siitä, ettei kirjailijaa voi kahlita eikä lainsäädännöllä valvoa, kirjoittakoon häikäilemättömästi mistä kirjoittaa ja ottakoon vastaan seuraukset. Romaanin perinteinen fiktio-suojaus tuntuu olevan murtumassa, arvelimme Anjan kanssa pahoin aavistuksin. Toisaalta on rehellistä nähdä, että romaaninkin taustalla on elämää ja ihmisiä ihan todellisesta maailmasta. Heilläkin voi olla sanansa sanottavana, kuten on huomattu.

Vaalikeskustelu ei juuri mieliä kohottanut. Väitän edelleen, että puheenjohtajat rikkovat ja pilkkovat keskustelun päälle tunkevalle roolillaan. Olisi kiva kokeilla, mitä seuraisi jos puhujat saisivat kerran sanoa sanottavansa rauhassa loppuun. Luultavasti kaikki rauhoittuisivat, voisi tulla aitoa debattia, jos puheenvuorot asiallisesti jaettaisiin. Huvittava tilanne: Andersson seisoo koko pituudessaan kuin läksyjä kuulusteleva opettaja alhaalla tuolissa luimistelevan pääministerin edessä. Eihän näin voi syntyä aitoa älyllistä debattia. Vähempikin paimentaminen riittäisi. Räiskettä saisi olla, mutta kahdessa minuutissa ei kukaan pysty väittämään mitään kunnollista.

Mutta tästä nyt vähät välitimme. Äänestyspäätös on aikaa sitten valmiina, mutta odotellaan sunnuntaihin.

Kun katseli Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden väittelyä, kiinnitti erityisesti huomiota puheenjohtajan väritön rauhallisuus. Ehdokkaat saivat aina sanoa sanottavansa rauhassa loppuun, puheenjohtaja ei keskeyttänyt eikä hoputtanut. Ehdokkaat olivat loistavia puhujia ja pysyvät annetuissa rajoissa, jotka olivat vapauttavan väljät. Meillä on vakiintunut puheenjohtajien korostunut, arrogantti ja ylimielinen rooli, jossa tärkeintä on mestaroida ja poikkaista puheita. Puheenjohtajat tahtovat itse päähenkilöiksi, kuin luokan opettajat, jotka armosta sallivat keskustelijoiden hönkäistä muutamia lauseita ennen kuin taas katkovat. Ikään kuin meillä kaikilla olisi hirveä kiire eikä kukaan todella tahtoisi kuulla, mitä ehdokkaat ajattelevat.

Katsotaanpa taas huomeniltana Jan Anderssonin ylhäistä hahmoa, joka pyrkii paitsi ruumiillisesti myös shown sisällöllisenä ohjaajana muita päätä pitemmäksi.

Eduskunnassa saavat sentään puhua kohtuullisen pitkään. Keskustan Tiilikainen pääsi paalupaikalta pitämään kunnon poliittisen palopuheen, jota kuunteli mielikseen. Lisää väkevää retoriikkaa! Kuivaa asiatekstiä on kuultu kylliksi. Keskusta nousee vielä, ihme olisi ellei noin hyvistä asemista sataisi laariin ääniäkin. Nyt ratkaisee, kuka parhaiten puolustaa lähipalveluja ja kuntien kohtuullista kokoa ja toimivaa itsenäisyyttä.

Kuka haluaa nähdä aitoa, ihmeen luontevaa, samalla riipaisevaa näyttelemistä, menköön Lilla Teaterniin. Milja Sarkola kohautti viime vuonna Perheenjäsen-näytelmällään Takomossa, nyt on vuorossa dramatisointi ja ohjaus Johanna Thydellin romaanista I taket lyser stjärnorna Lillanissa.

Aivan erinomainen esitys, niin keskeltä nuorten maailmaa, ettei sitä uskoisi kirjoitetuksi tai näytellyksi saati ohjatuksi. Silti on juuri ohjauksen ansiota, uskoisin, että jokainen hetki vangitsee, että nuoret ovat niin tosia ja koskettavia. Iida Kuningas Jennan roolissa eläytyy joka liikkeellään, ilmeellään, eleellään. Jessica Grabowsky on hurmaava parissa roolissaan ja Lidia Bäck saa hienosti esiin seksikkään Ulliksen muutoksen. He ovat vasta Teatterikorkeassa tai juuri valmistuneita, uusia puhtaita kasvoja. Koko pieni monihahmoinen kaarti on mainio ja tasavahva. Miten vaivattomasti juttu kulki joka metrillä. Ja loppu oli kuin olikin positiivinen kaiken murheen jälkeen, elämänuskoa vahvistava. Katsomossa oli paljon teini-ikäisiä, jotka lopussa taputtaa jymistivät lujasti. Tunsivat varmasti jutun omakseen.

