Panu Rajala

Kerrankin täysosuma teatterissa.

Ei nyt erityisin odotuksin menty Tampereen Teatteriin katsomaan vanhan tutun Les Misérables -musikaalin uutta tulemista. Se on nähty kantaesityksenä samassa talossa (Kurjat) ja aikanaan Lontoossa ja Helsingissä, kohtalaisen hyvässä muistissa on juttu.

Mutta Tampereella koettiin jymy-yllätys! Aivan hiton hieno esitys. Jo ohjaaja Georg Malviuksen alkupuheenvuoro sairastapauksesta ja roolinmuutoksesta (Javertin roolissa Jonas Saari) antoi ymmärtää, että siinä vasta veijari, Malvius nimittäin. Mutta että ohjaus oli näin loistava ja koko ensemble huippuvireessä, sitä ei olisi uskonut ellei näkisi ja kuulisi. Upea teatteri-ilta tästä kehkeytyi.

Ei pysty juuri erittelemään, sillä kaikki lauloivat ja näyttelivät suurenmoisesti, ja joukon yhteislataus suorastaan pursui rampin yli meidän 7. riville ja varmaan taaimpaan parveketuoliin saakka. Kaikki nauttivat lavalla, kaikista huokui suvereeni itsevarmuus. Jean Valjean, tenori Tero Harjunniemi, tekee näyttämöllisen läpimurron, väkevä tyyppi ja iskevä, lopussa syvenevä työ. Tomi Metsäkedon Marius lähes samaa luokkaa. Naiset kaikki ihania, itkettävän hyviä lapsetkin. Kumoukselliset barrikadilla railakkaita, kuoro soi komeasti. Ja illan yllätys: Ville Majamaan ja Ritva Jalosen huima koomikkopari, ihmisen naurettavaa raadollisuutta ruumiillistamassa.

Väliajalla Reino Bragge kutsui pöytäänsä, jossa Marja sai seurustella hurmaavan ohjaajan ja minä lontoolaisen tuottajan edustajan kanssa, kiva myös tavata pitkästä aikaa iloinen Arja Koriseva puolisoineen. Muuta joukkoa oli kyllälti,poliitikkoja ja taiteilijoita, myös mestarillisen suomennoksen tehnyt Jukka Virtanen ja Liisa-vaimo sekä Lari Halme meidän edessä.

Hyvin harvoin sitä tulee teatterista näin iloisesti yllättyneenä ja hyvällä tuulella, suorastaan onnellisena kaikesta nähdystä ja kuullusta. Kerrankin tehtiin täydellinen esitys ilman videoita, ilman väkinäistä nykyaikaistamista, ilman ylimääräisiä tansseja, vain niin että jokainen laulu vei tarinaa jäntevästi eteenpäin. Onhan tämä tietysti tuhansin esityksin testattu dramaturginen paketti, mutta siitä huolimatta: kiitos Georg Malvius ja koko joukkueensa! Kyllä Suomessakin päästään aivan korkeimmalle kansainväliselle tasolle, kun oikeat voimat polkaistaan lavalle.

Tiistaina Sellon kirjastossa Espoossa todistamassa klassikoiden merkityksestä. Haastattelumuotoinen esitys soljui Sillanpäästä Aila Meriluotoon ja Veikko Huoviseen. Yleisöäkin oli paikalla heti alkuillansuusta. Antti Nylén ja Anna Kortelainen jatkoivat.

On mieltä kohottava saavutus jo se, kun löytää sokkeloiseen kauppakeskukseen ja sen parkkihallista itse kirjastoon. Future shock, sanoisin.

