Torstai 31.1.13

Mikä symmetria päivämäärässä.

Matti Klingen muistelmia ei voi lukea maalla eikä matkoilla, sen vuoksi kirja vähän keskeytyi. Se on luettava arvokkaasti kirjoituspöydän ääressä. (Saman neuvon annoin niille, jotka valittivat Unio Mystican kokoa ja painavuutta.) Jatkan nautinnollista lehteilyä ja kuvien katselemista. Tekijä painottaa omaa ja poikansa kuvaharrastusta, joka kantaa kaunista satoa kirjassa. Sattuikin että tulin juuri lukeneeksi yhden osan Proustia matkalla, siinähän on niin ilmiselvä taustakuvio Klingen ”löytämisille” (hän ei tyydy kadonnutta etsimään). Jo Klingen tapa viljellä merkitseviä lainausmerkkejä on Proustilta tuttu, tietysti myös perheen ja suvun vahva läsnäolo.

Kun vertaan taas Jaan Krossin muistelmiin, niin kovin eri tavoin kansat ja historia kahta intellektuellia kohtelevat. Mikä olisikaan Kross, jos hän olisi elänyt Klingen silkosileän ja myötätuulen saatteleman elämän. Molemmilla oli onnellinen lapsuus sivistyneessä perheessä, intoa opiskeluun, tajua historiasta ja taitoa havaintoihin, mutta siihen yhteydet päättyvät. Ehkä juuri kovat koettelemukset ja kansan kärsimykset kasvattivat Krossista sen taiteilijan, joka hänestä sitten karaistui.

Olen kahlannut kahden viikon Hesarit, ja tuntuu kuin se olisi käynyt kevyemmin ja rivakammin kuin ison lehden aikoina. Olisiko uudistus sanomaa keventänyt? Havaitsin että Vesa Sirén oli vertaillut Krossia ja Oksasta samana viikonloppuna kuin minäkin siellä etelän villassa. Vesa keskittyi pahuuden juuriin, kun minä kiinnitin huomion (viime sunnuntaina) tyylin, sävyn ja huumorin kysymyksiin. Kross kulkee tässä edelleen seurana kuin myös Klinge.

Jotta tulisi oikein kotoinen olo matkan jälkeen, piipahdin Mika Waltari -seurassa kuulemassa vanhan koulukaverin Eino Leinon esitystä Mikan ja Saima Harmajan suhteista ja muustakin. Eikka on julkaissut kiintoisan kirjan Kirjailijoiden Helsinki, jonka hankin omistuksin. Päivi Istala paahtoi lisää Harmajaa kehiin, juhlavuosi kun on alullaan. Aamulla hän kertoi tv:ssä Veijalaiselle, että ei uskaltanut tanssia nuorena Johnny Liebkindin kanssa. Siinä olisi Johnnyn hymyhuulet hyytyneet, kun Päivi oikein olisi päässyt vauhtiin. Hauska on käydä Waltarin ystävien pakeilla ja marssia sitten loskaillan halki Töölöstä kotiin.

Norssien päivä, voi sanoa: meitä oli kolmekin elävää klassikkoa Töölön kirjastossa, Eikka puhui yhdestä entisestä ja minä päivällä luin toisen muistelmia. Kutsu on jo tullut meidän ja rinnakkaisluokkien riemujuhlaan toukokuussa: saimme valkolakin 50 vuotta sitten!

Tiistai 29.1.13

Lähtöpäivä, mutta on tätä riittänytkin. Tällainen puhtaasti oleskelulle rakennettu paikka on ihan hyvä ja ihanteellinenkin, jos on varannut mukaan työtä, keksii tekemistä ja ajattelemista. Lukemiseen löytyy paras rauha, Maughamin siirtomaanovellit ovat täällä erityisen hyvää ja älyllisen eleganttia viihdettä.

Nautintoamme kohotti ratkaisevasti tämä maanmainio majatalo Villa Cortés, joka todistaa, että uusvanhakin voi olla todella tyylikäs, huolekkaalla maulla ja kauniisti murretuin värein ja monin taide-esinein suunniteltu.Tämän juhlavan hämärässä hallissa oli ilo naputella näitäkin pieniä rivejä.