Olli Kivinen lanseerasi Hesarissa hyvän termin: ”Kevytdiktatuuri on vaikea laji”. Siitä Venäjällä lienee kysymys. Ei ole enää Stalinin mielivaltaa eikä politbyroon ylivaltaa, mutta kansallismielisyyden kohotuksilla puutteita paikkaillaan. Samalla Kivinen pani ”mitättömän suomalaisdosentin” ohimennen paikalleen. Mutta paljon hän on saanut aikaan, ei voi kiistää, olkoon sitten ylimmän johdon myötäsuosiolla ja tuella.

Luukusta mätkähti uusi Hiidenkivi, oikein hyvä numero. Aivan oikein lehti pitää ääntä omasta lakkauttamisestaan. Hiton tyhmä päätös, ikään kuin kulttuurilehdistössä olisi tungosta. Kaikki tietävät, että ne eivät varsinaisesti ”kannata”. Tässä Hiidenkivessä ilahduttaa erityisesti Helena Ruuskan lämpöinen juttu ”Kirjailijaelämäkerran kirjoittamisen lumo” – on aikakin, että elämäkerrat nousevat yliopistojen kirjallisuusopetuksen typerästä pannasta. (Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä on lipsahtanut Vartion teokseksi; kaiketi elämäkerturi on niin kohteensa lumoissa vai toimitusko lie erehtynyt).

Myös himopyöräilijä Tarmo Kunnas kirjoittaa kauniisti kotiseutujen merkityksestä ja Jukka Mallinen kiintoisasti Brodskysta. Arvosteluosasto laahaa, mutta niin se on tehnyt ennenkin – poikkeuksena Lauri Timosen kriittinen juttu Puhdistus-elokuvasta.

Hiidenkivi on siis perustettava uudelleen ehkä vähän paremmalla nimellä. Ellei muuten niin palattakoon Eliaksen kaltaiseen tiedotuslehdykkään.

Käytiin tarkistamassa, kuinka Waltteri Torikka pärjää Papagenona Kansallisoopperan Taikahuilussa. Komeasti pärjäsi, näytteli hupaisasti, artikuloi loistavasti ja tietysti lauloi hyvin. Schikaneder kuulemma kirjoitti aikanaan itselleen tämän vähän paisutellun hupiroolin, esittäjälleen kiitollisen. Juhani Koivisto ja ohjaaja Jussi Tapola olivat tehneet libretosta uuden, selkeän ja joustavan suomennoksen. Sirkka Lampimäki säväytti Yön kuningattarena, kuoro iskevässä vireessä. Mukava oli kerrata näinkin tuttu teos. Tapasimme oopperajohtaja Päivi Kärkkäisen ja kiitimme paitsi esitystä erityisesti Waltteria, aivan ansiosta. Nouseva baritoni on poika.

Ilahdutti että Roba pitää kutinsa, edelleen lakonisen iskevästi kirjoitettua poliisin arkea. Tiheni jopa jännittäväksi välillä, kuitenkin ilman amerikkalaisia lisätehosteita. Tähän uskoo. Poliisi inhimillistyy, myös törttöilee. Paras kotimainen sarja aikoihin, voin huoletta sanoa kun en ole juuri muita katsonut.

Francon jälkeen opetti puolestaan suoraselkäisyyttä ja lahjomattomuutta lobbyn pauloissa. Kestävä ystävyys on sarjan johtomotiivi, välillä katoaa, palaa jälleen. Toinen on perheen luja yhteenkuuluvuus, meillä paljolti jo kadoksissa.

Kirjamessut tulossa, ajattelin myös jo ensi kesän Vanhan kirjallisuuden päiviä. Pari alustavaa esiintyjävarausta. Upea päivä sauvoa rannassa ja kävellä kaupungilla. Töitäkin vähän aamulla. Levollinen viikon alku.

