Tiistai 11.6.13

Kesäretki vanhaan kunnon Suvikuntaan Sarvsalön saareen, jossa kävin ensimmäisen kerran alkukesästä 1970 Ville Vikstenin peesissä, mukana toinen nuori lupaus Erkki Mäkinen. Siellä me pojat ihmettelimme WSOY:n kirjallista elämää, kääntäjäseminaari oli menossa toisaalla, pingistä ja lentopalloa pelattiin, soutukilpailutkin pidettiin, saunottiin ja vähän ryypiskeltiin ja valvottiin ja piti puhuttaman kirjallisuudesta ja meidän käsikirjoituksistamme, mutta se taisi jäädä sittenkin vähemmälle. Yöllä kyllä jatkoimme mökissä pölinää niin sitkeästi, että Ville heitti sängystä kengällään tarkasti lampun pimeäksi.

Niin kävi, etten ollut vielä kypsä kirjailijaksi (olenko vieläkään), vaan siirryin elokuviin ja yliopistoon ja kirjoitin kritiikkiä – jäin niin sanoakseni stand by -tilaan. Mäkinen oli jo julkaissut esikoisena ja kirjoitti toista romaania, teki sitten näytelmiä ja tv-töitä ja katkesi liian varhain. Loppuun saakka olimme kirjeenvaihdossa ja tapailimme, kävin häntä viimeksi vielä hoitokodissa muutaman kerran tervehtimässä. Mieltä käänsi kun vahva kaveri hämärtyi.

Palasin WSOY:n kirjailijaksi vasta 90-luvulla ja nyt entistä rivakammin tällä vuosituhannella. Jotkut kypsyvät hitaasti. Sitä ennen tein kirjoja SKS:ään ja Otavalle. Niinpä oli hauska vaipua nostalgiaan tällä Suvikunnan retkellä, onhan koko paikka jo kustannusyhtiön kannalta menneisyyttä. Poju Zabludowicz Collection siellä nyt väkineen isännöi ja pitää taideleiriä ja näyttelyä, kaikenlaisia vänkkyröitä on pihassa. Mutta paikka itsessään on säilynyt ihailtavan hyvin, ja siitä tuntui WSOY:n bussiväki olevan vilpittömän onnellisia. Haikeutta oli silti ilmassa.

Hauska oli kuulla muistoja monenlaisia, Katri Wannerilta ja Simo Mäenpäältä eritoten. Simo intoutui paluumatkalla laulamaankin entiseen malliin. Sauna lämmitettiin ja meressä uitiin ja saatiin mainio lounas ja viiniä. Siististi elettiin verrattuna entisiin hurjasteluihin. Kerrassaan rentouttava kesäpäivä.

Sunnuntai 9.6.13

Viitakerttunen on virtuoosi ja viihdyttää aamuöisin konserteillaan. Kun herään neljältä, saan talon takarinteestä ilmaisen aamulurituksen, vaihtelevia teemoja, matkimisia, ikään kuin taiteilija itsekin ilahtuisi keksinnöistään ja taidostaan.

Virtuooseja oli kuultavana ja nähtävillä myös Ilmajoella, missä piti katsastaa tämä Lehtisen-Pulkkiksen Kekkonen – ooppera suurmiehestä. Mittava teos, suuri aihe, aikajännettä miltei kestämättömän pitkään, jos draaman kaarta ajattelee. Runoiltu ja sävelletty lähihistorian luento piti kyllä hallussaan ja kertasi osin tuttuja asioita – ainakin niille jotka muistavat Arvo Salon Vallan miehet tv-oopperan ja ovat lukeneet Lehtisen väitöskirjan. Lasse oli silloin MTV:n aikoinani 1985 Arvon tukiryhmässä yhtiön saunaporukassa, kun Salon riimittelemää valtaoopperaa koottiin, joten saattaapa jokin kylvös olla jo sieltä peräisin. Hauskasti Lehtisen kalikkasäkeet iskevät Kekkosen ja kumppanien kylkiin. Pulkkiksen musiikki nousi välillä komeaan tehoon, esimerkiksi juuri ennen väliaikaa.

Jyrki Anttila oli tutkinut Kekkosen kävelytyyliä ja asentoja ja loi näin hyvin uskottavan hahmon klaniaan ja prillejään myöten. Salskeasti lauloi ja kamppaili, niin neukkujen kuin naisten ja koskispullon kanssa. Tiina-Maija Koskela (Ieva) ja Tiina Penttinen (Hertta) säväyttivät naisten puolella. Hiukan kummeksun lemmenkohtausta Hertta Kuusisen syleilyssä samaan aikaan, kun Etyk-vieraita marssii sisään. Joku voi ottaa sellaisenkin todesta. Siihen sitten äijän voimat hupenivat, sillä seuraavassa kohtauksessa hän on köyryselkäinen dementikko. Aikamoinen aikaloikka, totta kriitikot kirjoittivat. Muutenhan ooppera on saanut hyvän vastaanoton, Aamulehti ja kuulemma Maaseudun Tulevaisuus olivat ankarampia.

