Panu Rajala

Ibsen, Villisorsa, Roihan sovituksena Aleksanterin teatterissa.

Tätä pidetään yhtenä Ibsenin parhaista, Peer Gyntin veroisena ja Tšehovin Lokin edeltäjänä. Mutta tämä esitys ei tehnyt näytelmälle oikeutta. Heti viilsi korvia karkea hämäläismurre, jollaista ei puhuta enää missään. Kuin parodiaa Niskavuoresta, pohjalaista uhoakin siihen surutta sekoittui. Samalla sovitus oikaisi, yksinkertaisti ja alleviivasi alkuperäistä teosta. Jos Ibsen itse alleviivaa kerran, tässä korostettiin kolmella viivalla. Eräänlainen selkosovitus teki ihmisistä maalaiskylän tomppeleita ja tapahtumista sietämättömän simppeleitä. Ibseniläinen hyytävä viileys on kymmenen kertaa tehokkaampaa kuin roihalainen huuto ja reuhtominen.

On liuta ohjaajia, jotka eivät usko katsojain kykyyn tehdä päässään analogioita eri kulttulla alkaa nolottaa elämämme helppous verrattuna kuvattuun pakkovallan ahdistukseen.

Marja luki jo lievin vaikeuksin Sofi Oksasen uuden romaanin, minä annan sen vielä odottaa. Matti suositteli lukemaan yhteen menoon vaikkapa kahtena päivänä, jolloin pysyy mukana monimutkaisessa henkilögalleriassa. Hänestä se on ehdottomasti hieno teos, suorastaan loistava, ja Mattihan on luotettava lukija samoin kuin katsoja.

Nyt elokuvasta palatessa sieppasin Akateemisesta sen sijaan Eugen Rugen (signeeratun) romaanin Vähenevän valon aikaan, sukutarinan Itä-Saksasta. Siinä määrin alkoi aihepiiri kiinnostaa. Palataan sen jälkeen.

Kirjailijaillalliset Kämpissä.

Olinkohan viidettä kertaa, ainahan WSOY:n julkaisevat kutsutaan. Paavo Hohdin viimeinen isäntävuoro, Leena Majanderin ensimmäinen emännyys. Julkistettiin Edinburghin uusi residenssi, johon heti havittelemme keväällä. Palkintoja saivat ansioituneet veteraanit, mm. Arne Nevanlinna, Liisa Ryömä, Pekka Tarkka ja Kirsti Mäkinen, joka piti kiitospuheen palkittujen puolesta.

Pöytäseura antoisaa, Kati Tervon ja Seita Vuorelan välissä istuin, Tuuve Aro vastapäätä. Markku Envallin kanssa saatoimme keskustella pitkään, ja Leena tuli daamiksi loppuillasta. Yleisiä kuulumisia vaihdetaan, kollegojen kirjoja pitäisi tietysti kehua. Risto Uimosen ja Martti Turtolan kanssa puhetta uusista tietokirjoista. Joni Pyysalo sanoi kirjoittaneensa Huovisesta Kuvalehteen. Markun ja Lari Mäkelän kanssa päästiin jopa kirjalliseen substanssiin. Ei ihan hukkaan heitetty ilta, ruoka maittavaa ja viiniä riittävästi. Kävelin lämpimässä yössä kotiin.

Palattu mailta, rehkitty siellä yhtä sekä toista.

Kiva oli katsoa eilen amerikkalaisten Sotakirjeenvaihtaja vuodelta 1945; paljon yhteyksiä Linnan Tuntemattomaan kuten on todettukin. Löytyivät ainakin Koskela ja Rahikainen, universaaleja tyyppejä. Muuten aika säyseä, kovin kiltin oloinen sotaelokuva, vaikka realistinen, jalkaväen kurjaa, tosin voittoisaa vaellusta Roomaan kuvaileva.

Yhtään kivaa ei sen sijaan ollut vilkaista Mannerheim-leffan kenialaista sekoilua. Mitähän siinäkin on meinattu. Jonakin gonzohuumorina se vielä menisi, mutta tuottaja tuntuu vakavissaan uskoneen umpimähkäisellä hosumisellaan uudistaneensa marsalkan henkilökuvaa. Vieneensä sitä urheasti kuten hän sanoi ”eteenpäin”! O sancta simplicitas.