Meressä uinti, pyöräily ja moninainen reippailu viimeistelivät latautuneen vireen, jonka varassa nousemme kolmen tunnin päästä Helsingin koneeseen. Perillä odottaa kuulemma kauhea myräkkä, mutta me kestämme sen lempein tuulosin ja suloisin muistoin.

Sunnuntai 27.1.13

Matti Salo oli aivan oikeassa. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat kannattaa lukea yhtäjaksoisesti kahdessa päivässä. Niin se säilyttää jännitteensä, lukija pysyy hyvin mukana ja voi hahmottaa aika ovelasti rakennetun romaanin henkilöineen.

Tähän oli hyvä tilaisuus täällä etelän aurinkovarjon alla. Ihailin Oksasen jäntevää ja tuoreita ilmaisuja löytävää tyyliä, kunnes poikkeavien vertausten käyttö alkoi jo maistua maneerilta. Kun luo tiheään sykkivää, kliseitä murtavaa kerrontaa, siitä tuleekin oma taitonäytöksensä, joka asettuu helposti kerrottavien asioiden eteen aidon elämyksen esteeksi. Mutta tämä on vain pieni haitta, kokonaisuutena romaani on mielestäni merkittävä saavutus, tekijänsä paras ja monitasoisin, vaikka toista on yleensä väitetty.

Ehkä odotukset olivat tämän kohdalla kohtuuttoman korkealla. Siitä arvostelujen lievä pettymys. Ehkä kirjan raivokas markkinointi vähän sekoitti vastaanoton horisonttia. Täysin antautunutta lukijaa en ole havainnut muita kuin mainittu Matti. Ilmoittaudun hänen sekundantikseen.

Voisi tietysti toivoa, että äärimmilleen jännitetty henkilöasetelma laukeaisi hiukan lukijaystävällisemmin, muutamin selventävin viittein. Nyt lukija saa hyvin tarkkaavaisena päätellä paljon itse. Pirullisesti päähenkilöiden, parin perheen, kohtalot on kiedottu toisiinsa. Keskiössä kammottava aviotragedia ja sen toimeksipaneva tyyppi, tämä monikasvoinen paholainen Edgar. Kirjallisuus ei tunne monia hänen veroisiaan. Hänen vastapeluristaan Rolandista ei kasvateta mitään ehyttä vastarintasankaria. Myös Juudit jää naisena askarruttamaan ajatuksia pitkään, hänen tunteensa ja motiivinsa, joista annetaan myös varsin säästeliäitä viitteitä. Hyvän romaanin luo viimekädessä lukija itse.

Kauheaa aikaa olivat Viron miehitysjaksot, molemmat, lyhyt saksalainen ja pitkä neuvostomiehitys, joka vasta päättyi. Romaaniin mahtuu aikaa sodista 60-luvun puoliväliin. Suomesta avattu laivaliikenne ehtii mukaan, ja mitä se aiheuttaa: ei liennytystä, vaan äkisti lisääntyvää tarvetta Neuvosto-Viron karmeissa valvontaelimissä! Oksanen kuvaa neuvostoajan ankean arjen hyytävästi, hyvällä tuntemuksella ja tehokkaasti.

Silti en voi olla vertaamatta Jaan Krossin huomattavasti leppoisampaan otteeseen, vaikka kuvattu aika ja kokemukset lankeavat paljolti yksiin. Kross on ne omissa nahoissaan kokenut Siperian leirimatkaa myöten, Oksaselle ne ovat geneettistä muistia ja tarkkoja tutkimuksia. Krossin jahkaileva, kaarteleva, jutusteleva, salavihkaa ironisoiva tyyli on kaukana Oksasen kiihkeästä huohotuksesta. Tietysti he kirjoittivat eri aikoina, se on huomattava. Kross näkee huumoria ja tragikoomisia väläyksiä kesken mustaa tragiikkaa, Oksanen on koko ajan syyttävästi etukenossa. Hänen romaaninsa on aggressiivinen, mustavalkea, leimuavasti kirjoitettu. Häneltä puuttuu kokonaan huumori, ja siitä voi tulla vielä este tiellä todella suureksi romaanikirjailijaksi.