Vesa Sirén muisti mukavasti myös meidän edellisvuotista Taipaleenjokea Hesarissa. Satuimme samaan näytäntöön Ilkka ja Maisa Kuusiston kanssa ja otimme väliajalla yleisön edustajilta ja eräältä kuorolaiseltakin vastaan ystävällisiä kehaisuja siitä, että edelliskesän ooppera oli sittenkin koskettavampi – mutta sitähän ei nyt sovi laajemmin toitottaa. Kekkonen menestyy varmasti kaksi kesää ja täyttää katsomot ja lataa tanakan panoksen tannerilaista historian tulkintaa tuhansiin silmiin ja korviin. Suuri työ, onnittelut heille.

Tiistai 4.6.13

Katselemme Purimoon aukeavaa laajaa järvinäkymää Sikomäen kupeelta, lämpimän veden paljusta. Mukana on nuorekas elokuvaryhmä, iloisia päitä. Syntyykö uusia kuvakulmia? Muistutan että jokseenkin näille paikoille Sillanpää sijoitti Hurskaan kurjuuden jylhän alun, Nikkilän Penjamin tunnelmat nälkävuoden jouluna. Jos Penjami nyt näkisi meidät pulikoimassa tässä Viljan ja Jeren paljussa, mitä ajattelisi? Jonain erikoisena rangaistuksena hän varmaan tätäkin pitäisi. Mutta me vain nautiskelemme suviyön sylissä.

Nuoret ovat äkkiä innostuneet Sillanpäästä, niin nämä kolmikymppiset taiteilijat kuin vasta kouluikäiset. Kaikenlaista askarrellaan, näyttelyjä syntyy. Graffiitteja en pidä erikoisen sillanpääläisenä ilmaisumuotona, mutta menköön. Kohta niitäkin jossain Juuret Kyrössä -tapahtumassa pläiskitään. Onkohan sellaista henkeä, että nuorille täytyy tarjota juuri heidän haluamiaan välineitä, jotta he jostakin syttyisivät. Kirja on heidän horisontissaan museaalinen väline.

Puolustusvoimain juhlaparaati näytti kodikkaalta Tammisaaren puistokadulla. Kiintoisa oli Raimo Sailaksen antama kuvaus Hornetien ostopäätöksestä Kuukausiliitteessä. Tällaisista konkreettisista kohtaamisista historia muodostuu.

Luen Mannerheimin valtionhoitajakaudesta 1919: kuinka silloin luotiin monia pysyviä käytänteitä ja etikettejä vanhalta venäläiseltä pohjalta, mutta Suomen oloihin riisuen ja sopeuttaen. Ståhlberg otti tarkoin selvää, kuinka Mannerheim oli asioita hoitanut. Edustustehtävissä hän oli tietysti ylivertainen ja joutui hillitsemäänkin liikaa loistoa. Hän teki ensimmäiset valtiovierailut, ei suinkaan Relander. Kritiikkiäkin tuli Ruotsista: sosialistit pitivät "murhaajan" kutsumista virheenä, kuningas sai kovia moitteita. Mannerheimia arvosteltiin jopa pukeutumisesta: ratsastussaappaat kuninkaan illallisella! Ei tunnettu kenraalin univormua. Tarja Halonen ei ollutkaan ensimmäinen, jonka asua Tukholmassa on moitittu.

Maanantai 3.6.13

Pelikentällä pohdittiin tänäkin aamuna syitä Mikael Pentikäisen eroon Hesarista. Jouko Jokinen kirjoitti eilen hyvän tulkinnan Aamulehteen, hänellä näytti olevan sisäpiirin ellei tietoja niin ainakin tuntemuksia. Auttavasti tunnettu pakinoitsija joukossamme arveli, että Pentikäinen on kovakorvainen ja pitelemätön mies, joka ei paljon hallituksesta piitannut. Päättelimme myös, että hän piti itsepintaisesti toimituksen puolia joitakin hallituksen otteita vastaan. Muutamat spekulaatiot jäivät ilmaan roikkumaan.

Itse puolestani aavistelen, ettei herkkäreaktioinen toimitus noin vain alistu tilanteeseen, jos hallitus nyt alkaa lehteä vyöryttää liiketaloudellisilla näkemyksillään. Uskoisin että vielä saadaan lukea kiristyvistä tilanteista ja ulosmarsseista Sanoman yrittäessä virtaviivaistaa nyt jo kovan uudistusmankelin läpäissyttä lehteään.

Sanoman hallitusta sopii syyttää jo perinteikkään WSOY:n kylmästä alasajosta. Siellä ei kustantamisesta ja kirjakulttuurista haluttu ymmärtää juuri mitään. Korskea hollantilaisseikkailu näyttää viimein kostautuvan ja lisäävän yhtiön tappioita.

Kunto näin alkukesästä kohtalainen, mutta pakinoitsijamme johtaa kisaa niukasti yhdellä maalilla.

Vepan baarissa entinen meininki. Kun kisan lisäksi kaadoin ja pilkoin yhden ylikasvaneen tuomen ja kohensin kiihkeästi kokkoa, huomasin kuinka hyvää kunnon ruumiillinen rasitus tässä iässä tekee. Uni tulee pyytelemättä. Tulee se kyllä muutenkin.

