Maanantai 1. heinäkuuta 2013

Romantiikan heinäkuu, mitä sitten merkitseekin.

Kun tulin pelaamasta, ostin kaksi ruusua, vein toisen Elinalle hautausmaalle ja toisen kotiin Marjalle. Ehkä romantiikka on näin hoidettu.

Maisemakahvilassa on Elinan muistonäyttely, muutamia mallinaikaisia kuviaan. Kävimme tarkistamassa ja vaihtamassa tuoreet kukat. ”Ei ihminen voi olla noin kaunis”, huokaisi muuan naiskatsoja.

Myllykolun alueen hoidosta vaihdoimme ajatuksia Vepan baarissa. Järvelinin Kari on nyt hyvä puolivapaaehtoinen aluevastaava, mutta tietysti hoito pitäisi saada vakaalle kannalle. Urheilukentällä on kaksi vakituista hoitajaa, näissä museoissa ei yhtään. Eikä oppaan toimenkuvaan näköjään kuulu edes heinän viikatointi saati pihan ja kukkamaiden hoito.

Uusi mediatähti on ilmaantunut politiikkaan, tämä perussuomalaisten puoluesihteeri Slunga-Poutsalo. Vaikuttaa reippaalta naiselta. Tuore ilmestys aina ilahduttaa. Mutta kuinka pian hänen huolettoman iloinen sarkasminsa kuivuu median puserruksessa? Raikkaita ajatuksia vainotaan erikoisesti. Kaikki halutaan mankeloida samaan ylikorrektiin tärkeilyyn. Hyvä esimerkki nyt tiistain (2.7. jolloin tätä kirjoitan) kolumni Aamulehdessä. Sari Sainio näyttää kuinka vapaita henkiä on alusta pitäen kireän tosikkomaisesti prässättävä värittömiksi yleispoliitikoiksi. Hohhoijaa.

Asiantuntijoissa on eroa. Martti Häikiö selvitti Nokian uudet verkkokaupat aamulla radiossa niin selväsanaisesti, että minäkin heti ymmärsin mistä on kysymys. Toivoa on siis uudesta pitkäjänteisestä noususta.

Ensimmäisenä heinäkuuta on eräs merkkipaalu: aloin viimein lukea Volter Kilven romaania Alastalon salissa. Näin kauan olen selvinnyt muutamilla Kilven novelleilla. Muistan että suomenopettajamme Urho Johansson Norssissa jo opasti, että romaaniin on varattava kaksi vapaata rauhallista viikkoa. Ja että kirjaan pääsee kyllä sisään, kun hitaasti ja vailla ennakkoluuloja lukee. No nyt se nähdään. Ensimmäinen luku selvitetty. Kielen rytmi uhkaa heti tarttua. Komeaa sanontaa, eikä tosiaan turhia kiirehtivää.

Sunnuntai 30.6.13

Silmäillyt lehtiä mitä Sastamalasta on kirjoitettu. Aamulehdessä Matti Kuusela on urakoinut erinomaisesti kolme isoa juttukokonaisuutta, Hesarissa ei mitään! Syytä huolestua lehden kulttuuriosaston ohenemisesta. Jokainen rock-festari kyllä noteerataan isosti. Mutta ei ole meilläkään valittamista, Demarissakin osui silmiin aukeama, varmaan Turkkarissakin jne. puhumatta paikallisemmista julkaisuista.

Pääasia että itse tapahtuma on kiinnostava ja kokoaa väkeä ja hyviä keskusteluja, hoitakoon media omaa tonttiaan.

Myllykolussa oli kohtalaisen runsas yleisö (267) hellettä uhmaten, yksi sairastapaus, ambulanssia tarvittiin ja esitys keskeytyi toviksi. Näihin on syytä varautua. Ulla (Helmin tytär) Nordgren tuli seurueineen kaukaa Porvoon saaristosta, ja saimme siten tilaisuuden jälkipuintiin seisovan buffet’n äärellä täällä pihassa. Hyvinkin kriittisiä siinä oltiin, kaivattiin yhtä ja toista sillanpääläisyyttä. Tietysti tyttärentytär katsoo läheltä aihetta ja sen käsittelyä, mutta hyviä pointteja Ullalla oli ja meillä muillakin. Annetaan nyt kuitenkin yleisölle vapaa valta muodostaa omia kantojaan.