Vincente Minellin elokuva The Bad and the Beautiful (Särkyneiden haaveiden kaupunki) näytti elokuvatuottajan (Kirk Douglas), jolla oli vastineita myös Suomessa – tulee mieleen AC Carlstedt tai miksei itse Särkkä. Olisiko Markus Selinissäkin samoja piirteitä. Rakenteeltaan kiintoisa, vahvasti näytelty leffa.

Silmä kovana seurasimme Johan Bäckmanin esiintymistä Nybergissä. Joko mies puhdistaa mustaa mainettaan? Eikö mitä, pudotti entisestä olemattomia osakkeitaan. Kun JB sanoi vain haluavansa parantaa suomalaista yhteiskuntaa, olisi kannattanut kysyä miksi hän tekee sitä venäläisessä mediassa eikä suomalaisessa. Fanaatikon tyyppiin kuuluu, että hyökätessään silmittömästi maanmiesten kimppuun hän on herkkäpintaisesti loukkaantunut täällä saamastaan kritiikistä. Nyberg yritti kiitettävän tiukasti puristaa miestä, mutta paljon ei irronnut. Tämän ajan Efialtes huipensi hölmöilynsä mottolauseellaan: ”Ryti hirteen.” Kuinkahan sekin paransi lastenhuoltotilannetta?

Soitin Taunolle, jonka paras kaveri Vanajan kylävainioilla oli aikanaan tämän Johanin isä Erkki Bäckman, idearikas leikinjohtaja, sittemmin menestynyt liikkeenjohtaja. Saatoimme surullisina todeta, että poika taitaa olla ihan oikeasti vähän noin niin kuin. Ei kai venäläinenkään media voi loputtomiin niellä hänen paksuja väitteitään.

Tarmo Kunnas vietti 70-vuotispäiviä ranskalaisittain Café Lyonissa. Puolisensataa ystävää mahtui häntä onnittelemaan ja nauttimaan ravintolan gourmet-illallisesta (pateeta, karitsaa, juustoa, torttua lisukkeineen ja viineineen). Pöydässämme ranskantaitureita: Eva ja Jukka Havu sekä Kirsti Kontio Ollila, Evan lisäksi muitakin pyöräilytuttavia kuten Lahden taiteilija Jarmo Tevajärvi. Pyöräily oli eräs illan teema, muistelimme La Rochellen kierroksia kymmenen vuotta sitten Tarmon kuuluisalla johdolla, joka mutkien kautta yleensä löysi päämaaliin.

Puheita kuultiin: professori Juha Pentikäisen, alivaltiosihteeri Juhani Kivelän ja professori Matti Klingen elegantit esitykset, edelleen vapaata sanaa, jonka hännillä naisetkin Marja Pentikäisen rohkaisemina pääsivät ääneen. Tarmo lyötiin Suomi-Ranska yhdistysten liiton kunniajäseneksi. Lopulta hän lauloi tyttäriensä kanssa ranskalaisia viisuja sekä päätti illan tietysti Marseljeesiin. Aivan mainiot illanistujaiset.

Tarmon näin ensi kerran olympiastadionin pukusuojien edustalla, olikohan Suomi-Saksa maaottelun jälkeen 1950-ja 60-lukujen taitteessa, jolloin hän analysoi kiihkeästi veljensä Jarmo Kunnaksen lievää epäonnistumista kuulantyönnössä. Matti Yrjölä oli toinen Suomen edustaja, sen takia kai serkkuni kanssa päivystimme urheilijoita. Tarmon omista urheilusuorituksista kuulimme illallisten aikana (184 korkeutta, 11,2 satanen), ja mehän juoksimme joitain vuosia sitten yhdessä Paavo Yrjölän lenkkiä Hämeenkyrössä, Juha Pentikäinen mukana. Näin urheilu ja kulttuuri kohtaavat. Tarmo sanoi aivan oikein erotessamme, että tapaamme nykyisin liian harvoin.

Lämmittävää on tällaisessa seurassa kuulla kiittäviä kommentteja omistakin töistä: Huoviskirjaa oli innostuneesti luettu, Ahoakin muuan daami kävi ystävällisesti ylistämässä ja Pentikäiset olivat ylen tyytyväisiä Sylviin ja Anitaan. Antero Raevuoren kanssa oli pohdintaa vuoden 1944 pommituksista (sukulaisteni kuvauksista), joista häneltä on tulossa kirja. Aiheisiin palataan.

