Panu Rajala

Hiihdetty viikko Vuokatissa. Hirmuiset pakkaset. Aina muistuvat mieleen ne tietäjät, jotka kertoivat, että kunnon talvia ei enää Suomeen tule. Ilmasto on tosiaan muuttunut.

Juuri muuta kerrottavaa ei ole. Paavin valintaa on tietysti juhlittu. Vaikuttaa lupsakalta tyypiltä. Heidi Hautalaa kovistellaan pienestä rikkeestä, joita lähes jokainen tekee. Mutta ministeri ei tietenkään saisi. Uutiset tulee selatuksi nopeasti.

Hiihtelin kaupallekin, missä silmään iski Seuran reipas kansi. Itse juttu parempi sentään kuin osasin odottaa. Nyt tämä ruljanssi saisi riittää, totesi Marja, mutta eihän se tähän lopu. Lähdetään ajelemaan kohti etelää ja uusia seikkailuja.

Talvisodan päättymisestä tulee 73 vuotta. Max Jakobson on kuollut. Tänään meidät tavoitti jo toinen kuolinviesti: Kai Laitinen, entinen professorimme.

Kai oli varsinaisena professorina vain 1986-89, mutta hoiteli vt. hommia sitä ennen monet vuodet. Graduni hän arvioi eximian arvoiseksi jo 1975 ja hoiti myös väitöskirjani tarkastuksen ja monet muodollisuudet 1988. Arvostaen ja lämpimästi häntä muistan: todellinen kirjallisuusmies henkeen ja vereen. Hän oli viimeinen tämän alan professori, joka vaikutti monipuolisesti ja laajasti kulttuurielämässä, toimi julkisuudessa kirjallisuuden puhemiehenä aina elegantisti ja notkeasti.

Tapasin Kain ja Irman viimeisen kerran Waltari-kirjani julkistamistilaisuudessa syyskuussa 2008. Mika Waltarin 100-vuotisjuhlassa Vanhalla ylioppilastalolla istuimme pääpöydässä Kain kanssa vastatusten, mutta tavallisesti niin puhelias professori oli silloin jo vaitelias ja omissa ajatuksissaan. Hän häipyi sitten julkisuudesta. Irmaa tapasimme myöhemminkin kirjatilaisuuksissa.

Kai kuului modernismin kriitikkopolveen, joka ei voinut isommin Waltarista hehkuttaa 50-luvulla, vaikka selvästi näkyy arvostaneen tämän teoksia. Hän kävi kutsustani Waltari-seurassa 2000-luvulla pitämässä eräänlaisen katumusesitelmän kuten myös Jouko Tyyri: molemmat olivat myöhemmällä iällä tajunneet paremmin Waltarin ainutlaatuisen merkityksen.

Soitin Laitisille vielä talvella 2010 ja sainkin Kain puhelimeen. Hän antoi silloin reippaasti luvan käyttää nuoruuden rakkauskirjeitään Aila Meriluotoa käsittelevässä kirjassani. Oliko hän enää perillä, mistä oli kysymys? Iloiselta hän vaikutti, ”siitä vaan”, hän huudahti ja toivotti onnea kaikkiin pyrkimyksiini.

Niin sammuivat kahdet suuret aivot, maailmanpolitiikan ja historian loistokas inhimillinen tietokone kuin myös kaiken maailman kirjallisuuden yksi viimeisiä monitietäjiä. Vastaavia ei enää erikoistuvassa maailmassa synny. Suomi on köyhempi, olkoon edes kiitollinen.

Edelleen kumman raukea olo. Mutta kyllä aamulenkillä R-kioskin lööppi ravisti hereille. Vaikka Rita Tainolan juttu itsessään on aika leuto ja lempeä, lehden täytyy aina räväyttää jotain räikyvän banaalia näihin myyntiliuskoihinsa.

Kovasti olotila koheni, kun Suomen Kuvalehti läiskähti luukusta. Luotin jo ennalta Elina Järviseen toimittajana, niin pätevältä ja asiaan perehtyneeltä hänen otteensa vaikutti. Eipä tarvinnut pettyä. Onkohan tällaisesta kirjamaailman onnensoturista koskaan tehty näin hyvin kirjoitettua, taustoitettua ja virheetöntä kuvausta. Ne ”Suomi-Filmin” kuvatkin näyttivät ihan vekkulimaisilta, ainakin toisenlaisilta.