Pääasia että esitys herättää keskustelua ja tunteita puoleen jos toiseen.

Lauantai 29.6.13

Vanhan kirjallisuuden päivät ohi.

Tuntuu että menivät paremmin kuin muutamaan vuoteen, vaikkeivät nekään huonoja olleet. Väkeä tavattomasti, tungosta. Säätkin suosivat, ei liikaa hellettä. Silti teltassa oli ajoittain tukalaa.

Jotkut pitivät teemaa, moraalia, ennakkoon arveluttavan raskaana. Nyt se tuntuu osuneen juuri kohdalleen. Paljon kirvoitti monipuolista puhetta. Moraali on pinnassa taas.

Avajaisissa arkkipiispa Kari Mäkinen piti kerrassaan hienon puheen vanhoista kirjalöydöistään, jotka alkoivat – yllätys – vanhasta Raamatusta. Kaari ulottui arkkipiispan perheen ja suvun kirjakokoelmista aina Nick Carteriin. Seela Sellan tulkinta Trigorinin monologista (Tšehovin Lokista) huipensi henkevästi avajaiset.

Päivien puheenjohtaja Jukka Sarjala on poissa. Kirsti Mäkisen muistosanat toivat hänet kuitenkin läsnäolevaksi.

Oma seminaarini moraalin ja kirjallisuuden suhteesta onnistui. Tarmo Kunnas määritteli impulsiiviseen tyyliinsä käsitteitä, Katja Kettu harjoitti aiheen vaiheilta sisäistä monologia ja rikoskirjailija Pekka Hiltunen vetäisi raikkaan lopetuksen moraalista viihteenä. Hiltusen elokuussa ilmestyvää uutta kirjaa Iso jäämme yllättävän moraalinsa puolesta odottamaan, samoin Tarmon uutta opusta fasismista. Pysyttiin täsmälleen aikataulussa. Näin osaavien puhujien kanssa on ilo vetää ajatuksia virittävää seminaaria.

Päällekkäisyydet syövät tilaisuuksia, sen huomaan omaltakin kohdaltani: niin jäivät etiikan työkalut ja Matti Apusen tietokirjat kuten myös huutokauppa väliin. Mutta kirjatoukkain ehtoohuveihin sentään hyvin ehdittiin, kuultiin Seelaa ja Salorantalaa, kunnostauduttiin Anssin tietokilpailussa ja tanssittiinkin villisti. Hyvää seuraa Leena Majanderista Lasse Lehtiseen.

Lauantai on perinteisesti vähän vaisumpi päivä, mutta nousi nyt siivilleen sekin. Kuuntelin kiinnostuneena Kari Enqvistiä ja Yrsa Steniusta Bibliofiilien seminaarissa, jota Sakari Katajamäki johti. Omaankin esitelmääni keskityin kunnolla. Mutta herättävin oli Steniuksen tunnustuksellinen puheenvuoro taannoin Kihlmanin ja Tikkasen romaaneista, joissa tunnettuja henkilöitä tunnottomasti häväistiin, usein perättömin keksinnöin. Silloin 30 vuotta sitten Stenius puolusti kiivaasti kirjailijoiden vapautta, mutta nyt hän kertoi ymmärtäneensä myös kirjailijoiden uhreja. Jan Myrdalin kirja vanhemmistaan oli musertava esimerkki. Todella moraalin keskiöön osunut puheenvuoro, samoin Enqvistin reipas kritiikki kristinuskon lähetystehtävää kohtaan. Oman juttuni taidan laittaa tuonne esitelmien osastoon.

Jopa keskustelut – aatteista, maailmankatsomuksista ja poliittisesta kirjallisuudesta – keräsivät suuren juhlasalin ääriään myöten täyteen! Puheenjohtajat J-P. Pietiäinen ja Jussi Lähde saivat keskustelijansa hyvään vetoon, vakavat pohdinnat kiinnostivat ja herjaavat heitot huvittivat kuulijoita keskellä suven seisahdusta.

Ohjelmajohtajana minun on seurattava seminaareja ja muuta tunnollisesti, joten kirjapöytien vaiheilla kiertely jää liian vähiin. Näyttelytkin ehdin juuri juosta läpi. Iloitsin kun Vilja Pylsyn emännöimä Sillanpään 125-standi sai suosiota ja kirjoja myytiin. Pukstaavissa jonotettiin katsomaan sitä alkuperäistä Nobel-mitalia.