Mikä on muuten myytti? Jonka murskaamiseen tässä vannotaan. Myytti on ymmärtääkseni jokin uskoon perustuva, vakiintunut käsitys tai ilmiö, usein ihannoitu, joka ei pidä paikkaansa. Jolla ei ole todellista katetta. Mistä kohtaa siis Mannerheimin myyttiä tässä yritetään murtaa? Onko joku uskonut, että hänellä ei ollut yksityiselämää? Liittyykö siihen jokin väärä, todeksi uskottu käsitys. Siitähän on kirjoitettu vaikka kuinka paljon. No itse elokuva on näkemättä, mahtaako enää kiinnostaakaan.

Kuinka virkistävän toisentasoinen onkaan elokuvantekijöiden taito uudessa Roba-poliisisarjassa. Timo Yrjönpoika Varpio on laatusarjojen käsikirjoittaja, tässäkin hän on onnistunut erinomaisesti: uskottavaa, iskevää, hauskaa, puhuttelevaa kuvausta poliisin arjesta. Myös näyttelijät on oivallisesti valittu, Kari Hietalahdella nappirooli. Kulkeva ohjaus Joona Tenan. Tätä haluaisi heti nähdä lisää.

Sen jälkeen marsalkkasekoilua kesti katsoa noin 7 minuuttia, äidin hautajaisiin saakka, missä mutaa levitettiin laulunloilotuksen säestyksellä mamman haudalle eikä äänikään toiminut. Itkeä vai nauraa?

Vuorossa Pasi Tammen näyttelyn avajaiset galleria Heinossa.

Vahvoja, rosoisia, mietteliäitä töitä, suuria kankaita, veitsellä veistettyä maalia. Vaikutuksen tekivät suuret alastomat mieshahmot, nämä masentuneet tyypit: ”Minulle ei koskaan tapahdu mitään” ja ”Keskellä”. Oli myös kauniita ja uhkaavia pilvimuodostelmia sekä uudesti nähtyjä antiikin hahmoja, Narkissos ja Prometheus. Meillä on Pasin kanssa pieni tilaus menossa, siitä myöhemmin.

Iltaviinille tulivat Sirpa ja Ari Hämeenkyröstä, jaa no Sirpa on nykyisin Jyväskylässä yliopiston lehtorina ja sieltä oli pudotellut (Ari loppumatkan kuskina) melkein yhtä päätä tänne etelään tyttären kissavahdiksi. Sirpalla on sanojensa mukaan melkein 200 kuulijaa kirjallisuuden luennollaan. Miten ne sillä tavoin järjestävät siellä. Hyviä uutisia Myllykolun rintamalta. Huomenna lähdenkin vielä katsastamaan Kyrön maita ja laittamaan paikkoja kuntoon.

Osmo Rauhalan näyttely Kiasmassa. (Oli siellä toinenkin taiteilija pömpeleineen, joita joku yleisöstä luuli uusiksi ilmanvaihtolaitteiksi.)

Seesteisen matemaattinen on Osmon maailmankatsomus, tyyni ja tasapainoinen. Hänen suuria syvämielisiä töitään katsoessa on tunne kuin maailmankaikkeuden arvoitus olisi juuri ratkeamaisillaan. Nyt näemme vielä merkkikieltä, mutta kohta kasvoista kasvoihin vai kuinka. Kauniita, viimeisteltyjä, tyylikkäitä pintoja, parhaimmillaan kaiketi julkisissa tiloissa. Pääskysten lentoa ihaili Marja. Tekisi silti mieli kuiskata taiteilijalle, että ensi kerralla lisää särmää, Osmo, vähän raavasta elämää ja säpinää. Mutta ehkä se on sopimaton toive, Rauhala kulkee nimensä mukaista häiriintymätöntä, syvähenkistä tietään.

Väkeä oli seinät pullollaan, tuttuja kyröläisiäkin kuten Yrjölän Matti puolisoineen. Tervehtiessämme Osmoa toivoimme, että hänen suuri taidekeskuksensa melkein naapuriin Telilahden rantaan pian kohenisi. Saisimme Kierikkalan laidalle lisää taiteellista toimintaa. Mutta ymmärrämme, että lampaiden hoidossa ja New Yorkin reissuissa menee aikansa.