Mutta pääasiassa olen täällä sisätiloissa viimein onnistunut päättämään kaksi vankkaa opusta, Krossin ja Klingen muistelmien ykkösosat. Aikansa ne tuossa pöydän kulmalla odottivat jatkoluentaa. Krossin kohdalla seikkaperäiset vankileirien ja karkoituksen kuvaukset vaihtuvine henkilöhahmoineen olivat kauhistavia ja puuduttaviakin kokemuksia. Onneksi päästiin lopuksi Tallinnan kirjalliseen elämään, jota sitäkin kahlittiin ja vartioitiin tunnetulla tavalla. Kross kirjoittaa kaikesta tyynesti, sarkastisesti, viiltävän ironisesti – antaen välillä myös tuskastuneita iskuja neuvostosysteemin irvokkuuksiin:

”Mutta meiltä se vapaus meni puoleksi vuosisadaksi. Isä aurinkoinen istua rönötti KGB-jätkineen naamallamme.”

Klingen muistelmat ovat toista maata. Hänen tiensä on sileä kohti maisterin tutkintoa ja kihlausta. Hän luottaa Paasikiven linjaan ja Kekkoseen eikä innostu revanssihenkisistä liikkeistä. Kross noituu katkerimmin länsivaltoja, jotka jättivät Baltian maat surutta sorron alle. Suomi myötäili luonnollisesti samaa linjaa. Tästä on kiintoisaa lukea lisää Klingen muistelmien jatkuessa.

50-luvun ylioppilaspolitiikka ei jaksanut suuresti kiinnostaa, vaikka joitain löytöjä ja väläyksiä, tuttuja henkilöitä nousi esiin. Sinänsä hauskaa seurata sen ajan opintoja, niissä oli paljon tuttuja piirteitä. Sotaväen kuvaus oli parasta loppupuolella, Klinge näyttää suhtautuneen positiivisesti ja saaneen sopivaa karaisua ja maailmankuvan laajennusta – aivan samoin kuin itsekin koin ruodiksen vajaat kymmenen vuotta myöhemmin. Antoisinta oli tutustuminen kavereihin, jotka tulivat kokonaan toisesta maailmasta. RUK:n oppilaskuntakin tuli aikanaan tutuksi, mutta kadehdin Klingen onnea kokelasajan komennuksissa – minut heitettiin sissiksi Sodankylään ja Ivaloon! Opettavaista oli sekin jotostelu, vaikka ei kovin innostavaa.

Klinge on ollut tällä viikolla ”päivän nimi” – ihailimme sunnuntaina hänen värikylläistä taidenäyttelyään tuolla Neitsytpolun galleriassa ja edelleen hänen ylvästä hahmoaan Lilla Teaternissa Joachim Wigeliuksen kuvastelemana. Kungen oli älykäs ja näppärä pikkusatiiri Nalle Wahlroosista ja hänen hovistaan. Kriitikot näköjään odottivat musertavampaa kurmootusta ja pettyivät tähän melko kevyeen ja eleganttiin pilaan. Kysymyksessähän on poliittis-parodinen ajatuskoe pikemmin kuin täysimittainen näytelmä. Salménin ja Klingen hahmot huvittivat melkein enemmän kuin Nallen.

Jatkan vielä Krossia ja Klingeäkin, kun olen luvannut palata vielä Salokanteleen kirjaan ja sen aikanaan saamaan kritiikkiin, haa.

Parin-kolmen päivän totaalilepo auttoi torjumaan hyökkäävää flunssaa. Piti käymäni Raumalla kertomassa yhteisestä näytelmästämme Kuubalainen serenaadi, jonka kirjoitimme Tapio Niemen kanssa. Kirsi-Kaisa Sinisalon johtamassa teatterissa on ensi-ilta syyskuussa. Kirsi ja Tapio selvittivät tilaisuudet arvatenkin kaikella kunnialla, Länsi-Suomen toimittaja soitti tännekin. Näytelmä kertoo nuorena kuolleesta runoilija Unto Koskelasta, joka tekaisi sanat tuohon ikivihreään serenaadiin. Kaikki me olemme sitä joskus iltasitseissä loilottaneet. Kipeä runoilijakohtalo, josta ei tunnetta ja komiikkaakaan puutu!