Keskiviikkona Vanhan kirjallisuuden päivien kokous jälleen, ensi kesän 30-vuotista kirjataivalta Sastamalassa on tavallista pontevammin juhlistettava. Alkaa se siitä taas hahmottua. Teema ja nimet julkistetaan aikanaan. Istahdimme kokouksen jälkeen Vesan kanssa Café Esplanadin terassille nauttimaan syysillan lempeästä auringosta, vaihdoimme kesän kuulumiset. Puhetta riitti myös Matti Salmisen Haanpää-kirjasta, josta on tulossa Vesan tinkimätön kritiikki Hesariin. Salminen kehua retostaa kovasti jalkautumistaan Piippolaan, mistä hän vasta on kuulemma löytänyt oikean Haanpään. Kunhan katsotaan. Minä tätä jalkautumismetodia olen käyttänyt Hämeenkyrössä jo kolme vuosikymmentä sitten ja aiemminkin, mutta en huomannut sitä kovasti ylistää eikä se muutenkaan siihen aikaan nauttinut ainakaan akateemista arvostusta. Odotellaan Vesan repäisyä.

Ja viimein Kyröön tänä aamuna, joten en ehtinyt edes jalkapallokautemme finaaliin – muutenkin kausi katkesi kohdallani kesken eikä menestyskään ollut kummoinen. Artsi voitti lopulta pisteellä Matin ja uudisti kiinnityksen kiertopalkintoon.

Tänään viimeinen FES-kävely Tampereella, 35 osanottajaa, sama rento lenkki kuljettiin Eemelin jäljillä Amurista Pyynikintorin kautta Aleksanterin puistoon ja poikettiin päätteeksi vanhaan lyseorakennukseen. Armas aurinkoinen sää saatteli tätäkin kierrosta. Kaikkiaan valistettavia kertyi kahdessa erässä lähes satakunta.

Ja kauniiksi lopuksi luiskahdettiin Marjan kanssa Tampereen Työväen Teatteriin, missä näytettiin Prinsessaa – ensi-iltaan kun emme ehtineet. Anna Lappalaisen kirjasta ja elokuvastakin tunnettu tarina Kellokosken sairaalassa. Hyvä aihe, kotimainen musikaali, valtavasti tarpehistoa ja musiikkia ja laulua ja hörsellystä – ihan liikaa. Itse tarina, varsinainen draama hukkui tähän anteliaaseen täytteeseen. Paljon pienemmin ja terävämmin olisi asian voinut esittää. Missä kunnon vastavoimat, missä jänitteet? Arto Halosen ohjauksessa esiteltiin mielisairauden hoitomuotoja kuin opetusdemonstraatiossa ja päähenkilö unohdettiin välillä kokonaan. Armi Toivasen erinomainen nimirooli ei päässyt täysiin oikeuksiinsa. Eriikka Väliahde lauloi kauniisti, Kristiina Hakovrta vähintään yhtä hyvin. Esitys ei osannut päättää kuinka se loppuisi, viimeiset puoli tuntia selvästi liikaa. Lauri Meren kritiikki Hesarissa piti hyvin kutinsa.

Mikähän siinä on, että mitään ei voida enää esittää ilman musiikkia, liikoja lauluja, näyttäviä tansseja, tarpeettomia videopätkiä jne. Mutta kaikesta huolimatta, hyvä ajatus, kelpo yritys ja kipeä aihe.

Kari Hotakainen on kova naama, hän on läsnä huoneessamme aamusta alkaen, mietelause täyttä asiaa radiossa. Kun hän on pari kertaa vieraillut myös ruudussa, ihailu miehen vankkaa tyyneyttä kohtaan kasvaa: ei koskaan mitään hötkyilyä tai intoilua, karua ja viisasta sanottavaa vain. Kirja on piakkoin luettava.

Miten odottamaton voi tuollainen turma olla. Minäkin kun jonkun verran ajan, viimeksi Raumalle ja takaisin, huomenna Helsinkiin – koskaan ei tiedä, mitä vastaan tulee. Elämä on sattumanvaraista leikkiä, joskus aika julmaa.

Pitäisi nyt innostua vähän koripallosta, eipä sitä ennen ole tullut seuratuksi. Kun yksilöurheilijat kaikkoavat, joukkueista Suomi saa voimaa. Kunpa sama alkaisi päteä yhteiskuntaelämässä.

Kuubalainen serenadi saa hyvän vastaanoton myös Satakunnan Kansassa, tietyin kevennyksin. Huomaan teatterin kalenterista, että esitykset jatkuvat pitkälle ensi kevään loppuun.