Mutta palkitsevaa ja herättelevää oli yhtäkaikki kulkea hänen hirveyksiensä matkassa täällä etelän unettavassa lomakeitaassa. Kuinka vastakkaisia ovatkaan ihmiskohtalot ja myös kansojen. Kuinka kiitollisia saammekaan olla (teemastahan Suomessa nyt keskustellaan) siitä, että maan johtajat luotsasivat meidät niin vähin vaurioin vaikeiden sotien lävitse. Minun ikäpolveni kaatoi menneinä vuosikymmeninä heidän niskaansa monta laskiämpäriä sokeassa neuvostoihailussaan, nyt on ollut aikaa oikaista näkemyksiä. Oksasen kirja auttaa eteenpäin juuri siinä.

Torstai 24.1.13

Hola, vilkas viikko takana.

Nuorena halveksin minäkin etelän turismia ja keihäsmatkoja, jotka ovat jo menneisyyttä. Nyt näen tällaisessa aurinkolomassa paljon onnellisia puolia. Kaikenlaista kuntoilevaa askarta voi löytää, eikä muista matkalaisista tarvitse olla riippuvainen.

Ehkä elämäämme täällä komistaa erityisesti tämä palatsinomainen Villa Cortés, jota emme lakkaa ihastelemasta. Valtaisan avarat linnamaiset tilat, korkeat hallit ja huoneet, loputtomiin oleskelutiloja, ravintoloita, baareja, allastilaa, meren rantaa, kylpylää ja ties mitä. Tuntuu kuin suunnittelija olisi tyhjentänyt kaikki ideansa, millä tavoin aikamme turistikansaa voisi ilahduttaa ja hemmotella. Kaiken kruunaa peräti virikkeellinen historiallisuus raskasta barokkikalustoa ja kookkaita taulujäljennöksiä myöten. Väritys hillityn murrettua, hienostuneen hämärää. Luulimme että tämä on ikivanha ruhtinassuvun residenssi, mutta ällistyimme kun luimme että komeus on rakennettu entisen tylsän näköisen hotellin paikalle vuonna 2002! Onpa arkkitehti kerrankin saanut toteuttaa itseään. Ihmeellinen innovaatio kaikkineen.

Marja tämän tilasi, eikä hintakaan ollut päätä huimaava, joten suosittelemme.

Olemme kiipeilleet Montana Chayofitan rinteillä, mistä avautuu uljaita näkymiä toisiin vuoriin, rannoille ja poukamiin. Eniten huvitti valtava, kaiketi ökyhuvila tai antiikin tapainen kylpykeskus korkealla rinteessä. Se oli rakennettu hyvään alkuun, mutta jäänyt kesken, rahat kai loppuivat. Siellä se möllöttää ja vahtii autiona haukan tavoin Vistasin hiekkarantaa.

Rantaviivaa on juostu ja meren syliin heittäydytty, käyty markkinoilla ja jopa suomalaiskapakassa tanssimassa, lisää flamencoa katsomassa ja kuulemassa ja ties mitä. Tänään tutkimme katamaraanilla delfiinejä ja uimme ja nautimme lounasta pysähdyspaikalla. Puhelimme brittipariskunnan kanssa, joka jyrkästi torjui aloitukseni ”Your Prime Minister had a speech…” ”He’s not our Prime Minister!” Lupasivat muitta mutkitta äänestää NO jos referendum EU:sta kerran toteutetaan. Aitoa brittiläistä politiikan intohimoa heissä.

Olen saanut rauhan lukea jopa Proustin Kadonnutta aikaa, jonka etsiskely on kotona tupannut jäämään kiinni koukeroisiin lauseisiinsa. Täällä ne jotenkin avautuvat paremmin ja tuottavat tyyntä nautintoa. Marjalla on vilvoituksenaan Ulla-Lena Lundbergin Is.