Jaksoin jo luennoida Ahosta Mikkelin kesäyliopistossa. Mutta ihmeen voimattomaksi sitä valahtaa lyhyessä ajassa. Junassa lähinnä torkuin.

Ilmestynyttä Eevaa ihmetelty: onpa runsaasti kuvitettu kertomus ja otteita tulevasta kirjasta. Entinen oppilaani Riitta Castrén teki Kosmos-istuntomme pohjalta suht asiallisen jutun. Tähän vähän satsattiinkin, ensin ajattelin että se olisi ainoa juttu, mutta tulee niitä perässä vielä jokunen. Parasta olisi kun kirja vain tupsahtaisi ilman mitään ennakkovaroituksia, mutta se mahdollisuus menetettiin jo aikoja sitten. Hyvässä seurassa olen joka tapauksessa: vuoden Eeva Jenni Haukio kannessa ja sisäsivuilla.

Niin kuopattiin Sylvi ja Anita Kaupunginteatterissa. Ehti se runsaan vuoden mittaan kerätäkin 80 hyvin kansoitettua esitystä. Paljon ilahduttavaa palautetta siitä on tullut. Reippailin katsomaan viimeistä esitystä iltapäivällä. Jotkut kohdat harmittavat, useimmat hykerryttävät. Hienosti se on ohjattu ja näytelty, silti kepeät mullat. Eeva-Liisaa juhlittiin lopuksi, Sylvin rooli on hänen hieno joutsenlaulunsa teatterissa, jossa hän on näytellyt vuodesta 1968; pitkäikäisin yhtäjaksoinen tällä haavaa.

Kävin näyttämön takana vielä kiittämässä ja halaamassa Eevistä ja Heidiä. Siellä juhlat jatkuivat lauluin ja lasin kohotuksin. Tapasin ilokseni myös Tiian ja Eija Vilppaan ja sain tilaisuuden kiittää Ursula Saloa eilisestä Vennystä. Vaihdoimme ohjaaja Kari Rentolan kanssa muutaman myönteisen kommentin Omatunnosta. Huomattakoon, että näillä kahdella näytelmällä on oikeastaan sama teema: mies kahden naisen puristuksessa.

Kiireesti junaan, sillä määrämme oli katsastaa vielä illalla Turussa se Hesarissa kehuttu Myrsky, jossa Almakin nukkeilee mukana. Marja odotti laiturilla lippu kourassa. Mukavasti heilahtaa lueskellen junamatka. Siperialaisessa lumipyryssä löysimme sentään joen partaalta Tehdasteatterin, missä tapasimme heti Mikko Bredenbergin, Myllykolun entisen sankarin, joka nyt hoitaa opetustehtäviä Teatterikorkeakoulussa. Nuorta opiskelevaa yleisöä paikalla.

Shakespearesta sovitettu Myrsky oli rankka juttu, kovasti nuket ja heidän hoitelijansa siellä riehuivat vaikuttavassa lavastuksessa. Mutta eikö nukkien kuuluisi esiintyä vähän itsenäisemmin, ikään kuin illuusion vuoksi? Tämä edusti toista suuntausta, meitä valistettiin. Tässä päähuomion valtasivat nuoret näyttelijät, jotka siellä mylläkässä möyrivät ja ääntelivät nuket kourassaan, Alma reippaana ja innokkaan oloisena joukon keskellä.

Yövyimme Sallan ja Herkon uudessa tilavassa asunnossa Puolalanpuistossa, tilaa oli, kun isäntäväki matkaili puolestaan Helsingissä. Saunoimmekin.

Viiltävän tuulinen kevätpäivä.