Aurinkoinen kävely vanhan Rauman kujilla aamutuimiin, käytiin Unto Koskelan ja Hj. Nortamon syntymäkoteja tervehtimässä Kuninkaankadun varrella. Tyyntä aamua valaisi myös Länsi-Suomen loistava kritiikki Kuubalaisesta, jonka se totisesti ansaitseekin.

Miellyttävät muistot Raumalta! Ajelimme Kyröön, missä en ehtinyt paljon kauniista päivästä nauttia, sillä matka jatkui Tampereelle. Yhteislyseon ilmaisutaitoa opiskelevat oppilaat olivat tehneet kulttuurisen uroteon ja valmistaneet draamallisen kiertoesittelyn koulurakennuksen entisen oppilaan Frans Emil Sillanpään lyseovuosista – se vanha lyseorakennus Aleksanterin puiston varrella palvelee nykyisin koulun lisärakennuksena Tyllinä. Erinomaista että se on taas koulukäytössä. Sain muiden mukana tilaisuuden tutustua kouluun ensimmäisen kerran erinomaisen johdatuksen saattelemana.

Oppilaiden työ oli asiantuntevaa, tarkasti tutkittua. Siellä esiintyivät niin Haaviston Hulda kuin Mia Liljeroos, Tättälän Hilja ja myös Silja Salmelus, Elias Malkamäki ja Juha Toivola sekä Frans Eemeli itse. Hyvin olivat Sillanpäänsä lukeneet ja selvästi myös elämäkertaani. Mikä ilo biografian kirjoittajalle nähdä teoksensa katkelmia nuorten dramatisoimina kohtauksina!

Tilaisuus päättyi Sillanpään ylioppilasjuhlaan juhlasalissa, kuultiin puhe ja laulettiin Maamme-laulu. Aivan vaikuttavaa. Juhani Kontro esitteli minulle lisää vanhaa opinahjoaan, jossa hänen ja Markun isä oli aikanaan saksan ja venäjän lehtorina. Vilja ja Jere olivat paikalla, eipä moni muu kyröläinen. Pirkkalaiskirjailijoiden entinen puheenjohtaja Vuokko Tolonen on jo toistakymmentä vuotta opettanut tässä kunniakkaassa laitoksessa. Kiitin oppilaita ja vastaavaa opettajaa, jonka nimi vilahti valitettavasti ohi korvieni.

Ihmeellinen helteinen viikonloppu vaihtuvin ylentävin elämyksin. Ei surettanut edes Suomen rämpiminen Ruotsi-maaottelussa, jota koripallon Venäjä-trilleri sentään kohensi. Kestimme vielä Sillan huippuunsa viritetyn ja surullisen loppuratkaisun ennen kuin uni maittoi.

Kiivasta karonkkaelämää. Eilen Myllykolun lopettajaiset Kauhtuan saunalla, jotka kyllä lopetimme hyvissä ajoin, sillä tänään oli matkattava Raumalle seuraavaan ensi-iltaan. Tapio Niemen kanssa kirjoittamamme Kuubalainen serenadi oli viimein katsastettavissa.

Tapio oli katsonut esityksen ennakkoon ja lähetti rohkaisevia kommentteja. Tapasimme Cumuluksen baarissa vaimoinemme ja otimme cubalibret rohkaisuksi. Sitten rohkeasti teatteriin, joka sijaitsee avaralla paikalla kanaalin rannalla hotellin lähellä, välissä kirjasto. Kävin kerran seuraamassa harjoituksia, sitä ennen alustavissa palavereissa.