Ja tradition mukaan ennätin Heikki Kiljanderin ex libris -kierrokselle juuri ennen päivien sulkeutumista. Kirjallisen joukon tunnukset kiinnostivat, joukossa entisiä opettajia kuten Sarajas ja Kaukonen ja melkein koko kirjallinen kaartimme, minunkin merkkini, jonka Anna Zigure aikoinaan lahjoitti, tekijänä latvialainen Anita Jansons.

Torstai 27.6.13

Myllykolun ensi-ilta rankkasateessa.

Toisaalta ukkosilma sopi hyvin Ihmiselon ihanuuteen ja kurjuuteen, alkaahan romaanikin juuri ukkosen raukeasta jälkitunnelmasta. Ihmeesti oli vaan väkeä tullut, kutsuvieraineen lähes parisataa katsojaa uhmasi sadetta, joka jatkui toisen puoliajan alkuun saakka. Ropina tietysti vei osan repliikeistä, mutta urhoollisesti näyttelijät selvittivät osuutensa.

Aina (melkein aina) tapahtuu sama: viimeisessä läpimenossa ennen ensi-iltaa esitys vaikuttaa vielä kankealta ja töksähtelevältä, mutta sitten se ihmeen kaupalla nousee ja tiivistyy ja alkaa tuntua suorastaan hyvältä. Vielä ei voi tässä lausua mitään pätevämpää, sanokoot nyt kriitikot ja katsojat ensin omat sanansa.

Kutsuvieraita tervehdittiin ensin kahvilaladossa puheenjohtajan ja tuottajan voimin, ohjaaja esitteli teosta, maljat ja purtavaa tarjottiin ja kahvitkin väliajalla. Loppukiitoksia pääsin minäkin esittämään. Ja Kyrölässä oli sitten karonkassa tunnelma korkealla, mahtavat pidot, hyvää sahtia ja intoutuneita puheita, joten kunnialla taas selvittiin uhkaavista enteistä.

Seuraavaksi kaksi tiivistä päivää Sastamalassa vanhojen ja uusienkin kirjojan äärellä, tiukkaa puhetta moraalista, pursuavia kirjapöytiä, runoja, laulua, ehtoohuveja. Sillanpään Nobel-mitali on esillä Pukstaavissa, jossa nähdään myös katkelma Myllykolun esityksestä. Joten voisiko tämän täyteläisempää kirjojen, keskustelujen ja teatterin loppuviikkoa enää ollakaan.

Juhannuksen jälkeen 2013

Vähän voipunut olo, muuten autereinen leijunta.

Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin, mutta jokin entisestä hengestä puuttuu. Kokkokaan ei tällä kertaa meinannut suosilla syttyä. Väkeä oli paljon ja ohjelma erinomaisen korkeatasoista (Maila B ja urkuharmoni, Sinan ranskalainen runoelma, Haimelin ja juhlakalu Harmaja, Piepponen ja savolainen iloittelu, seppelpäisen Marjan mainio piiritanssi, Sillanpäätäkin oli alkuun luettava) eikä tarjoilussa saati sahdissa moittimista, mutta ehkä mä olen vain parhaan juhannusvireeni kadottanut. Alanko tulla vanhaksi? Kokkotanner on taas musta ja savuaa surumielisesti. Tervetuloa keskisuven melankolia.

On sammuteltu sisäisesti ja ulkoisesti. Marjalla täysi mummittelu päällä Aslan ja Saiman paimenena. Omat lapseni maailman turuilla. Helle on hellinyt, tyyni järvi ottanut viilentävään syliinsä.

Kokoustakin ehdittiin pitää tulevan oopperan tiimoilta, Waltteri, Vilja ja Pertti istuivat parvekkeella pitkän rupeaman asioita pohtimassa ja Marjan raparperipiirakkaa nauttimassa. Libreton olen kirjoittanut mielestäni jo kohtuulliseen kuntoon. Sinne vaan nuottiviivastoon nousumerkkejä killumaan.