Aina juhlaa kun on asiaa Skattalle. Lapsuuteni paikat, vedenkantajan puisto missä juostiin kilpaa, tutut korttelit, Laivastokadun merinäkymä kohti Korkeasaarta – edelleen yhtä sykähdyttävää. Kävelyretken kruunasi pujahdus Bellevuen lämpimään hämärään, katettuun kabinettiin, jonne pian saapui myös Jaana Rinne, toimittaja ja entinen oppilaani, takavuosien tunnettu sanoittaja ym. Olihan meillä herkullinen ja innoittava lounas nieriää ja karitsaa, vanukasta ja lakkahilloa. Jaana osoittautui ruokien tuntijaksi. Puhuttiin sekä niitä että näitä lehden piikkiin tietysti, kuvaajakin kävi ja ihailtiin Skattan vanhoja taloja ja Uspenskin ympäristöä.

Illalla painelimme Marjan kanssa Kaupunginteatterin pienelle, siellä treffit Kirsti ja Tuulan, siis varsinaisten Ahon asiantuntijoiden kanssa tarkoituksena katsastaa Lauri Siparin näytelmä Omatunto. Olin ennakkoon epäluuloinen, mutta yllätyimme kaikki: todella hyvä ja pätevä näytelmä ja erinomainen esitys. Etukäteen tuntui, että tämä Ahon kolmiodraama on jo niin moneen kertaan kuvattu ja kaluttu, että mitään uutta ei voi saada irti. Saatiinpa vaan! Hieno idea oli kehystää tapahtumat Aho&Soldanin filmihommilla, hauskoja olivat veljet veljekset Iikka Forss, Mika Piispa ja Johannes Holopainen. Itse draama esitettiin hyvinkin uskottavasti, mitään vääriä sävyjä en erottanut. Uhkarohkea hyppy vuodesta 1902 vuoden 14 kautta syksyyn 17 onnistui sekin, vaikka ensin tuntui jo teema hajoavan. Jäntevästi Sipari kuvasi Ahon perheen hajoamisen kapinan pyörteessä 1918 ja kokosi kolmioteeman loppukietaisuun. Laura Jäntti oli ohjaajana jo sisällä Ahon maailmassa (muistamme viime kesän Papin rouvan Lapinlahdella), joten työ oli kauttaaltaan viisaasti hallinnassa. Arvostimme sen hiljaista huumoria. Santeri Kinnunen kuvasi osuvasti Ahon epäröinnit, kyvyttömyyden ratkaisuihin ja vähittäisen tulistumisen punakapinan puristuksessa sekä sitä seuraavan resignaation. Venny oli Ursula Salon hieno luonnehdinta, tämä miesmäisen johtava rooli, ja Tillynä oli suloinen Lotta Lindroos – ehkä eloisampikin kuin oma käsitykseni henkilöstä, mutta sopi tähän draamaan.

Keskustelua esityksestä riitti pitkään vielä Graniittilinnassa blinien äärellä. Kaikki kolme daamiani olivat yhtä vaikuttuneita. Kerrassaan rehellinen ja syvälle nähty tulkinta kansalliskirjailijan kriiseistä ja hänen läheisistään. Vaikka tunnen aineiston hyvin, en huomannut muita outouksia kuin Ahon puhelun Mannerheimille Heikin pelastamiseksi – eikö se ollut Venny, joka marssi suoraan kenraalin puheille? Mutta tämä nyt sopi tähän sovitukseen. Myönnän nöyrin mielin ja miltei harmissani, etten olisi itse näin hyvää draamaa aiheesta saanut aikaan.

Aika hauska Kantelettaren runo mietelauseena virkisti aamua. Punertuen loimuava itätaivas tervehti lenkkeilijää meren rannalla.

Suomalaisella Klubilla jaoimme kirjoituskilpailun palkinnot nuorille lahjakkaille lukiolaisille. Sini Ekroos Lahdesta voitti, toiseksi tuli Sanna Takalampi Nurmosta ja kolmanneksi Erik Immonen Helsingin SYK:sta. Kolme kunniamainintaakin jaettiin. Lähemmät perustelut ja parhaat jutut löytyvät netistä Klubin sivuilta. Suomen Kuvalehti julkaisee voittajan kirjoituksen otsikolla ”Arvokas elämäni”. Raadin puheenjohtajuus on hyvin mieluisa tehtävä ja sujuu aina hyvässä yhteistyössä toisten raatilaisten kanssa. Vanha RUK:n punkkakaverini Pekka Rapila tätä hommaa vetää. Saamme näin tutustua kansakunnan varttuvaan älylliseen oraspeltoon.

