Panu Rajala

Talvisodan päättymisestä tulee 73 vuotta. Max Jakobson on kuollut. Tänään meidät tavoitti jo toinen kuolinviesti: Kai Laitinen, entinen professorimme.

Kai oli varsinaisena professorina vain 1986-89, mutta hoiteli vt. hommia sitä ennen monet vuodet. Graduni hän arvioi eximian arvoiseksi jo 1975 ja hoiti myös väitöskirjani tarkastuksen ja monet muodollisuudet 1988. Arvostaen ja lämpimästi häntä muistan: todellinen kirjallisuusmies henkeen ja vereen. Hän oli viimeinen tämän alan professori, joka vaikutti monipuolisesti ja laajasti kulttuurielämässä, toimi julkisuudessa kirjallisuuden puhemiehenä aina elegantisti ja notkeasti.

Tapasin Kain ja Irman viimeisen kerran Waltari-kirjani julkistamistilaisuudessa syyskuussa 2008. Mika Waltarin 100-vuotisjuhlassa Vanhalla ylioppilastalolla istuimme pääpöydässä Kain kanssa vastatusten, mutta tavallisesti niin puhelias professori oli silloin jo vaitelias ja omissa ajatuksissaan. Hän häipyi sitten julkisuudesta. Irmaa tapasimme myöhemminkin kirjatilaisuuksissa.

Kai kuului modernismin kriitikkopolveen, joka ei voinut isommin Waltarista hehkuttaa 50-luvulla, vaikka selvästi näkyy arvostaneen tämän teoksia. Hän kävi kutsustani Waltari-seurassa 2000-luvulla pitämässä eräänlaisen katumusesitelmän kuten myös Jouko Tyyri: molemmat olivat myöhemmällä iällä tajunneet paremmin Waltarin ainutlaatuisen merkityksen.

Soitin Laitisille vielä talvella 2010 ja sainkin Kain puhelimeen. Hän antoi silloin reippaasti luvan käyttää nuoruuden rakkauskirjeitään Aila Meriluotoa käsittelevässä kirjassani. Oliko hän enää perillä, mistä oli kysymys? Iloiselta hän vaikutti, ”siitä vaan”, hän huudahti ja toivotti onnea kaikkiin pyrkimyksiini.

Niin sammuivat kahdet suuret aivot, maailmanpolitiikan ja historian loistokas inhimillinen tietokone kuin myös kaiken maailman kirjallisuuden yksi viimeisiä monitietäjiä. Vastaavia ei enää erikoistuvassa maailmassa synny. Suomi on köyhempi, olkoon edes kiitollinen.

Edelleen kumman raukea olo. Mutta kyllä aamulenkillä R-kioskin lööppi ravisti hereille. Vaikka Rita Tainolan juttu itsessään on aika leuto ja lempeä, lehden täytyy aina räväyttää jotain räikyvän banaalia näihin myyntiliuskoihinsa.

Kovasti olotila koheni, kun Suomen Kuvalehti läiskähti luukusta. Luotin jo ennalta Elina Järviseen toimittajana, niin pätevältä ja asiaan perehtyneeltä hänen otteensa vaikutti. Eipä tarvinnut pettyä. Onkohan tällaisesta kirjamaailman onnensoturista koskaan tehty näin hyvin kirjoitettua, taustoitettua ja virheetöntä kuvausta. Ne ”Suomi-Filmin” kuvatkin näyttivät ihan vekkulimaisilta, ainakin toisenlaisilta.

Mutta pääasiassa olen täällä sisätiloissa viimein onnistunut päättämään kaksi vankkaa opusta, Krossin ja Klingen muistelmien ykkösosat. Aikansa ne tuossa pöydän kulmalla odottivat jatkoluentaa. Krossin kohdalla seikkaperäiset vankileirien ja karkoituksen kuvaukset vaihtuvine henkilöhahmoineen olivat kauhistavia ja puuduttaviakin kokemuksia. Onneksi päästiin lopuksi Tallinnan kirjalliseen elämään, jota sitäkin kahlittiin ja vartioitiin tunnetulla tavalla. Kross kirjoittaa kaikesta tyynesti, sarkastisesti, viiltävän ironisesti – antaen välillä myös tuskastuneita iskuja neuvostosysteemin irvokkuuksiin:

”Mutta meiltä se vapaus meni puoleksi vuosisadaksi. Isä aurinkoinen istua rönötti KGB-jätkineen naamallamme.”

Klingen muistelmat ovat toista maata. Hänen tiensä on sileä kohti maisterin tutkintoa ja kihlausta. Hän luottaa Paasikiven linjaan ja Kekkoseen eikä innostu revanssihenkisistä liikkeistä. Kross noituu katkerimmin länsivaltoja, jotka jättivät Baltian maat surutta sorron alle. Suomi myötäili luonnollisesti samaa linjaa. Tästä on kiintoisaa lukea lisää Klingen muistelmien jatkuessa.

