Tiistai 2.4.13

Kun viimein löysin Matti Klingen päiväkirjan 2007-08 Nainen kävi parvekkeella, sehän tarjosikin riemastuttavia hetkiä. Näet se pitkähkö jakso, jonka Klinge kirjoittaa Juhani Salokanteleen tässä usein mainitusta Kross-kirjasta Sivistystahto, on niin vimmastuneen tyylipuhdas oppineisuuden ylistys, että se kääntyy jo parodiaksi omista tarkoituksistaan. Kaikessa oppimestarimaisuudessaan tämä railakas teilaus leijuu aivan etäällä itse pääasiasta, Jaan Krossin elämästä ja teoksista, niiden todellisista polttopisteistä.

Suurin ero kahden kirjoittajan välillä onkin se, että he lähestyvät Jaan Krossia vastakkaisista ja eritasoista suunnista. Salokannel kirjoittaa teoksista ja niiden kosketuksista kirjailijan elämänvaiheisiin ja samalla hänen maansa historiaan. Klinge ei juuri hipaisekaan Krossin teoksia, korkeintaan mainitsee Russowin sen ansiosta, että henkilöllä oli 1500-luvulla klassisen sivistys ja hän osasi ulkoa Horatiusta. Entä itse romaani, sen sanoma ja merkitys? Uppiniskaisuuden kronikasta Klingellä ei ole mitään sanottavaa, ja tuntuukin siltä, että hän on enemmän seurustellut illallisilla saksaksi Krossin kanssa kuin lukenut tämän romaaneja millään kielellä. Runot hän mainitsee vain, jos ne todistavat kielitaidosta ja muotopuhtaudesta. Ne Krossin runot, joissa on kätketty mutta terävä poliittinen kärki, hän kiertää kaukaa.

Korostaessaan suurvaltojen Saksan ja Venäjän siunauksellista ja ratkaisevaa merkitystä Krossin kaltaisen taiteilijan kehitykselle Klinge kiepauttaa asiat oman näkemyksensä mukaisesti parhain päin. Kun lukee Krossin omia pikkutarkasti rekisteröiviä muistelmia vankeusajalta, työleireiltä ja karkotuksesta Siperiassa, ne tuntuvat raastavalta painajaiselta, joskin viiltävällä ironialla ryyditetyiltä. Mitä jää Klingen mieleen? Tietysti se, että tunnettu näyttelijän esitti vankeudessa Molièren monologeja, ”oikein rytmitettyä ja lausuttua aleksandriinia”. Epäilemättä suurenmoista, ja näinhän ankarissa oloissa oli toimittava hengen kirkkauden ja järjen säilyttämiseksi, mutta eihän julmaa kääntöpuolta voi kokonaan sivuuttaa. Kross sivaltaa lujaa ja armotta maansa miehittäjiä, kumpaakin aika tasavertaisesti vaikka jälkimmäinen oli raskaampi.

Klinge paheksuu Salokanteleen nationalismia ja suomalaisia estofiileja, jotka halusivat esittää Neuvosto-Viron kaikkineen ”yksinomaan kaameana”, mutta niitä piirteitä riittää totisesti kirjattaviksi Krossin omissa muistelmissa. Niitä ei mitenkään voi silata pois oppineisuuden kultaisen peiton alle. Saattaa olla, että historiantutkija helposti näkee kaiken suurina linjoina ja aatteiden kohtaamisina ja vaikutusvirtoina – ja unohtaa yksityisten ihmisten karmeat kärsimykset. Niistä taas kirjailijat kertovat romaaneissaan. myös Kross, toistuvasti, satuttavasti, peittelemättä. Ei hän oppineisuudellaan briljeeraa mitään ohittaakseen, vaan tosinaan kirkastaakseen entisestään historian rikoksiin suuntautuvan, paljastavan ja armottoman valonsäteen. Siinä kuitenkin piilee hänen taiteen arvokkain ja kestävin osuus, ei missään aleksandriineissa.

Lienen näin vähäiseltä osalta lunastanut Matti Klingen talvella asettamaa tehtävä, että hänen kritiikkinsä herättämä kummastus, jota Salokanteleen jäähyväisjuhlassa Tuglas-seurasta syksyllä taas sivusimme, vaatisi jotakin lisäperusteluja. Paljon voisi vielä jatkaa, mutta kone Edinburghiin nousee kolmen tunnin kuluttua. Kohti uusia seikkailuja!