Sain lisäksi kunnian istua palkintojenjakajan Jenni Haukion pöytäkavaljeerina Johannes Koroman, Tapani Ruokasen ja parhaiden palkittujen seurassa. Luonnollinen ja lämmin kuva presidentin puolisosta vain kasvaa. Puhuimme Turun kirjamessujen ensi syksyn näkymistä sekä mahdollisesta yhteistyöstä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien kanssa. Näistä tehtävistä runoilija Haukio on selvästi innostunut. Lupasin tulla taas Turkuun, jos kutsu käy. Toivomus jäi leijumaan, että hän ehtisi osallistua myös Sillanpään juhlavuoden päätapahtumaan. Kirjallisuuteen liittyvät edustukset ovat aina mieluisia, rouva Haukio vakuutti.

Illalla vielä Ateneumiin, missä tapasin tietysti Kirsti Mäkisen ja hänen suosiollisella avullaan sainkin vielä peruuntuneen pressilipun Akselin kantaesitykseen. Kannatti totisesti! Olihan muhkea tämä Jorma Hynnisen ”jäähyväinen” oopperataiteelle. Laulaja oli aivan valtavassa vedossa ja eläytyi ulkonäköä myöten suorastaan raivoisasti Gallén-Kallelan jyryyn hahmoon. Myös Kimmo Hakolan musiikki miellytti, siinä oli suorastaan tarttuvia melodisia aineksia. Monologi on vaativa laulaa eikä helppo johtaakaan: nouseva lahjakkuus Ville Matvejeff heilui tarkkana ja paita märkänä Avantin! kamarisoittajien kanssa maaliin. Kimmo Viskarin puulavastus sopi hienosti Ateneum-salin intiimiin tunnelmaan. Vilppu Kiljunen oli ohjannut, ehkä turhankin pateettisiin ponnistuksiin – oliko Akseli aina näin raivokkaalla päällä? Mutta komeaa yhtä kaikki. Ennustan monologille pitkää ikää. Ei Hynninen vielä lepoon pääse eikä vain jatkamaan taidettaan maalaustelineen äärelle.

Tarjosin Kirstille kiitokseksi lasillisen Vaakunan baarissa (Seurahuone remontissa), viivähdimme hetken nähtyä ja koettua mietiskellen. Yllätys molemmille näin väkevä elämys.

Juna kolkutti Tampereelle, ex-käly Alisa sieppasi autoonsa ja huristeltiin Nokialle. Sillanpää-vuoden ensimmäinen esitelmätilaisuus seurakuntasalissa. Luentosarja ”Evästä elämään” kokosi suuren salin täpötäyteen senioreita ja nuorempiakin.

Teemani oli ”Mitä sanottavaa Sillanpäällä on tähän päivään” – ja valitsin muutaman kohdan: tutun luonnonläheisyyden ja tasapainon sekä perusihmisyyden ja oikeudenmukaisuuden (Hurskas kurjuus) lisäksi erityisesti nyt kirjailijan lapsikuvaukset, lastensuojelutyön ja kasvatuksen, polttopisteessä novellikokoelma Enkelten suojatit (1923). Sen esiin nostamilla orpolasten kohtaloilla on paljonkin sanottavaa ajallemme, jossa lasten pahoinpitelyt ja hyväksikäytöt sekä huostaanotot ovat jatkuvaa uutisaineistoa. Samoin kun työurien pidentämisestä puhutaan, muistutin Sillanpään ihmeellisestä ”ylösnousemuksesta” esiintyväksi Taataksi raskaan sairaalaperiodin ja sotien jälkeen. Vahva energia miestä saatteli, vaikka luova kyky oli mennyt. Näistä riitti hyvin aineksia, ja pitkään aikaan en ole saanut niin innostunutta kiitosta kuin täällä kuulijoilta. Tuttujakin oli, Sina Kujansuu ja Ulla Aurio (ent. Roihu), lahjoja sain kassillisen.