Mutta tärkeintä ja tyypillisintä: lähtiessä luulin jo jättäneeni seuraavan kirjani sisään, mutta täällä alitajunta on ponnautellut siihen paljonkin uutta ja tarkistettavaa. Etäisyys tarkentaa muistoja ja nostaa uusia pintaan. Siispä aamutunnit intensiivistä tekstin läpikäymistä ennen kuin myönnän lopuksi päivää itselleni vapaata. Vielä viimeinen luku jäljellä.

Sunnuntai 20.1.13

Hyviä uutisia Suomesta: Roba sai ansaitsemansa Venlan, ja Kari Hietalahti nousee monella rintamalla. Tosin ihmettelen, eikö kotimainen elokuva löydä enää kunnon aiheita – nyt menossa joku vanha epäonnistunut konekaappaus. Poliitikkoja pannaan halvalla, ei mikään tuoreudella pilattu oivallus.

Täällä kuulemma Finnairin paluukoneet pahasti myöhässä, mutta ei vielä aiheuta mitään tykytyksiä, meitä ohjaa sitä paitsi Thomas Cook. Vielä viikko aikaa mietiskellä, lueskella ja kuntoilla.

Miten olikin vangitseva kirja tuo Heartbreaker, ties mistä aikoinaan kulkeutunut. Näitä on, kirjoja joihin ei kiinnitä mitään huomiota, kunnes ne äkkiä aktualisoituvat. Tämä Meyerin surkuhupaisa kertomus, joka päättyy Judy Garlandin varhaiseen kuolemaan, puhutteli nyt kummasti. Näenkö oman tekeleeni uudessa valossa? Totta kyllä, tämän tähden kanssa eläminen oli varmasti toista kuin kenenkään suomalaisen. Vai olisiko Laila Kinnusessa vertauskohta? Meyer kesti rallia runsaat kaksi kuukautta, eikä Garland sen jälkeen monta kuukautta kauempaa.

Kävelty paljon, uitu ja syöty kohtuullisesti, juotu vettä enemmän kuin viiniä. Aurinko sen kun porottaa. Perhanan tervettä elämää.

Perjantai 18.1.13

Nähty tulivuori Teide laavavirtoineen, kiipeilty ohuessa ilmanalassa, ihailtu mahtavia maisemia ja flamencoitu, joten pakolliset suoritettu. Voidaan ryhtyä omatoimisiksi.

Päivitimme eilen täkäläisestä tv:stä tuoreimman Alcantaran: Francon aika oli vähällä palata, mutta sotilaskaappaus epäonnistui. Jakso näytti varsin dramaattiselta. Antonio ja Merchedes pakomatkalla Pepen autossa, Miguel vaikeassa raossa, Ines vähää vaille pidätettynä, Hermione kuolemaisillaan jne. Jakso oli tämän vuoden tuotetta, joten odottanee Suomeen tuloa pari vuotta.

Seurasin myös netistä suorana lähetyksenä presidentti Niinistön puhetta Maanpuolustuskurssin tilaisuudessa yliopiston juhlasalissa. Ytimekkäästi puhuttu, puolustustahdon merkitys korostui kaiken välineitä ja organisaatiota koskevan kohinan rinnalla. Natoon ei liitytä, mutta edelleen presidentti elätti toivoa EU:n oman puolustuksen kohenemisesta. Pohjoismaiselle yhteistyölle raikuva kannatus. Implisiitti usko: Suomea voidaan puolustaa, jos määrärahat nousevat riittävästi.

Luen kaiken tärkeämmän sivuuttaen altaan reunalla John Meyerin mainiota muistelmaa: My Life with Judy Garland. Heartbreaker. Nuori pianisti ja laulunkirjoittaja vietti pari kuukautta vaikeata yhteiseloa 46-vuotiaan Garlandin kanssa ja onnistui kirjoittamaan siitä runsaat 300 sivua. Rentoa, huumorintajuista raportointia Garlandin joka hengenvedosta, viinaryypystä, pillerisatsista (runsas), laulusta jne. Loppu lähenee, mutta svengipitoisesti.

