Panu Rajala

Monien juhlien päivä. Mandelaa muistetaan, Nobeleita jaetaan ja täällä hyytävässä Helsingissäkin tapahtuu.

Aloitin Kirkkohallituksen joulukutsuilla Skattalla. En ole siellä ennen käynytkään, muistan talon lapsuudestani kahvintuoksuisena Pauligin päämajana. Kun kutsuin arkkipiispa Kari Mäkisen kesällä Sastamalaan puhumaan, tämä oli varmaan kohtelias vastakutsu. Jännää mennä uppo-outoon seuraan, tutustua uusiin ihmisiin kuten arkkipiispan avustajaan tai Kotimaan päätoimittajaan. Kun ruvettiin veisaamaan, laulu tosiaan raikui. Pieni waltarilaishenkinen joulukertomus oli Mäkisen puheenvuoro. Sanoma: kunkin on etsittävä oma tapansa kohdata joulu.

Jatkoin Korkeavuorenkadulle WSOY:n perinteisille valkeille glögeille. Rentoa ja vaivatonta. Puitteet eivät ole yhtä juhlavat kuin Bulevardilla, mutta sisäistä lämpöä löytyi. Täälläkin oli ohjelmaa, joulupukkikin kävi, vaikka kuulosti kovasti Hessu Turuselta. Simpauttajan ilmestymisestä on kulunut 40 vuotta. Jouluoscareita jaettiin osuvin perusteluin, esim. parhaasta mies- ja naispäähenkilöstä. Yllättäen minäkin sain oman pystin tunnustuksena kirjasta, josta ”lukijat ovat eniten muuttaneet mielipidettään kirjan luettuaan”. Oikein lämmittävää. Näihin myönteisesti yllättyneisiin lukijoihin liittyi tilaisuudessa mm. Kari Enqvist.

Kävivät teologista keskustelua Enqvist ja Markku Envall, Lasse Lehtinen ja Matti Ahde vähän maallisempaa. Minun piti säästellä ääntäni, joka ei ole vieläkään palautunut. Maria-Liisa Nevalan kanssa taisimme olla hyvinkin kriittisiä Kansallisen suuren puolen viimeaikaisista ensi-illoista. Markun kanssa murehdimme, ettei näissä tilaisuuksissa enää tapaa vanhoja suuruuksia, nyt ainoana Eeva Kilpi. Hyvää ruokaa tarjottiin ja viiniä. Aika nopeasti lähdin jäätävään tihkuun talsimaan, en ole parhaassa juhlavireessä.

Vähän piti vielä vilkaista tv:stä Nobel-juhlia ja tietysti Downtonin Marjan kanssa, joka oli tyytyväinen aikaiseen ja hyväkuntoiseen paluuni.

Vieläkin Viljan puku pyörii välineissä ja Jerenkin pukua kehaistiin aiheellisesti aamu-tv:ssä, joten erittäin onnistuneet lähettiläät Sillanpään Seuran ja juhlavuoden tiimoilta. Mutta eikö ole jotenkin ajalle ominaista, että sentään monisisältöinen Nobel-kirjailijan juhlavuosi huipentuu medianäkyvyyden kannalta Viljan välkehtivään iltapukuun!

Tänään saattamassa Antti Jokista haudan lepoon. Kirkko täynnä, rovasti Sakari Virtanen siunasi. Paljon kukkienlaskijoita. Ihailin Anttia ennen kaikkea sanan käyttäjänä, hurtin huumorin taitajana, mikä ei ole ihan yleistä talonpoikien joukossa. Hänen kätevyytensä ja virtuoosimainen luovuutensa ja kekseliäisyytensä oli miltei pelottavaa: siinä mies, joka todella teki mitä tahtoi. Kaikki taitoja ei saanut käytetyksi talonhoitoon. Piti pitää koirankopin suunnittelun SM-kilpailut ja leikkimökkien veiston EM-kilpailut. Kaukaisen Kuustenlatvan kylän itsetuntoa yksi tällainen mies piti urheasti yllä; kun kylä menetti koulunsa, silloin siitä vasta keskus tulikin. Riihitanssit muistan minäkin Antin riihessä tanssineeni kansainvälisessä seurassa. Vielä piti Antin pestata joukko pelastamaan Heiskan perinteinen talokokonaisuus ja luoda perusta kokonaiselle kylätoiminnan keskukselle valtakunnassa. Virallinen Kylähullun titteli ja varjo-Nobel lankesivat kovista ansioista.