Alisa tarjosi lasillisen ja esitteli uuden kauniin asuntonsa ihanteellisella paikalla Nokianvirran varrella. Puhelimme tovin niitä näitä, kuulumisia kuulustelimme, kunnes Alisa ystävällisesti heitti minut takaisin asemalle.

Illalla selvitimme Marjan kanssa viimein sen Oscar-palkitun Amourin, tällä kertaa oikean elokuvan. Harva leffa syöpyy sillä tavoin mieleen kuin tämä, kuvia, ilmeitä, reaktioita myöten. Harvinaisen hienostunutta kerrontaa. Pohdimme että on vain iloittava jokaisesta terveestä päivästä tästä edespäin, mutta elokuva ei kumma kyllä antanut mitenkään lohdutonta kuvaa tästä omaishoidon taistelustakaan, pikemmin päinvastoin: tuli hyvä ja toivorikas olo. Loppuratkaisua arvioimme kotimatkalla hiukan erimielisinä, mikä osoittaa elokuvan tasojen puhutteluvoiman. Tätä ei kenenkään kannata jättää väliin.

Saima Harmaja viettää 100-juhlavuotta, samoin Aale Tynni. Runoilijoitten vuosi.

Tuskin Harmajaa suuremmin muistettaisi, ellei Päivi Istala olisi puhunut lyyriset vaikutuskanavansa kuumiksi. Hän on polkaissut melko nuoren Harmaja-seuran suureen hurmokseen. Tuloksia nähtiin ja kuultiin eilen Kansalliskirjastossa näyttelyn avajaisissa.

Harvaan teemaan Jenni Haukio sopii paremmin suojelijaksi. Taas hän osoitti hallitsevansa hienosti kirjallisen puheen ja tunsi aiheen itselleen selvästi läheiseksi. Näin lämmintä puhetta tuskin kukaan avustaja pyöräyttäisi. Mieleen jäi Haukion alluusio Eeva Kilpeen, ajatus siitä että ei ole niin merkitsevää onko elämä lyhyt vai pitkä, merkitsevintä on ainutkertainen kokemus siitä että täällä on käyty. Uinuva-yhtye solistina Heta Keskinarkaus esitti Harmajan runoihin tehtyjä sävellyksiä kauniisti huojuen ja uikahdellen. Sanoista ei saanut selvää, mutta tärkeintä kai oli viiltävä runollinen fiilis.

Väkeä oli enemmän kuin istumapaikkoja, ryhmittäin tutkittiin sitten kolmen kerroksen hyvin koottua näyttelyä runoineen, vihkoineen, kirjeineen, aikakauslehtineen ja valokuvineen. Harmaja alkaa vaikuttaa elävältä, jopa leikkisältä runoilijalta, jälkikuvansa ei jää ainakaan harmajaksi.

Eeva-Liisa oli paikalla, samoin monia tuttuja, henkevästi varttuneita runotyttöjä. Kävimme nopealla lasillisella Café Engelillä, minne Marjakin tuli (kutsu avajaisiin oli vain yhdelle) ja tempaisimme nurkan taakse liput Un Amor -nimiseen leffaan, jota siinä vauhdissa luulin Oscarilla palkituksi ulkomaiseksi. Hitto se olikin joku Jules ja Jim -muunnelma Argentiinasta! Amour onkin näköjään suomennettu Rakkaudeksi. Hm, odottakoon vuoroaan. Tulipa tutustutuksi argentiinalaiseen elokuvaan, ei hassumpi sekään.

Jännä Palme -sarja alkoi tv:ssä, yhden Perssonin paksun kirjan kesällä luinkin, johon Pyhiinvaeltajan kuolema perustuu. Luvassa kiintoisaa kehittelyä arvoituksellisen murhan jälkiselvittelyssä.