Tarmo on ihmemies sinänsä, väsymätön pallosalama eri elämänaloilla, ruuan, viinien, pyöräilyn ja kirjoittamisen, arvaten rakkaudenkin rabelaismainen ahmatti, silti kunto kestää. Kuten omassa tervehdyksessämme totesimme: Pierre qui roule n’amasse pas mousse.

Miksi Suomen pitäisi välttämättä killua YK:n turvaneuvostossa tumput suorina toisten toimettomien kanssa. Turvaneuvosto ei ole saanut mitään aikaan Syyriassa, onko viimeksi muuallakaan. Jos joku aktio syntyisikin, äänestettäisiin väistämättä jotain kapinallisia vastaan (ellei tyhjää), ja pian joku terrorisakki prikkaisi Suomen sopivaksi pommikohteeksi. Muuten ne eivät olisi pohjoisesta täivaltiosta kuulleetkaan, eivätkä olisi monet pikkuvaltiot nytkään ilman Suomen ilmeisen yliaktiivista kampanjaa. Kääntyiköhän se itseään vastaan?

Ei nyt silti kannattaisi ilkkua omaa epäonnea, kuten heti innostuttiin vaikkapa Pressiklubissa, jossa myös ihmeteltiin miksei Suomi kestä yhtä Bäckmania ja heti seuraavassa rupeamassa, miksi ei ajoissa puututtu tähän vyöryyn Venäjän mediassa. Taidatkos sen johdonmukaisempi enää olla. Johan on taatusti juhlatuulella, näin hyvää mediamenestystä hän ei osannut kai unelmissaan odottaakaan.

Rauhallista olla taas kotona ja katsella sateen rummutusta ikkunaruutuun. Onkohan Pete Suhosen satiirissa pientä yliyritystä, kun kirja etenee vähän verkalleen. Perussuomalaisten natsikytkennät on aika helppo yliammuntamaali, vaan jospa tarina jatkossa iskeytyy muihinkin kohteisiin. Väliin parasta lukemista, vaikkapa Jaan Krossin viisaat muistelmat, tässä Sofin kirjan vielä odotellessa.

Hain aamuhämärissä Turun torilta ison pussin suppilovahveroita, 5 euroa!

Kotiin Helsinkiin pitkin tätä loistostradaa, tunnelien läpi. Tällaisia teitä pääjohtaja Tervala ajoi niin voimallisesti, että ministerin pinna katkesi. Muuten onko hyvä, että ministeri erottaa korkean virkamiehen, jonka kanssa seuraava ministeri taas voisi tulla hyvinkin toimeen. Eivätkö virkamiehet edusta pysyvyyttä, ministerit vaihtuvuutta. Ei kai virkamiehiä voi amerikkalaiseen tapaan sitoa vain vaalikausiksi virkoihinsa.

(Jälkiviisaissa Jan Erola uskoi, että ministeri ei valehtele sanoessaan antaneensa kirjallisia varoituksia, mistä seuraa, että hän uskoo virkamiehen valehtelevan. Mutta millä perusteella? Uskommeko tunteella aina nuorta naista mieluummin kuin vanhaa virkaherraa?)

Näitä nyt tuli mieleen moottoritietä huristellessani. Veikkaan vaikeuksia uusissa tiehankkeissa. Ehkä niitä Suomeen rakennetaan jo liiankin komeita. Kyllönen haluaa köyhempää suunnittelua.

Sain lämpimän vastaanoton kotona, Marja valmisti pannusiikaa tuomieni sienien kanssa. Illalla katsastimme miltä Sylvi ja Anita nyt näyttää, viimeksi näin keväällä, Marja vain helmikuun ensi-illassa. Hyvin menee, katsomo täpötäynnä myötäelävää yleisöä. Näyttelijät ovat vain parantaneet, Eeva-Liisa saanut Sylviin lisää napakkuutta ja terävyyttä, Heidi Anitaan muutaman uuden koomisen sävyn, kukkea hän on edelleen. Kipeät ajatuksensa hän saa hyvin lopussa esiin. Loppukohtaus, pitkä keskustelu, teki edelleen vaikutuksen jopa paatuneeseen kirjoittajaan.