Ja sitten on katsastettu Ihmiselon valmistavia harjoituksia, joihin niihinkin kuuluu tässä vaiheessa perinteinen pelonsekainen pettymys, joka toivon mukaan kääntyy voitolliseksi ensi-illaksi. Paljon on vielä parannettavaa. Mutta pyörönäyttämö maalauksineen on hauska yllätys, kävin minäkin sutimassa ainakin kuusi vetoa Hongiston hirsiseinään.

Sillanpäätä luetaan aamuisin mitelauseena radiossa, ajankohta ainakin oikein valittu, samoin teos. Jälleen kiitos Maritta Alander-Valtoselle.

Työ on paras lääke, kun masennus uhkailee. Kirjoitan esitelmää Sastamalaan, katselen Hagar Olssonin elämäkertaa, mietin Paavolaista, harjoittelen uuden pikkuläppärin käyttöä. Sen voi siirtää helposti Tusculumiin tai vaikka rantavainiolle, missä riippukeinu odottaa. Näin suvella voi työnkin muuttaa lekotteluksi niin ettei sitä työksi tunnekaan. Vieraatkin vähin erin lähteneet, mutta uusia tulossa.

Luen yöllä Hannes Markkulan uutta rikosromaania Myrkytetty kaupunki, kerrassaan silmiä avaava ja asiantunteva juttu. Mutta pelottava. Mitä kaikkea voi tapahtua. Hannes kritisoi pirullisesti rikollisten hellittelyä maassamme.

Pois valitus, elo on sentään ihanimmillaan eikä kurjuus kurista kuin aamuyön unettomina tunteina. Pian nousevan auringon punertuvat säteet lupaavat taas uusia onnentäyteisiä elonhetkiä.

Aatonaattona 2013

Kokko on nyt niin mittava kuin olla sopii, ja savusaunakin on jo alustavasti lämmitetty. Rantaa pitää vielä vähän kunnostaa ja juhlakenttää kalustaa ja trimmata. Sahti ei ole vielä tullut, mutta miltei kaikki muu tarvittava on taloon kannettu. Vieraita eli Sallan perhe alkaa tulla tunnin sisään, sitten haen Eeva-Liisan Tampereen asemalta. Aattoiltana sopii sitten kyläläisten kokoontua. Asemat ovat valmiudessa.

Pientä muistonäyttelyä olen ripustanut Maisemakahvilaan, sittenpä näette. Katariina ponnekkaasti siellä kuratoi ja kukoistaa. Ja Marja hoitaa tätä kotitannerta ehtymättömällä taidollaan. Sade näyttää hellittävän, näkyy kirkastumisen enteitä. Joten eiköhän anneta Juhannuksen pikku hiljaa hiipiä nurkkiin, pieliin ja pihamaille.

Silja on täällä jo suviyönsä viettänyt, siitä muistona Armaan vene lipuu pääsivun kuvassa hänen unelmiinsa. Siinä hengessä toivotan oikein autuasta Juhannusjuhlaa kaikille yöttömän yön syliin heittäytyville!

Tiistai 18.6.13

Olli Horttanan kuvausryhmä taitaa olla tosissaan. Katselin kun Kierikkalan rantavainiolle kohosi nosturin nokkaan hissattu kamera, ja Silja uinui Marjan alkuperäisessä sängyssä keskellä peltoa. Varmaan syntyi huikaiseva unikuva, maisemakin eheimmillään. Illalla seurasimme Soinilan niemessä henkeä pidättäen, kuinka Antti Väre Armaan roolissa souti vanhaa puuvenettäni ja näki Siljan rannalla. Ida Teeri on herkkäkasvoinen Silja, yötön yö kauneimmillaan. Törmän rauha on mennyttä, mutta Artsin mukaan kuvausten seuraaminen on ihan kiinnostavaa.

Myllykolussa on vielä ongelmia (päärooli poissa harjoituksista!), mutta eiköhän se siitä oikene ensi-iltaan mennessä. Marko Saario komentaa joukkojaan. Pyörivä näyttämö toimii hyvin, lihasvoimin sitä pyöritetään. Puhutteleva sellomusiikki myötäilee vaihtoja, kokonaan uusi teatrikalistinen tyyli tällä näyttämöllä on tavoitteena. Muhkeaa komediallisuutta pian nähtävillä, sitä ihmiseloa, sen ihanuutta ja kurjuutta.