Sää edelleen taivaallinen. Kuultiin että siellä Suomessa on parikymmentä pakkasta, joten koettakaa kestää.

Torstai 17.1.13

Totuteltu Teneriffan lämpöön ja kauneuteen. Ihmeellistä kuinka vaivattomasti Pohjolan kankeita tyyppejä nykyään ylellisyyksin hellitään. Hotellimme Villa Cortés täällä Amerikan playalla on meille ennennäkemätön mahtavine espanjalaisine kaarineen, maalauksineen ja koristeineen – puhumatta kylpylän ja lämmitetyn merivesialtaan hyväilyistä. Kuntoa nostettava.

Eilen hirmuinen flamenco-show Kleopatran hotellissa, Marja innoissaan, minä kuulemma nukahtelin, mutta energistä teputtelua yhtä kaikki. Kauniita nuoria, loistavia pukuja, kuohuvaa musiikkia.

Mutta mukana on vankka lukulista (merkkiteokset viimein selvitettävä) ja yhtä ja toista ajateltavaa muutenkin. Totaaliseen lomaan on vielä haaveenpitkä matka.

Maanantai 14.1.13

Matkavalmisteluja, käynti Bonnierin linnassa ja Suomalaisella Klubilla, joka kuhisi lehtimiehiä.

Olen saanut kirjan niin hyvin kuin valmiiksi, viimeiset korjaukset perään heitettynä. Nyt on aika irtautua, ottaa loma ja hellittää pariksi viikoksi. Saa nähdä tuleeko silti jotain kirjoitetuksi.

Nuutin päivänä 2013

Hiihtolenkillä rannassa, Myllykolussa ja taksvärkkitiellä. Hieno keli, upea ilma.

Eilen harjoituksissa opiston musiikkiluokassa, hyvinkin hedelmällistä keskustelua henkilöistä, taustoista, motiiveista, luonteista. Marko Saario ohjaa, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus hahmottuu. Reino Bragge soitti eilen ja tarjosi sopivaa kunniatehtävää. Tampereen Teatterin talo täyttää 100 vuotta.

Tietystä impulssista innostuin lukemaan Tawaststjernan Sibeliusta, hauskaa ja henkevää. Aina silloin tällöin siihen tulee jostain kohtaa palatuksi. Katselen nyt mitä kukin on tehnyt itsenäisyyden aamunkoitossa 1919. Sibelius oli vankasti kuningasmielinen ja Mannerheimin kannattaja, Leino heittelehti hervottomasti sinne tänne, kuten Onerva elämäkerrassaan suorasukaisesti kuvailee. Sibeliuksen ja Leinon yhteenotto Kalevalanpäivän tilaisuudessa!

Hain valokuvia F. E. Sillanpään Seuran historiikkiin, laadin kuvatekstejä. Muistorikasta hommaa. Anna Ulvisen kirjoittama teos saatetaan kuluvana vuonna viimein julki.

Talo kuntoon, mies tielle. Paluujunassa luin loppuun Maria-Liisan kirjan. Säntillistä ja asiallista selontekoa teatterinjohtajan vuosista. Jatkaa kunniakkaasti Arvi Kivimaan perintöä, myös korrektiuden tasolla. Kai Savola on turhaan vaiennut, ehkä Terttu vielä kirjoittaa. Maria-Liisa käy kovasti läpi lehdistön reaktioita, henkilökohtaisista tunteistaan kertoo vähemmän. Etupäässä on ollut myötämäkeä ja menestystä, voisi tuosta päätellä.

Mikä muuten teki Salmelaisen muistelmista niin suosittuja? Elävä tyyli, persoonallinen läsnäolo, vahvat ja kaihtelemattomat henkilökuvat näyttelijöistä. Maria-Liisa pysyttäytyy viileänä, etäämmällä aiheistaan. Kun hän innostuu (vaikka talosta), tekstiin tulee eloa.

