Lauantai 4.5.13

Viikko on vierähtänyt kotimaassa. Henkeä vedetty, vappua vietetty.

Taata lakitettu Hämeenkyrössä, FE:n juhlaraha esitelty ja kuultu, kuinka Turkka Mastomäki tulkitsi miehekkäästi kirjoittamaani kantaattia. VPK:n soittokunta kajautteli miltei Retuperän kunniakkaaseen malliin.

Mutta heti vapun perään oli terästäydyttävä ja paineltava ensin Raumalle, missä harjoitellaan Kuubalaista serenaadia. Lupaava harjoitus! Lauri Ketonen laulaa kauniisti Unto Koskelan runoa, avulias nuori Waltari on Reidar Palmgren (Norssin poikia tietysti) ja Satu Silvo tapailee sensuellisti Minna Craucherin viettelijätärelkeitä. Kirsi-Kaisa Sinisalo ohjaa vielä tämän ennen kuin siirtyy johtajaksi Hämeenlinnaan.

Me kirjoittajat, Tapio Niemi ja mä, olimme tyytyväiset tähänastiseen näkemäämme. Pientä pressiäkin pidettiin ennen kuin ajelin tukka hulmuten Tampereelle Akateemisen kohtauspaikalle. Siellä jouduin tiukkaan tenttiin, mutta yleisö suhtautui ystävällisesti ja ostelikin kirjaani aktiivisesti.

Junalla Helsinkiin, seuraavana päivänä pari kokousta ja arkistossa plarailua, kunnes uuteen tenttiin, tällä kertaa pää-Akateemiseen. Nyt saatiin hyvä ja älykäs keskustelu! Juhani Seppänen oli erinomainen haastattelija, tunsi aiheen jotensakin omakseen ja teki osuvia kysymyksiä. Mikäs vastaillessa. Yleisöä yllättävän paljon kauniina keväisenä illansuuna, satakunta sanoi joku. Tuttuja näkyi, kustantajan väkeä ja vanha luokkatoverini Qv muiden muassa. Kirjaa meni entistä enemmän. Tämä olikin viimeinen promootio tällä erää, tähän oli hyvä lopettaa.

Ja nyt mä olen taas Viehätyksessä, tulossa Kyröskosken Naiskuoron kevätkonsertista, johtajana ihana Tuulikki Nikkilä. Kyllä oli hersytteleviä naisia, hurmaa ja huumoria, herkkiä elokuva-aiheisia lauluja.

Päivällä Norhan sisarussarja kävi Sarkkilassa lintutornien taistoa (56 lajia), kotimiehen tehtävänä makkarasopan lämmitys. Siinä välissä poikkesin Tarkin Helmin luona harjoittamassa hänen tulevaa äitienpäiväjuhlan monologiaan. Helmi keitti kaffeet ja kertoi ratkihauskoja kylätarinoita, niistä pitäisi joskus kirjoittaa. Vielä pyöräilin Myllykoluun seurailemaan Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden ensimmäistä ulkoharjoitusta. Alkuasemissa ollaan, mutta Marko Saario tekee tarkkaa työtä. Ihmeellinen lavastusratkaisu on vasta tekeillä, herättää odotuksia ja kysymyksiä, sittenpä näemme kuinka se toimii.

Aina joku ystävällinen lähimmäinen ihmettelee, kuinka mä jaksan ja ehdin kaikkea. Joskus ihmettelen itsekin, vaikkapa juuri tämmöisen viikon jälkeen. Yritetään taas rauhoittua jatkossa.