Olihan esitys kerrassaan myönteinen yllätys! Kirsi-Kaisa Sinisalo oli ohjaajana tehnyt hienoa työtä, pelkistänyt tekstiä, sovittanut sujuvia kohtauksia. Perttu Suomisen sävellykset nostivat varhain kuolleen Unto Koskelan runot kauniisti lentoon. Koskelaa esittävä Lauri Ketonen oli sopiva tyyppi ja lauloi hyvin, hallitsi näyttämöä miltei koko draaman ajan. Mika Waltaria esitti Norssin poika Reidar Palmgren älyllisesti ja miellyttävästi; uskoisin että Mika oli todellisuudessa juuri tällainen auttavainen ja itseään korostamaton henkilö. Illan tähti oli tietysti Satu Silvo Minna Craucherin repäisevässä roolissa, seksikkäänä ja mehukkaana salonginpitäjänä, toki myös juonittelevana ja vallantahtoisena. Ehkä Silvo tuo Craucheriin liiankin myönteisiä ja viekoittelevia piirteitä, mutta esitys on nautittava.

Maiju-Riina Huttunen toi nuoruuden säihkyä Koskelan morsiamen Martta Kontulan rooliin, helisevästi lauloi ja oli kaunis. Vanttera Timo Julkunen oli fyysisesti mahdollisimman kaukana Uuno Kailaan tyypistä, mutta ihmeen uskottavan Kailaan hän silti teki sisäisin keinoin. Tulenkantajien jälkikauden rappioromantiikka kukki näyttämöllä koristeellisena ja vajottavana.

Muutama pienempi rooli sopeutui hyvin kokonaisuuteen. Ihailimme Jens Walentinssonin tanssillista koreografiaa, Elina Vätön ajan henkeen tyyliteltyjä pukuja ja Samuli Hallan monikäyttöistä riepulavastusta käyttökelpoisine tasoineen.

Piru soikoon, olihan mainio näytelmä, totesimme Tapion kanssa, emmekä enää aina erottaneet, kumpi minkäkin kohtauksen alunperin kirjoitti, niin hyvin ne sointuivat lopulta yhteen. Yleisö oli aivan innoissaan, taputti seisaaltaan ja tuntui riemuitsevan aidosti – tervehtivätkö sitten Koskelan pojan varhaista kuolemaa vaiko hänen ainoaa kestävää runoaan, Kuubalaista serenadia, jonka kaikki suomalaiset osaavat hoilata hiukan kännipäissään ainakin.

Puheet, skoolaukset ja lahjanvaihdot lämpiössä nousivat tunteellisesti, olihan Kirsi-Kaisan viimeinen työ Rauman Kaupunginteatterin johtajana – täältä hän siirtyy Hämeenlinnaan johtajaksi. Tunnelma vaikutti kiitolliselta ja haikealta molemmin puolin. Teatteri tarjosi sitten illallisen, joka soi tilaisuuden sulatella näkemäämme ja kuulemaamme. Istuimme johtokunnan pöydässä Niemien kanssa, Laura Voutilainenkin oli ehtinyt keikkamatkallaan paikalle.

Nyt vain näyttelemään niin riuskasti kuin takki kestää. Kaikki menestyksen ainekset ovat koossa.

Syysflunssa vähän kiusannut kuten monia muitakin, mistä lie virus ampautunut. Upeita päiviä lipuu ohi puolikuntoisesti. Mutta tänään terhennyin Tampereelle vetämään kävelykierrosta FES:n jalanjäljille. Nelisenkymmentä kiinnostunutta kokoontui Amurin työväenkorttelin pihaan ja siitä lähdettiin muistelemaan Sillanpään kouluvuosia ja asumista hyvin tämäntapaisissa kamareissa. Säteilevä päivä saatteli lenkkiä Pyynikintorille ja siitä F.E. Sillanpään katua Aleksanterin puistoon ja vanhan lyseorakennuksen eteen (nykyinen Tylli), sisällekin pistäydyttiin.

Vanhastaan tuttu psyykkinen piirre on se, että kotona vain yskittää eikä ääni kulje – mutta kun tulee tilanne ja kuulijoita, kummasti alkaa ääni kantaa eikä yskitä kertaakaan. Näin selvittiin kierroksesta kunnialla, seuraava viikon päästä 12.9. klo 16 samasta paikasta.