Merja Rehnkin siellä risteili. Eilen hän huikkasi Tehtaankadulla, kun seison kolmosen pysäkillä, ja juoksutti painotuoreen kirjansa Yritä perässä – nainen miljoonabisneksessä. Komea teos ainakin ulkoisesti, sopii liikelaitosten lahjakirjaksi. En uskaltanut mennä julkkariin, kun siellä saattoi olla vaarallisen rikkaita ja kauniita naisia.

Maj Lindin pianokilpailun voittaja oli itsekin silminnähden yllättynyt. Harmittelimme kun Johannes Piirto ei sijoittunut kärkeen, mutta finaalipaikka oli nuorelle miehelle huomattava saavutus. Hauskoja sisäänkääntyneitä ruipeloita nämä häikäisevät huipputaiteilijat. Puolan Oskari eläytyi niin että tuskan kyynelet tulivat melkein ruudun läpi. Kyllä pianonsoitto aina kuntaväittelyt voitti.

Helsingin huminaan, ensin Vkp:n ohjelmavaliokunnan kokoukseen (paljon ideoita, ensi kesän runko Sastamalaan alkaa olla koossa), vielä pientä jatkopohdintaa Vesan kanssa Kappelissa. Hämmästyin suurta riippuvaa mainosta ensi viikon torstain kirjallisesta tilaisuudesta ravintolan kellarissa, jompikumpi Nopola vierellä daamina.

Puolustusministeriön tiedotustykin Jyrki Iivosen kanssa illallinen läheisessä turkkilaisravintola Anissa, paljon siinäkin tuuletettiin niin Venäjän kuulumisia kuin kotimaan tapauksia. Haglundista Jyrkillä myönteinen lausunto, aloittanut kuulemma terävästi, vaikka näin päältä päin ei ihan uskoisi.

Ja meillä oli Marjan ystävätär Teija kylässä, saanut monien muiden mukana lähdön Nokialta, mitä siinä sitten käsittelivät. Mutta Teija ryhtyy pontevasti jatkamaan kesken jäänyttä gradua, ja mikäs sen viisaampaa.

Joten olipa sosiaalinen rysäys yhtäkkiä maaseudun haudanhiljaisuuden jälkeen. Jaa ei niinkään, lähtösaunan tarjosi Tauno eilen omassa rannassaan puintien päättymisen kunniaksi. Kyllä siinäkin politiikkaa sivuttiin aika roimasti. Taunoa ärsyttää suuresti se, että joutuu pakosta katsomaan pätkiä mustasta Mannerheimista telkkarin ennakkomainoksissa. Moni jakaa varmaan tuskastuttavan tunteen.

Kun Mannerheim sai mustan muodon Keniassa ja Muhammedia pilkataan, piti tietysti Mietaakin vetäistä jalustaltaan.

Tapasin naapurin emännän Hilkan aamulla postireissulla, ja selvät sävelet oli hänellä: tämä on taas sitä keskustan vastaista kampanjaa, kun Mietoa ja Kaikkosta kampitetaan. Kovin sopivasti tapaukset vaalien alle ajoittuvatkin.

Yhteistä on aikanaan yleisen ja hiljaisesti hyväksytyn ilmiön vetäminen nyt rikoksen kirkkaaseen valokeilaan. Onko tästä puhdistusvimmasta sitten jotakin hyötyä, mene ja tiedä. Ehkä tavat ja asenteet hitaasti kohenevat.

Tiettyä jälkiviisasta hurskastelua voi kuitenkin vaistota näissä paljastuspeijaisissa. Totuus on aina kovin venyväistä lajia, varsinkin silloin kun vain vastakkaiset sanat kiistelevät. Eipä paljon innosta.

Nyt A. Halonen julistaa just radiossa, että me olemme kaikki syyllisiä, kun vaadimme tässä julmassa systeemissä huippu-urheilijoilta voittoja. Joopa joo. Mikä istuin saisi meidät penkkiurheilijat tuomiolle?

Mitä sanoin viimeksi: huippu-urheilun tuen voisi suunnata vanhusten hoitoon. Olisivatko tutkivat dokumentaristit sitten tyytyväisiä.