Sunnuntai 2.6.13

Luin loppuun tuon Kiltin tytön – jännitys suorastaan tiivistyi ihan viimeisille lehdille. Pirun hyvin kirjoitettu (ja suomennettukin), mutta onpa kiitosten luettelokin lopussa mittava. Tämä Gillian Flynn osaa ironian, juonen rakentelun, hyytävän tyylin ja huumorinkin. Hurja kuvaus parisuhteesta. Silti innoittava kokemus, voin vilpittömästi suositella.

Sitten seippailin Myllykoluun katsomaan hieman uuvuttavaa helleharjoitusta. Kiire tulee kuten aina, mutta arvatenkin nähdään uudenlainen esitys – siitä takeena jo näyttävä lavastusrakennelma. Sen käyttöä vielä hikisesti opetellaan.

Mitäs nyt lukisin? Kun yksi vangitseva romaani loppuu, tulee tyhjä olo. Jos lukisin Scott Fitzgeraldin Great Gatsbyn uudelleen – nyt kun siitä on taas uusi glamour-elokuva liikkeellä. Tai pitkästä aikaa Hemingwayn short storeja ja Pariisin muistoja. Kaikkea mikä liittyy Paavolaiseen. Juha Vakkurin Afrikan kierros on kiinnostava, varsinkin silloin kun kertoja joutuu kiipeliin. Mutta Juha selviää kaikesta. Tietopakettina mittava on tämä Afrikan ympäri.

Seisovan helteen herkistämänä voi myös vain katsella pihakeinussa kaunistaa maailmaa ja kiittää, että saa tässä vapaana olla.

Lauantai 1. kesäkuuta 2013

Tästä se alkaa, hellivän helteen merkeissä. Pientä sadekuuron yritystä ja ukkostelua, mutta vähiin jäi. Kasvimaa tarvitsee miesvoimin lisävirkistystä.

Aamulla torilla, sitten kirkkoon saattamaan kunnon kirvesmiestä ja rakentajaa Aarne Lepolaa. Kun ostimme tämän Viehätyksen, ensimmäinen homma muuton jälkeen keväällä 1982 oli kirjahyllyjen teko. Siihen sain hyvän vihjeen Lepolasta, taitavasta tekomiehestä. Hienot hyllyt syntyivät, eikä Aarne hermostunut, vaikka aina välillä muuttelin suunnitelmaa.

Aarnea ilahdutti huomata, että minulla oli pitkä rivi Päätalon teoksia. Kirjoitin näet myönteisen esittelyn Päätalosta Hesariin aikana, jolloin hän ei ollut vielä (oliko myöhemminkään) missään kurssissa kirjallisessa kaanonissa. Seuraus oli, että sain postissa pahvilaatikon, jossa oli Kallen siihenastinen tuotanto ja sen jälkeen hän lähetti joka vuosi uuden kirjansa kiitollisin omistuksin. Niistä oli myös kirjoitettava milloin Hesariin (kunnes homma siirtyi Vesalle), milloin Aamulehteen.

Kun uusi kirja oli paksu ja tunsin jo tyylin ja maailman enkä muka ehtinyt kunnolla lukea läpi, kysyin Aarnelta mitä siinä tapahtuu. Kirvesmies oli Päätalon erinomainen tuntija ja antoi hyvät viitteet – niin syntyi asiantunteva arvostelu. Olisi tietysti pitänyt antaa provisio kirjoituspalkkiosta Lepolalle, mutta hän tyytyi sovittuun tuntipalkkaan.

Sittemmin Aarne urakoi vielä liiterin ja leikkimökin, ja monenlaista ehdittiin puhella. Hän oli viimeisiä Vuoksen ylittäjiä, mistä muistona sirpale selässä ja hieman etukeno asento. Arvokas tapa on se, että kirkossa veteraanijärjestö aina muistaa poistuneita veljiä. Juhlallista oli nähdä Tuomo Linnainmaan parinsa kanssa jälleen ryhdikkäänä rinta kaarella hyvästelevän poistuneen soturin.

Aarnen ja Hannan viisilapsisen perheen iltatähti Yrjö Lepola oli historian ensimmäinen Eemeli aikanaan 1972 Myllykolun Eemelin kantaesityksessä. Hän oli nyt laatinut valaisevan kuvakavalkadin isänsä elämästä, minkä lisäksi kuultiin koskettavia puheita muistotilaisuudessa. Pekka Tuomiston ja Mauri Lepolan kanssa annoimme oman osuutemme vapaaseen sanaan. Kerrankin vainajaa kunnolla muisteltiin, mikä on aika harvinaista täkäläisissä hautajaisissa.

Varsinkin jäivät mieleeni kuvaukset veteraanin viimeisistä vaiheista: kuinka häntä heiteltiin palvelutalosta ja vanhainkodista toiseen, kunnes soturin voimat ehtyivät. Kyllä tähän runnovaan rumbaan totisesti jotakin sotea tarvittaisiin.

Saunottiin ilta-auringossa Törmällä, vesi järvessä on kovasti lämmennyt.