Muistutti siunauksessaan rovasti myös Anttia kohdanneista vastaiskuista ja viimeisestä kovasta ylämäestä elämän taipaleella. Kuvauksen aihe olisi hänen elämänsä. Ylivoimainen tyyppi helposti pimentää muut ympärillään, ehkä Antinkin kokema oppositio juontuu siitä, ja oli kai miehessä satakuntalaista omapäisyyttä riittämiin. Hienoa oli nähdä noin seitsemän veljeksen rintama Anttia saattamassa, kova työporukka ainakin pysyi loppuun saakka yhtenäisenä. Muistotilaisuus oli lähimmille, olisihan ollut mukava kuulla Hannu Lehtipuun muistopuhe, kun nekrologi jo Hämeenkyrön Sanomissa oli aivan erinomainen.

Illalla tuli katsotuksi puolivahingossa loppuun saakka Rikhad II – piti vain vilkaista alusta, ja niin jäin kiinni. Syynä kai loistavat näyttelijäsuoritukset, erityisesti päärooli. Kuinka ne osaavat siellä Britanniassa kuvata klassikkonsa huolellisesti, iskevästi, eleettömästi ja samalla tunteisiin vetoavasti. Mitään historiallista krääsää tai temppua ei tungeta liiaksi esiin, ajaton ihminen käy omaa tilintekoaan. Rikhardin monologit ennen vallanluovutusta jäivät todella mieleen. Tästä sitten Henrik IV jatkaa mellastustaan.

Päivä koettelemuksineen onnellisesti ohi. Miltei suoraan ajettiin Helsingistä juhlapaikalle, ja silti pääsin kohtalaiseen puhevireeseen. Paljon sanankuulijoita sentään kertyy kirkonkylän koulun juhlasaliin.

Saamme ensin vastaanottaa Pro Hämeenkyrö -mitalin F. E. Sillanpään Seuran puolesta, Johanna Helminen on daamini. Voisiko sanoa, että parempi myöhään… 38 vuotta sitten kuusi kovaa nuorukaista (ja yksi nainen) sai päähänsä perustaa Sillanpäälle oman seuran, ja tässä sitä ollaan: välillä ylivilkastakin toimintaa pian neljä vuosikymmentä. Mutta kaunista kun muistivat ponnistelujamme. Onhan Töllinmäki edelleen oma museomme, ja ote Myllykoluunkin tiivistymässä. Sekä kaikkinainen heiluminen nyt juhlavuoden tietämiin, josta suuri kiitos projektipäällikkö Viljalle, joka ei päässyt paikalle (keskittyi iltaan…)

Puhe ei katkennut kertaakaan yskänpuuskaan, tässä suhteessa keskittyminen aina tehoaa. Sain sen verran kiitoksia puheesta, että pistän sen vielä tuonne omaan osastoonsa kunhan kerkiän tarkistaa.

Kyllähän mekin teroitimme silmämme näkemään, kuinka poikkeusvastaanotto Tampere-talossa sujuu. Karusti oli karsittu entistä loistemeininkiä, alkuun valtaosa kutsutuista ihan rehellisiä työtä tekeviä suomalaisia, eipä turhia julkkiksia näkynyt ennen kuin loppuriveissä. Mutta väen väkisin vastaanotosta halutaan tehdä puku- ja kauneuskilpailu, vaikka valikoima oli tavallaan supistunut. Vilja oli tietysti yksi valopilkku, hyvin tyylikäs pitkässä kimalluksessaan. Etiketti olisi tyytynyt lyhyeen mekkoon kuten Jenni Haukiolla ja Katrillakin, joka on aina tarkka asuistaan. Mutta mitä muuta, haastattelut yhtä pintapuolisia kuin aina ennenkin.

Konsertti oli hyvä idea, erityisesti sen niveltäminen kirjallisuussitaatteihin, jotka jäivät lyhyiksi, ehkä niin paremmin mieleen. Vertauskohtana palasi mieleen vastaava itsenäisyyskonsertti samalla paikalla 1992, Katri ja Veikko Sinisalo esiintyivät, oli kai muutakin. Jotkin Veikon väkevät tulkinnat Hurskaasta kurjuudesta ja Pohjantähdestä ruopaisivat sielua silloin huomattavasti syvemmältä kuin nämä levolliset osiot. Waltteri ja Maria lauloivat kauniisti Myrskyluodon Maijan saaristolaismelodioita, pehmeän kaksikielisesti. Liikuttavia tuokioita oli tässäkin konsertissa.