Myllykolun näyttelijöiden ensimmäinen kokous, aiheena ensi kesän Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Paikalla toistakymmentä, sekä vankkoja veteraaneja että uutta nuorta voimaa. Kyllä se siitä alkaa kehittyä. Vielä mahtuu, henkilöitä kaikkiaan kolmisenkymmentä. Puheenjohtaja Jussi avasi ja ohjaaja Marko Saario esittäytyi ja kertoi ideoitaan, minä vähän alkuteosta ja sovitustani esittelin. Kyseessä on Sillanpään viimeinen romaani (1945) ja samalla viimeinen, jota ei vielä ole Myllykoluun sovitettu. Kahvia ja pullaa saatiin, kiitos Hätösen perheen. Jäädäänpä odottelulle.

Illalla sitten se Anna Krogeruksen Kuin ensimmäistä päivää TT-Frenckellissä. Sain kokouksesta Sirpan mukaani, kun Marja on Tarvasjoella veteraanihautajaisissa asianomaisen toimikunnan ex-puheenjohtajana. Hyvä ja tarpeellinen näytelmä, heti sanottava. Puhuu kerrankin tärkeää asiaa, näyttää vanhusten hoidon kapeikot ja vaikeudet, valaisee hoitohenkilökunnan ongelmia mahdottoman työtaakan alla. Jokaisen päättäjän pitäisi tämä nähdä. Vaalien alla aihe on entistä polttavampi ja toivottavasti puhuttelee kauan vaalien jälkeenkin.

On siinä kyllä joitain harhaiskuja ja epäuskottavia kohtauksia. Tuskin vastuullinen hoitaja jättäisi kuolleen vanhuksen lattialle lojumaan ja menisi vetämään kossua toisen vanhuksen luo ja nukahtaisi tämän sänkyyn, vaikka kuinka ahdistaisi. Testamenttijuttu aiheettomine epäilyksineen sen sijaan taitaa olla hyvinkin tyypillinen ja pohjaa tositapauksiin. Känniset bileet eivät tuoneet mitään uutta henkilöiden suhteisiin. Sivarit olivat mainioita, samoin mamu Adam ja tragikoomiset vanhukset, Eila Roine kärjessä. Tosin Taimin kaari katkesi oudon äkkiä ja Eino Grönin tupsahdus mukaan aivan kummallinen. Liikaa aiheita keräiltiin muutenkin, draamallinen keskitys olisi tehokkaampi. Paikoin hyvin osuva, paikoin horjuva ohjaus Marika Vapaavuoren.

Mutta Marjut Sariola on kehunsa ansainnut, vetoavan henkilökuvan teki tästä kaikkia auttavasta Ritvasta, jollaista helposti poljetaan kuten tässäkin. Kirsimarja Järvinen oli hyytävän hyvä vastavoimansa. Mutta loppu hei, ymmärsin idean riisua näytelmä yltä ja hypätä suoraan todellisuuteen, mutta tällainen suora saarna laimentaa ja vesittää ilman muuta teoksen tehoa. Silti tästä tuli kaiken kaikkiaan hyvä joskin ahdistava mieli. Kuinka ne siellä kestävät, hoitajat ja heidän hoidettavansa? Eikö nyt tällaista asiaa jumakauta saataisi järjestykseen tässä upporikkaassa maassa. Minä vaikka ne hallituksen perustamat turhat ajatushautomorahat 200 miljoonaa pistäisin arvelematta vanhusten hoitoon. Kaikenkarvaista tutkimusta on muutenkin liikaa, tekoja puuttuu. Huippu-urheilun tukeakin voisi suunnata hoitajille, kunnes asiat kohenevat.

T. Vaaskivi täyttäisi 100 vuotta, varhaisesta kuolemastakin 70. Seminaari asiallisesti SKS:n juhlasalissa, paikalla pari kourallista kuulijoita. Kuivanpuoleisten esitelmien kosteikkona Juhani Ihanuksen juttu Vaaskivestä ja psykoanalyysista, missä myös Sillanpää-elämäkerta (1937) sai osuvaa valaisua. Vaaskivi oli varhainen kollegani Sillanpään ensimmäisenä elämäkerturina. Lennokas kirjansa on vetävää luettavaa ja sisältää huimanrohkeita tulkintoja ajan ja analyysin hengessä, mutta kirjailijaelämäkertana se on aika kelvoton ja epäluotettavan subjektiivinen, kuten Ihanus osoitti. Kyllä se silti minua kauan sitten innoitti tutkimaan lisää.