Taas Marjan hyvään hoitoon. Vilkaisin paksusta Hesarista kevään kirjoja, siellähän killutaankin peräkkäin Maria-Liisan kanssa. Minun kirjani tuskin täyttää samaa asiallisuusvaadetta… Hailakalta tuntuu edelleenkin uusi Hesari, ei voi mitään. Hbl tuossa on selkeämpi, ryhdikkäämpi ulkoasultaan, tekstit tummemmat, kuvat jyrkemmät. Hahmottuu paremmin. Ja maalla Aamulehti jatkaa uljaasti ison lehden leveää perinnettä.

Perjantai 11.1.13

Luin junassa Maria-Liisa Nevalan muistelmia Mieleni talot. Vanhat ajat yliopistolla palasivat mieleen. Sinnikkäänä Maria-Liisa edelleen käy jälkipeleinä taannoisia virkataistelujaan ja valituksiaan, noita akateemisen elämän huvittavan totisia turnajaisia. Meidän rennonpuoleinen boheemi ”ystäväpiiri” (Vesa, Ilpo ja muut) seurasi laitoksen kahvipöydästä penkkiurheilijoina Maria-Liisan kiihkeää matsia milloin Kai Laitista, milloin Timo Tiusasta vastaan. Sinnikkyys palkittiin, ja viimein tuore professori loikkasi Kansallisteatteriin. Ehdin vasta tähän kohtaan.

Ronkan Yrjö saatettiin Hämeenkyrön hautausmaahan. Ihme että mies eli näinkin pitkään, yli 80-vuotiaaksi. Kaljasammio, jonka Yrjö elämänsä aikana kumosi kurkkuunsa, täyttäisi varmaan Kirkkojärven. Mutta niin vain hiihti Pirkan hiihdon joka talvi varmaan yli 30 kertaa. Joku voi muistaa tarkan luvun. Kova urheilija ja soittoniekka oli nuorempana, innovatiivinen insinööri, hauska veikko virkeinä aikoinaan. Äijäkodissa kävin häntä loppuaikoina tervehtimässä. Yrjö luki kirjojani ja vaati niihin nimikirjoitukset. Muutakin hän luki loppuun saakka, espanjaa ja Roomalaiskirjeitä. Levon ansaitsee värikäs Virsu.

Meitä oli vanhoja kavereita saattamassa, Huusarit ja Pitkot, Hannu Lehtipuu, Tuulikki Nikkilä ja sukulaisia. Hannu sanoi iltaisin lukevansa Huovistani, varmaan kirjailijan perussuomalaiset ajatukset virkistävät rovastia. Arkun jäljessä asteltiin saattueena kirkosta hautausmaalle hyytävän tuulisessa pakkasessa. Sekin alkaa olla katoavaa kansanperinnettä.

Kirkolla asioin hoitokeskuksessa, kahvilassa, kukkakaupassa, kirjastossa, lehden toimituksessa, osuuskaupassa ja mietin, että tällaista olisi elää täällä taas pysyvästi. Autottomana hurautin taksilla Viehätykseen.

Wilho Ilmarin ohjaama Nummisuutarit (1938) oli kyllä toivottoman hidas ja perusteellinen Kivi-tulkinta, mutta kiva oli nähdä (vaikka vain loppupuolelta) ikään kuin teatterihistorialliset roolihahmot, Unto Salmisesta Oke Tuuriin ja Aku Korhoseen. Eihän voi sano Timo Malmin tavoin (Iltsari), että Salminen ei ollut ”pätevä” Eskoksi, niin vanhentunut ja raskas kuin tulkinta tämän päivän mittapuun mukaan onkin. Eläytyminen oli sitäkin hartaampaa.

Mutta Ben Kingsley kirjallisuuden professorina, joka viettelee kauniin oppilaansa, oli hyvä ja jotenkin läheisen oloinen loppuillan tuttavuus. Philip Rothin tarina taisi olla hyvinkin omaelämäkerrallinen, niin töksähtäen tulevat juonen käänteet – kuten elämässä, ei fiktion suunnitelmassa. Penélope Cruz oli ihana. Mutta kehittelyssä jäi jotakin auki, ikään kuin ilmaan, perustelematta. Kuin elävässä elämässä.