50-luvun ylioppilaspolitiikka ei jaksanut suuresti kiinnostaa, vaikka joitain löytöjä ja väläyksiä, tuttuja henkilöitä nousi esiin. Sinänsä hauskaa seurata sen ajan opintoja, niissä oli paljon tuttuja piirteitä. Sotaväen kuvaus oli parasta loppupuolella, Klinge näyttää suhtautuneen positiivisesti ja saaneen sopivaa karaisua ja maailmankuvan laajennusta – aivan samoin kuin itsekin koin ruodiksen vajaat kymmenen vuotta myöhemmin. Antoisinta oli tutustuminen kavereihin, jotka tulivat kokonaan toisesta maailmasta. RUK:n oppilaskuntakin tuli aikanaan tutuksi, mutta kadehdin Klingen onnea kokelasajan komennuksissa – minut heitettiin sissiksi Sodankylään ja Ivaloon! Opettavaista oli sekin jotostelu, vaikka ei kovin innostavaa.

Klinge on ollut tällä viikolla ”päivän nimi” – ihailimme sunnuntaina hänen värikylläistä taidenäyttelyään tuolla Neitsytpolun galleriassa ja edelleen hänen ylvästä hahmoaan Lilla Teaternissa Joachim Wigeliuksen kuvastelemana. Kungen oli älykäs ja näppärä pikkusatiiri Nalle Wahlroosista ja hänen hovistaan. Kriitikot näköjään odottivat musertavampaa kurmootusta ja pettyivät tähän melko kevyeen ja eleganttiin pilaan. Kysymyksessähän on poliittis-parodinen ajatuskoe pikemmin kuin täysimittainen näytelmä. Salménin ja Klingen hahmot huvittivat melkein enemmän kuin Nallen.

Jatkan vielä Krossia ja Klingeäkin, kun olen luvannut palata vielä Salokanteleen kirjaan ja sen aikanaan saamaan kritiikkiin, haa.

Parin-kolmen päivän totaalilepo auttoi torjumaan hyökkäävää flunssaa. Piti käymäni Raumalla kertomassa yhteisestä näytelmästämme Kuubalainen serenaadi, jonka kirjoitimme Tapio Niemen kanssa. Kirsi-Kaisa Sinisalon johtamassa teatterissa on ensi-ilta syyskuussa. Kirsi ja Tapio selvittivät tilaisuudet arvatenkin kaikella kunnialla, Länsi-Suomen toimittaja soitti tännekin. Näytelmä kertoo nuorena kuolleesta runoilija Unto Koskelasta, joka tekaisi sanat tuohon ikivihreään serenaadiin. Kaikki me olemme sitä joskus iltasitseissä loilottaneet. Kipeä runoilijakohtalo, josta ei tunnetta ja komiikkaakaan puutu!

Jaksoin jo luennoida Ahosta Mikkelin kesäyliopistossa. Mutta ihmeen voimattomaksi sitä valahtaa lyhyessä ajassa. Junassa lähinnä torkuin.

Ilmestynyttä Eevaa ihmetelty: onpa runsaasti kuvitettu kertomus ja otteita tulevasta kirjasta. Entinen oppilaani Riitta Castrén teki Kosmos-istuntomme pohjalta suht asiallisen jutun. Tähän vähän satsattiinkin, ensin ajattelin että se olisi ainoa juttu, mutta tulee niitä perässä vielä jokunen. Parasta olisi kun kirja vain tupsahtaisi ilman mitään ennakkovaroituksia, mutta se mahdollisuus menetettiin jo aikoja sitten. Hyvässä seurassa olen joka tapauksessa: vuoden Eeva Jenni Haukio kannessa ja sisäsivuilla.

Niin kuopattiin Sylvi ja Anita Kaupunginteatterissa. Ehti se runsaan vuoden mittaan kerätäkin 80 hyvin kansoitettua esitystä. Paljon ilahduttavaa palautetta siitä on tullut. Reippailin katsomaan viimeistä esitystä iltapäivällä. Jotkut kohdat harmittavat, useimmat hykerryttävät. Hienosti se on ohjattu ja näytelty, silti kepeät mullat. Eeva-Liisaa juhlittiin lopuksi, Sylvin rooli on hänen hieno joutsenlaulunsa teatterissa, jossa hän on näytellyt vuodesta 1968; pitkäikäisin yhtäjaksoinen tällä haavaa.

Kävin näyttämön takana vielä kiittämässä ja halaamassa Eevistä ja Heidiä. Siellä juhlat jatkuivat lauluin ja lasin kohotuksin. Tapasin ilokseni myös Tiian ja Eija Vilppaan ja sain tilaisuuden kiittää Ursula Saloa eilisestä Vennystä. Vaihdoimme ohjaaja Kari Rentolan kanssa muutaman myönteisen kommentin Omatunnosta. Huomattakoon, että näillä kahdella näytelmällä on oikeastaan sama teema: mies kahden naisen puristuksessa.