Minä rannassa kokkoa rakentelen ja lepikkoa karsin. Vielä pari päivää hektistä valmistusaikaa. Sillanpää-oopperan librettoa aamulla viimeistelin. Kammiosta aloitan ja kammioon lopetan. Naantalissa on puitu ulkopolitiikkaa, Lahdessa kirjallisuutta. Muureja yritetään murtaa molemmissa, tiedä sitten kaatuvatko. Käräjäsalissa kaatuvat huippuhiihdon kulissit. Täällä kaatuu vain pari vahvaa rantaleppää ja ehtoolla mies voipuneena sänkyynsä.

Maanantai 17.6.13

Vielä Viipurin menetyksestä loppuvaiheessa keskusteltiin. Martti Turtola tyrmäsi jokseenkin perusteellisesti Eeva Tammen esiintuoman teorian siitä, ettei Viipuria ollut tarkoituskaan pitää 1944. Salainen päätös olisi johtanut syytteeseen sotapetoksesta, ehkä maanpetoksestakin. Kuolemantuomio A. F. Airolle ja kumppaneille! Siihen, mitä Airo on myöhemmin puhunut Heinolan rotareissa, ei kuulemma kannata kiinnittää paljonkaan huomiota.

Ehdin sentään piipahtaa Pyöreen tornin hämärässä, vaikka en pöydässä niin hilpeässä. Viimeisiä ostoksia eilen tehtiin. Loppumatka sujui Turtolan kanssa rupatellessa.

Rankkasade vastaanotti kotimaassa. Törmällä filmataan kovalla tohinalla Siljan suviyötä. Sain pikipäin soutaa vettyneen puuveneeni kuvauspaikalle, jotta Armas pääsee Siljan nähden soutelemaan. Olli Horttanan kuvausryhmä on tuimasti asialla, Marjan entinen kamari sisustettu kauniisti Siljan neitsytkamariksi. Samaan aikaan Myllykolussa harjoitellaan kiivaasti Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Ja radiossa Maritta Alander-Valtonen ja Pertti Lassila analysoivat hienosti Elämää ja aurinkoa. Tuntuu että Sillanpään juhlasuvi on vähintäänkin jo sisällä.

Sunnuntai 16.6.13

Onpa Karjalan Kannas kehittynyt sitten viimenäkemän. Edellisestä matkasta on toistakymmentä vuotta, silloin Hiidenkiven lukijareissuja tehtiin Ilmari Hakalan johdolla. Kutsuimme niitä Hannes Sihvon kanssa masomatkoiksi, lähinnä kurjien majoituspaikkojen vuoksi. Nythän täällä on ihan mallikkaita hotelleja. Kiviniemessä yövyimme entisellä varuskunta-alueella, missä Pentti Haanpää tuli karvaasti tuntemaan kentän ja kasarmin. Nyt oljentelin kahden hengen hienossa huoneessa, näköala Vuokselle. Kämppäkaverini Vesa joutui pakottavasta syystä luopumaan matkasta.

Mutta ihan hauskaa on näinkin. Martti Turotola opastaa varmoin ottein. Sotahistoria on hänellä hallussa laajoin kaarin. Innokkaita sotahistorian tuntijoita 43 päätä. Kiintoisia keskusteluja käydään. Onkohan missään päin maailmaa niin tarkkoja omien sotien tutkijoita kuin Suomessa. Maasto tunnetaan potero poterolta, bunkkeri bunkkerilta. Muistomerkkejä on kohonnut paljon. Vaan on niitä Suuren isänmaallisen sodankin sankareille.

Ihantala on edelleen pysäyksen arvoinen muistopaikka. Tuolta ne tulivat valtavalla voimalla ja tähän ne pysäytettiin. Hattu päästä miesten kestävyydelle. Tuolla on Portinhoikka, tuolla Kuuterselkä ja Siiranmäki. Tutut nimet kalskahtavat kuin sankaritarusta.

Kiviniemessä meille näytetään sekin Mustosen autokorjaamo, josta koitui paljon harmia talvisodassa. Vihollinen pesiytyi kellariin ja jouduttiin vaivalla pommittamaan hengiltä. Vuoksi virtaa komeasti. Äyräpään töyräs vetää vieläkin mietteliääksi. Tuostahan ne sitten uivat yli, osa hukkuikin. Lepolan Aarne sai sirpaleen selkäänsä. Sekakaupassa on kamaa jos jonkinlaista.