Ja nää jatkot on aina yhtä tyhjänpäiväistä ja väkisin vängerrettyä täytettä, niistä sopisi luopua.

Mellakoiden motiivi tällä kerralla vaikea ymmärtää: kun juhlasta tehdään oikein kansanomainen ja karsitaan turha loiskiehunta, painotetaan ihmisten työtä ja yritystä, kutsutaan tavallisia suomalaisia ja tuodaan vielä maakuntaan tämä riisuttu versio – silloinkos joku porukka keksii, että juhla suosii ”sorron mekanismeja”. Kukahan nerokas yhteiskuntatieteilijä tämänkin on siellä sorvannut.

Johan onkin väkevä virus, joka heitti ihan pletkuksi. Päästiin sentään hyvin kotiin, ja täällä lepäilen. Ei siihenkään ole täyttä mahdollisuutta. Tänään kamppailin pystyyn ja pukineisiin, ja Jouko Vuolle haki ovelta Café Ursulaan. Ovat ehtineet Terosen kanssa hakata kiveen jo urheilijat vähiin päin, nyt on jo kirjailijat vuorossa. Shotsissakin ovat heiluneet amatöörioppaina. Nämä on hyviä, eläviä ohjelma, mielelläni tähän osaan menin pienellä osuudella mukaan. ääni kulki just ja just.

Kiveen hakattiin nyt – yllätys! – F. E. Sillanpää. Enimmän aineiston olivat jo puhelleet sisään kesällä Hämeenkyrössä, niin ymmärsin. Kuunneltava huomenna klo 11,05 mitä siitä on tullut. Kiva oli jutella Joukon kanssa urheiluasioistakin. Eikä huolet tähän pääty. Olen lupautunut itsenäisyyden juhlapuhujaksi Hämeenkyröön (edellisen kerran 1993), ja sitä olen tässä kirjoitellut aina kun ajatus kulkee. Runko on valmis, huomenna lähdetään lumimyräkkään rymistelemään kohti Pirkanmaata.

Siellähän on itsenäisyysjuhlien fokus muutenkin.

Kun vaan jaksais ja ääni edelleen kulkis. Ihmeen takova yskä jatkuu. Marjan lataama lääkepatteri on vähän lieventänyt oireita, ei parantanut alkuvaivaa. Väsyttää ja nukuttaa. Nyt yleiskuntoa kohentamaan!

Adventti alkaa. Emme kuulleet saksalaista Hoosianna. sillä jumalanpalvelus alkoi täällä tuntia aikaisemmin kuin Suomessa. Münsterin tuomiokirkosta nähtiin vaikuttavaa katolisen messun loppupuolta. Sitä paitsi joulukonsertti tuossa Kaiser Wilhelmin muistokirkon uudella puolalla oli pettymys, perin viihteellistä ja köykäistä, ei juhlaa eikä arvokkuutta.

Ostin eilen mielijohteesta liput Komische Operaan, vaikka siellä menee tuttu Cosi fan tutti. Mitenkähän sitäkin on muuteltu, mietin. Nyt vain kävi niin, että jostain iski virus ja yskä enkä ollut parhaassa oopperavireessä. Taksikuski jo mennessä antoi jalomielisesti kaksi pastillia – ajatellen lähinnä muita oopperassa, kuten hän huolehtivasti huomautti. Sitten takanani istuva daami sujautti oopperassa vielä yhden väkevämmä karkin, kun huomasi tuskaiset yskänpidättelyni. Ystävällistä yhteisöllisyyttä! Toiselta puoliajalta jäinkin vapaaehtoisesti, ja Marja hoiti oopperan loppuun. Se oli siirretty nykyaikaiseen taiteen reastaurointistudioon, jossa maalausten kautta siirryttiin vaivihkaa 1700-luvulle. Esitys parani ja selkiytyi loppua kohti, muuttui eroottisemmaksi, Marja kuvaili.

No ei auta, käverin Unter den Lindenillä, joka ei ole kauneimmillaan: katutyöt vallanneet koko pituudeltaan ja rakennukset monet reastauroivissa muovikääreissä. Tihkusateinen ja hyytävä sää ei tilannetta paranna. Kävin tervehtimässä vanhaa Berliner Ensemblea, ja siellä menisi klassikko, Kolmen pennin ooppera, mutta ei minusta taida olla huomennakaan teatterissa istujaksi.