Juhani Niemeltä kuulimme, että kriitikoiden Vaaskivi-plaketti on vaikeuksissa, ei ole kuulemma Tampereen yliopistolla resursseja jakaa sitä joka neljäs vuosi! Tämä juhlavuosikin jäi väliin. Pidimme Kaarina Salan kanssa kummallisena, mutta luopuuhan SKS jopa Hiidenkivestä. Kaarina antoi hyviä vinkkejä Olavi Paavolaisesta

Kalevassa oli eilen vastineeni Huovisesta Eero Marttiselle. Muutama sana Toukon kanssa ennen kuin hän lähti toiseen tilaisuuteen. Touko lukee kirjaani, jonka Kaarinakin oli juuri hankkinut.

Rentoutuksena Woody Allenin elokuva To Rome with love, pikkunäppäriä episodeja, puoliromanttista, vähän julkkissatiiria, rakastettavia yhteensattumia, muutama suuri idea (suihkussa laulava Pajatso), ei mitään merkillistä, mutta viihdyttävää, bonuksena kauniita kaupunkikuvia Roomasta. Allen selvästi huvittaa itseään matkailemalla Euroopan metropoleissa, ja kyllä mekin kohtuullisesti huvituimme. Oli istahdettava La Famigliaan leppeänä loppuiltana, sielläpä hauska tarjoilija kuin Roomassa ainakin.

Historian siivet suhisivat. Viimeinen vastaanotto Bulevardilla Södikan kunnianarvoisessa talossa.

Haikea olo päällimmäisenä, vaikka Leena Majander kuinka nostatti puheessaan uskoa tulevaisuuteen. Väkeä oli niin että tuskin liikkumaan pääsi. Kyseltiin toisiltamme, koska olit täällä ensimmäisen kerran. Pekka Tarkka voitti, hän oli jo 50-luvulla. Tosin silloin tilaisuuksia ei juurikaan järjestetty itse toimitalossa, vaan muualla. Nämä pippalot pääsivät vauhtiin vasta 60-luvulla. Minä taisin saada ensimmäisen kutsun 1969, jolloin kirjoitin pakinoita Kirjakerho-lehteen. Nuoresta opiskelijasta tuntui tosi jännittävältä tulla katsomaan suuria kirjailijoita.

Muita veteraaneja tavattiin, vanhoja södikalaisia kuten Antero Siljola, Jorma Kaimio ja Simo Mäenpää. Yhtiön historiaa kerrattiin ohimennen, muistettiin suuri sisällistaistelu, sitten seestyvä Tarmion ja Vikstenin aika. Oli helkatin mielenkiintoista. Happi loppui, mutta kuka käski olla siinä ruuhkaisimmassa huoneessa. Jotkut pyörtyivätkin.

Ehkä Bulevardin tarina ansaitsi näin kiihkeän ja dramaattisen lopun. Talon vanhoja kirjailijoita olivat Eeva Kilpi ja Heikki Turunen, kumpikin täydessä luomisvedossa edelleen. Muhkean Jopi Elstelän tapasin pitkästä aikaa, terveisiä samalla Sadulle. Arja Tiainen kertoi perustavansa teatterin, onnea vaan. Monia puuttuikin, kuvia seiniltä katseltiin. Kiersin kaikki kerrokset jättämässä hyvästejä.

Onnellinen mieliala putosi raskaasti heti nyt perjantaiaamuna, kun tätä kirjoitan. Hesari menee edelleen maalle, joten hain Ilta-Sanomat. Eikö siellä pällistele tyhmän näköinen Rajala ja kertoile muka auliisti tulevasta kirjasta. Enkö mä koskaan osaa olla hiljaa? Muutaman sanan ynähtävistä vastauksista virkut toimittajat osaavat kyllä kietoa räväköitä juttuja. Olkoon, on kestettävä vaan ja jatkettava työtä pian maaseudun rauhassa.