Pääkohteeni tavoitettiin tänään: Kivennapa uskomattoman rumana! Mitään ei ole jäljellä siitä kauniista pitäjästä, josta kertoo Paavolaisen ja Pimiön kuvateos Kivennapa kuvina. Kirkonmäkeä hallitsee betoninen vesitorni, sen alapuolella neliskanttinen kulttuuritalo. Arkkitehtuuri tavoittelee luotaantyöntävää maksimitehoa. Miten helkatissa taiteellisesti lahjakas kansa on onnistunut näin täysin pilaamaan harmoniset, luonnonkauniit ympäristöt.

Löytyy sentään joku hautakiven ripe kirkonmäeltä, Paavolaisen sukua. Katri Paavolaisen muistokivi on säilynyt ihmeen kaupalla. Kaikki muu on pantu sileäksi. Meillä ei ole mitään käsitystä, mistä kannattaisi etsi Olavi Paavolaisen Vienolan paikkaa eikä innosta yrittääkään. Ehkä se joskus löytyy. Seudun tiedän suunnilleen, siitä menee uusi tie ja pari kolossia reunustaa.

Täällä Terijoella on aikaa hengähtää ja sulatella nähtyä ja kuultua. Hiekoilla on vielä jotakin lomailun yritystä, joka kehittyy kovaa vauhtia. Kallistamme miesten kanssa rantaoluet helottavassa auringossa, edessä lainehtii Suomenlahti, tuolla siintää Kronstadt. Pietari on hätkähdyttävän lähellä.Vanha sairaala tarjoaa ihan ajanmukaiset hotellitilat. Yökerhossa on tylsää kuten aina.

Vielä tutkimme Summaa, missä paljon hämeenkyröläisiäkin taisteli niin kovassa paikassa, että osa siirtyi jatkosodassa käpykaartiin. Ylivakerin Topi, entinen appiukkoni, niistä taiseteluista kertoi rauhalliseen tapaansa: kuinka venäläiset tulivat aina samassa muodostelmassa, ja sitten niitä niitettiin siihen aukealle kuin tuhoeläimiä. Lopulta joukot kuluivat loppuun. Mahtava bunkkeri mykistää. Olivat ne aikoja. Kiittää saamme kun tappelivat.

Pieniä ovat omat koettelemuksemme byrokratian kourissa rajalla ja muualla. Kiukkuinen vahtimismentaliteetti ei Venäjältä katoa. Epäluuloa herättää joukkueemme konnut lammas, Karonen V. Saamme vakuuttaa, että mies ei piileskele bandiittina Kannaksen metsissä, vaan jäi rauhassa kotiin. Mutta mehän teemme vielä uuden reissun, ulotamme sen sitten Taipaleelle Yrjö Jylhän taistelupaikoille ja kaivamme esiin Vienolan peruskivet jumalauta. Nyt mentiin vähän kiireellä paikasta toiseen. Voisikohan täällä seikkailla jo omalla autolla vai meneekö romuksi sivuteillä. Päätiet ovat jo loistokunnossa, risteykset kuin Tampereen tuloteillä. ”Ne on selvästi päättäneet jäädä tänne”, huokaisi joukkueemme veteraanievakko.

Torstai 13.6.13

Jukka Sarjalan äkkilähtö pysäytti. Kova kirjojenkerääjä veti Vanhan kirjallisuuden päivien hallitusta omalla tyylillään. Tuleeko puheenjohtajan vaihdoksen myötä jotain uutta päivien rakenteeseen? Taloudellinen perusta on käynyt yhä kapeammaksi, mutta maksuton suurtapahtuma on edelleen harvinainen laatuaan. Jukkaa muistamme lähemmin Sastamalassa parin viikon kuluttua.

Viimeinen julkispromootio tällä erää Espalla ravintola Sassossa, missä kohtasimme (minä kolmannen kerran) hauskan Jaana Rinteen; nyt juteltiin parisuhteen piirteistä Annaan. Sikäli tarpeen, että huomaavat meidän Marjan kanssa elävän edelleen onnellisina, ei mitään huolia. Kauppatorilla iloista vilskettä, en ymmärrä mikä tässä Alexander Stubbia riepoo, eihän torin tarvitse missään paraatijärjestyksessä ojennella.

Huomenna hyökkään Karjalan kannakselle, Martti Turtola johtaa joukkuetta.