F.E. Sillanpään Seuran vuosikokous, suuri osanotto innosti. Juhlavuosi saa liikkeelle, ja olihan muutenkin paljon asioita. Edelleen ihasteltava, kuinka aktiivisesti nämä tehonaiset Sirpa ja Vilja toimia pyörittävät. Erimielisiäkin voidaan olla vaikkapa Viljan villistä markkinointisuunnitelmasta, mutta ainakin nyt on yritystä. Kannatan tällaista, siitä vaan.

Katsotaan sitten kun jotakin konkreettista alkaa tapahtua. Tähän mennessä on pyöritelty kasapäin suurenmoisia suunnitelmia. Mutta ainakin näytelmäharjoituksista kuuluu pelkkää hyvää.

Illalla sonnustauduttava taas Tampereen Teatteriin, tällä kertaa teatteritalon 100-vuotisjuhlaan, missä minun oli määrä pitää lyhyt juhlapuhe ennen päätapausta eli Hamletin esitystä. Selvisin mielestäni kohtalaisesti, lähinnä kerroin kauniin teatteritalon synnystä ja varhaisvaiheista sekä joitain väläyksiä suuren näyttämön kohokohdista tämän 100-vuotistaipaleen aikana. Riemastuttavaa että talon pitkäaikaisin johtaja Rauli Lehtonen jaksoi tulla paikalle, hänet mainitsinkin pariin kertaan. Ehkä pistänkin puheeni tuonne toiseen osastoon.

Shakespearen Hamletia on esitetty tässä teatterissa aiemmin kolme kertaa, ensimmäinen oli 1906 Raittiustalossa, viimeisin ennen tätä 1981 Ossi Räikän ohjaus. Salmelainen teki kaksi Hamletia, jälkimmäisen 1968, minkä jälkeen TTT ei ole teokseen tarttunut. Näin ollen Mikko Viherjuuri pääsi aika tuoreeltaan tekemään omaa versiotaan, kukaan tuskin muisti kovin tarkasti aikaisempia.

Tämä Hamlet on hyvin selkeä ja uskollinen, aika tiukkaan karsittu koston trilleri, mutta samalla runollinen – kiitos Eeva-Liisa Mannerin kauniin suomennoksen. Oli ihan lepuuttavaa, että esitys pysyi historiallisessa ajassa sen Helsingin Kaupunginteatterin tylyn ja rujosti anakronistisen esikaupunkilaisversion jälkeen. Tässä oli plastiikkaa, hermoa ja lentoa yhtaikaa. Näyttelijät olivat erinomaisia, Tomi Alatalo sutjakkana pääroolissa: hullun näytteleminen sujui häneltä hienosti, samoin riipovat hetket, todesti karvasteleva koston pakko. Hauraampaa tekoa oli Ofelian (Eeva Hakulinen) vaipuminen hulluuteen. Ilahduttavaa oli nähdä Myllykolun entinen tähti Turkka Mastomäki väkevästi vihastuneena (teki mieli sanoa vittuuntuneena) kuninkaana. Kuningatar (Mari Turunen) olikin tällä kertaa inhimillinen eikä sellainen pahis kuin Tiian luoma riivinrauta Helsingissä. Ei mitään vikaa muissakaan. Synkeää tunnelmaa virkisti Heikki Kinnusen mainio Polonius koomisesti esitelmöivine puheenvuorineen. Haudankaivuutakin oli käytetty runsain mitoin, laajemmin kuin yleensä. Samoin näyttelijäseurue sai esiintyä rutkasti. (Toisin kuin Al:n kriitikko luuli, alun ohjeet näyttelijöille on alkutekstistä, vain toisen paikkaan siirrettyinä.) Hamletin ja Laerteen (salskea Arttu Ratinen) miekkailu oli pitkä ja vaarallisen näköinen. Fortinbrasin valtapoliittinen teema oli tästä poistettu. Lopuksi lähes kaikki kuolivat kuten asiaan kuuluu.

Pitkän linjan teatterineuvos Rauli Lehtonen kertoi nähneensä noin kymmenen Hamletia ja tämä oli hänen mielestään niistä paras, mikä historiaan kirjattakoon. Olen nähnyt puolta vähemmän, mutta kärkeen tämä minunkin muistoissani nyt sijoittuu.