Muuten kun Johan Bäckmania haastateltiin uutisissa, toimittaja kysyi vain onko hän antanut mielestään asiallisia tietoja Venäjän medialle. Johan sanoi kärjistävänsä ja liioittelevansa tahallaan saadakseen sanoman läpi sikäläisille. Vaan eipä tehnyt toimittaja (näkemässäni väläyksessä) olennaista jatkokysymystä: miksi JB toimii niin kuin toimii. IS paljastaa hänen omat huoltajuuskiistansa. Poika taitaa pian sotkeutua omaan verkkoonsa.

Tämän kierroksen viimeinen tilaisuus Turussa Svenska Klubbenilla. WSOY oli kehittänyt kirjakauppiaiden illasta pienen markkinointishown, musiikkia ja luentaa ja sitten meidän lyhyitä haastatteluja. Tila viihtyisä, en ole ennen ollutkaan. Meitä oli Annukka Salama, Taina Latvala, Riku Korhonen, Martti Turtola, Pete Suhonen, Pekka Hiltunen ja mä. Leena Majander avasi, Esa Silander ja Anna-Riikka Carlson haastattelivat. Ihan sujuvasti taisi mennä ja päälle nautittiin voileipäpöytää ja viiniä.

Hamburger Börsissä jo lueskelin näitä uutuuksia, varsinkin kiinnosti Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu, jonka satiiri näyttää kulkevan osaksi Huovisen jalanjäljissä. Tulen tutustumaan muihinkin kunhan kerkiän. Leena välitti Pentti Huovisen ilahduttavan kommentin kirjastani.

Maalla ehdin kerätä omenia, vetää veneitä maihin ja laittaa paikkoja alustavaan kuntoon. Hyvä uni kaiken kiertelyn ja puhumisen päätteeksi.

Kaksi luentoa, aamupäivällä Tampereen yliopistossa ja iltapäivällä Sastamalan Pukstaavissa. Molemmat kesäyliopiston järkkäämiä. Kiva oli käydä kymmenen vuoden tauon jälkeen päärakennuksessa entisillä työpaikoilla. Suuri luentosali tuli täyteen, luento taltioitiin radio Moreeniin, joten oli vähän skarpattava ja puhuttava ymmärrettävästi. Tapasin sen jälkeen kirjailija Anneli Toijalan. Rehtori Ritva Ojalehto ja kesäyliopiston kippari Pertti Timonen tarjosivat lounaan vanhassa kunnon työmaaruokalassa.

Sanoivat että älä sitten pety, jos Pukstaaviin ei tule kuin kymmenen henkeä, kyseessä on kokeilu. No sinne tuli kolmekymmentä ja kokeilu onnistui. Pukstaavin ongelmista kuulinkin, kävijöitä on vähän (pääsymaksu 15 e) ja paikkakuntalaiset arvostelevat hankkeen kalleutta. Siellä on kohta keskustelutilaisuus uusista käyttöideoista. Pitäisivät nyt vain museonsa puolia ja kehittäisivät sitä entistä suositummaksi. Henkilökunta kovin ystävällistä. Ostin viisi kirjailijakorttia.

Onkohan tämä pääjohtaja Tervala vain päättänyt, että hän tekee niin kuin hyvä tulee ja vähät välittää ministerin ohjeista. Kyllönen kävikin kipakaksi. Brittisarja Yes, minister kuvasi terävästi näitä yhteenottoja kansliapäällikön ja ministerin välillä. Yleensä virkamies peri kokemuksellaan voiton ja käänsi ministerin pään. Tässä liikenneministeriön jutussa taisi käydä toisin.

Tauno on kyntänyt pellot ja poikkesi kaffeelle. Heillä on edelleen talonvaihtohanke meneillään nuoren sukupolven kanssa. Puhelimme Johan Bäckmanista, joka voisi olla sukunimeltään Ylivakeri, mutta aviottomana lapsena hänen isänsä sai aikanaan kasvattiäidin nimen. Kummastelimme kovin tämän härkämäisen kaverin intoa parjata synnyinmaataan venäläisille. Mikä lienee perimmäinen motiivi? Taunon mielestä vain julkisuuden tavoittelu. Sylttytehdas juhlii vaikutusvaltansa huippuhetkiä: maiden välit on sotkettu niin lahjakkaasti, että ylin johtokin on puuttunut peliin.