Katselin eilen netistä suorana Obaman ja Reinfeldtin tiedotustilaisuutta Tukholmasta. Ei voi olla ihailematta Obaman levollista, hyväntuulista, täsmällistä retoriikkaa. Ei todella vaikuttanut aseenkalistajan puheelta, mutta jotain toimia on tulossa.

Nokiasta ei voi keksiä mitään sanottavaa mitä ei ole jo ensimylläkässä sanottu. Kansallinen tukipilari kaupattiin kilpailijalle, tappioltahan se kuulostaa, vaikka monet selitykset kääntävät asiaa parhain päin. Mutta aika aikaa kutakin. Jos ei käy enää kännykät kaupaksi, niin koettakoot toiset vuorollaan. Eri asia täytyykö tällaisen välikappaleen aina kehittyä huimaan erikoistuvaan suuntaan. Kuka kaipaa herkintä tietokonetta jatkuvasti taskuunsa, en minä ainakaan. Riittävät hyvin nää pöydällä ja sylissä pidettävät myllyt. Herkeämätön on line on stressaava, luulisin. Kesällä saattoi vielä tehdä hyviä putoamisyrityksiä hektisistä informaatiovirroista.

Aamulla jysähtää iso uutinen, jota sitten pitkin päivää pureskellaan.

Mutta minä vain näihin kirjallisiin tilaisuuksiin rientelen. Aamupäivällä julkistettiin Jukka Rislakin teos Vorkuta! Södikalla. Aina löytää Jukka uusia synkkiä kipupisteitä, tärkeitä käsitellä tietysti. Vankileirikapina Komin tasavallassa Jäämeren rannalla 1953 – voisiko olla enää hyytävämpää. Sankariksi nousee suomalainen Eino Prykä, kuvausten mukaan todella kova naama ja hieno ihminen. Tukka pystyssä olen alkua lukenut, tulee vain niin paha mieli ihmisten ja systeemin järjenvastaisesta julmuudesta.

Etityisen kivaa oli tavata Anna Zigure pitkästä aikaa, yhtä iloinen ja herttainen kuin aina. Kelpaa Jukan pöyhiä kalmistoja, kun on tällainen vaimo kotona.

Iltapäivällä huomattavasti lempeämpi juhlan aihe: Annantalossa julkistettiin Kirsti Mäkisen uudelleen kertoma Topeliuksen Lukemisia lapsille. Liittyypä siihen muistoja minullakin, vanha sarja on vielä tuolla entisessä lastenhuoneessa. Äiti näitä mulle luki, faija hankki kirjat. Jännä katsoa kuinka Kirsti on onnistunut pyyhkimään pölyt tutuista saduista. Ulkoisesti aivan upea kirja.

Tilaisuus oli ihan hieno ja lämmin, loistavia puheita (Kaisa Kettunen, Leena Majander, Kirsti itse ja Riitta Uosukainen), SYK:n nuorisokuoro lauloi ja lopuksi voitiin katsella Risto Suomen uutta kuvitusta näyttelyssä. Sykähdyttävä hetki oli se, kun pieni Panu lauloi ”Laps Suomen ällös vaihda pois…” juuri tänään, aamun uutiseen me kuulijat liikuttuen laulua peilasimme.

Omakin työ vähän nytkähteli, kun tapasin eilen Juha Vakkurin Kappelissa ja palautin hänen muistiinpanojaan Paavolaisesta, taustalla taannoinen näytelmänsä Hertta ja Olavi. Juhan kanssa on aina valaisevaa keskustella, New Yorkista oli poika tulossa ja lähdössä Beniniin. Afrikka-kirjojaan olen lukenut, paksuja juntteja, seikkaperäisiä matkakuvauksia, välistä suorastaan jännittäviä. Tuskin on suomeksi tuoreempia, tietävämpiä, elävämpiä oppaita Afrikan todellisuuteen.

Illalla näytti jo siltä, että aamun uutiseen oltiin sopeuduttu ja toivottiin kaikesta huolimatta kaikkea hyvää Nokian puhelimille ja yhtiön työntekijöille. Kuinka kestävää on analyytikkojen optimismi? Ja mitä kaikkea on kaupan taustalla? Jatkoa seuraa.