Kiireesti junaan, sillä määrämme oli katsastaa vielä illalla Turussa se Hesarissa kehuttu Myrsky, jossa Almakin nukkeilee mukana. Marja odotti laiturilla lippu kourassa. Mukavasti heilahtaa lueskellen junamatka. Siperialaisessa lumipyryssä löysimme sentään joen partaalta Tehdasteatterin, missä tapasimme heti Mikko Bredenbergin, Myllykolun entisen sankarin, joka nyt hoitaa opetustehtäviä Teatterikorkeakoulussa. Nuorta opiskelevaa yleisöä paikalla.

Shakespearesta sovitettu Myrsky oli rankka juttu, kovasti nuket ja heidän hoitelijansa siellä riehuivat vaikuttavassa lavastuksessa. Mutta eikö nukkien kuuluisi esiintyä vähän itsenäisemmin, ikään kuin illuusion vuoksi? Tämä edusti toista suuntausta, meitä valistettiin. Tässä päähuomion valtasivat nuoret näyttelijät, jotka siellä mylläkässä möyrivät ja ääntelivät nuket kourassaan, Alma reippaana ja innokkaan oloisena joukon keskellä.

Yövyimme Sallan ja Herkon uudessa tilavassa asunnossa Puolalanpuistossa, tilaa oli, kun isäntäväki matkaili puolestaan Helsingissä. Saunoimmekin.

Viiltävän tuulinen kevätpäivä.

Aina juhlaa kun on asiaa Skattalle. Lapsuuteni paikat, vedenkantajan puisto missä juostiin kilpaa, tutut korttelit, Laivastokadun merinäkymä kohti Korkeasaarta – edelleen yhtä sykähdyttävää. Kävelyretken kruunasi pujahdus Bellevuen lämpimään hämärään, katettuun kabinettiin, jonne pian saapui myös Jaana Rinne, toimittaja ja entinen oppilaani, takavuosien tunnettu sanoittaja ym. Olihan meillä herkullinen ja innoittava lounas nieriää ja karitsaa, vanukasta ja lakkahilloa. Jaana osoittautui ruokien tuntijaksi. Puhuttiin sekä niitä että näitä lehden piikkiin tietysti, kuvaajakin kävi ja ihailtiin Skattan vanhoja taloja ja Uspenskin ympäristöä.

Illalla painelimme Marjan kanssa Kaupunginteatterin pienelle, siellä treffit Kirsti ja Tuulan, siis varsinaisten Ahon asiantuntijoiden kanssa tarkoituksena katsastaa Lauri Siparin näytelmä Omatunto. Olin ennakkoon epäluuloinen, mutta yllätyimme kaikki: todella hyvä ja pätevä näytelmä ja erinomainen esitys. Etukäteen tuntui, että tämä Ahon kolmiodraama on jo niin moneen kertaan kuvattu ja kaluttu, että mitään uutta ei voi saada irti. Saatiinpa vaan! Hieno idea oli kehystää tapahtumat Aho&Soldanin filmihommilla, hauskoja olivat veljet veljekset Iikka Forss, Mika Piispa ja Johannes Holopainen. Itse draama esitettiin hyvinkin uskottavasti, mitään vääriä sävyjä en erottanut. Uhkarohkea hyppy vuodesta 1902 vuoden 14 kautta syksyyn 17 onnistui sekin, vaikka ensin tuntui jo teema hajoavan. Jäntevästi Sipari kuvasi Ahon perheen hajoamisen kapinan pyörteessä 1918 ja kokosi kolmioteeman loppukietaisuun. Laura Jäntti oli ohjaajana jo sisällä Ahon maailmassa (muistamme viime kesän Papin rouvan Lapinlahdella), joten työ oli kauttaaltaan viisaasti hallinnassa. Arvostimme sen hiljaista huumoria. Santeri Kinnunen kuvasi osuvasti Ahon epäröinnit, kyvyttömyyden ratkaisuihin ja vähittäisen tulistumisen punakapinan puristuksessa sekä sitä seuraavan resignaation. Venny oli Ursula Salon hieno luonnehdinta, tämä miesmäisen johtava rooli, ja Tillynä oli suloinen Lotta Lindroos – ehkä eloisampikin kuin oma käsitykseni henkilöstä, mutta sopi tähän draamaan.

Keskustelua esityksestä riitti pitkään vielä Graniittilinnassa blinien äärellä. Kaikki kolme daamiani olivat yhtä vaikuttuneita. Kerrassaan rehellinen ja syvälle nähty tulkinta kansalliskirjailijan kriiseistä ja hänen läheisistään. Vaikka tunnen aineiston hyvin, en huomannut muita outouksia kuin Ahon puhelun Mannerheimille Heikin pelastamiseksi – eikö se ollut Venny, joka marssi suoraan kenraalin puheille? Mutta tämä nyt sopi tähän sovitukseen. Myönnän nöyrin mielin ja miltei harmissani, etten olisi itse näin hyvää draamaa aiheesta saanut aikaan.