Perjantai 22.2.13

Pientä kiihdytystä lehdistörintamalla.

Toimittajat ovat uutteria ja rakastettavia henkilöitä, mutta heillä on taipumus sijoittaa omia aatoksiaan kohteen päähän. Tänään Ilta-Sanomat väitti minun kuvailleen tulevaa kirjaani ”omaelämäkerralliseksi paljastusteokseksi”. Sorry nyt, Mia Paavonen, mutta en koskaan käytä tätä toimittajien lempitermiä ”paljastusteos”. Ainahan kirja jotakin uutta paljastaa – jos se kertaisi vain vanhaa ja tiedettyä, se olisi turhaan kirjoitettu. Mutta tällä termillä on mielestäni vastenmielinen ja tarkoitushakuisesti leimaava kaiku, olkoon ettei siitä eroon päästä.

Toinen juttu, että muutamat toimittajat näyttävä odottavan kirjan julkaisua ”jo innolla”, en niinkään minä, joka päinvastoin odotan lievällä väristyksellä, mitä kaikkea siitä sitten ilmoille lennätetään. WSOY:n Leena Majander vastasi onneksi asiallisesti ja tyynnyttävästi Ilta-Sanomien kunnianloukkauskyselyyn. Turha toive, rakkaat ystävät.

Järeämpää asiaa: moottorisaha on huollettu ja teroitettu, ensimmäinen kuiva kuusi Impivaarassa kaadettu ja pätkitty saunapuiksi, joten kesää kohti kolkutellaan…

Torstai 21.2.13

Voi suksien nihkeää luistoa. Siinäkö ainoa syy naisten menestymättömyyteen? Jännitin Mona-Lisa Malvalehdon puolesta, ihmeellinen monilahjakkuus kun on. Tällä kertaa ei onni suosinut. Sprintti on kiva keksintö, mutta odotamme kunnon hiihtoja.

Itsekin hiihtelimme lähinnä näitä Vanajan aukeita ja lyhyitä metsätaipaleita. Keli ja luisto erinomaiset, vaikka suksihuolto on olematonta.

Donnerin elokuvat jakavat mieliä. Hänen tyylinsä jäykin elottomin kohtauksin luonnehtia nykyihmisten sisäistä onttoutta ei sytytä täällä kotikatsomoamme. Aikanani näin ainakin tämä Sixtynine-leffan, ja minusta sitä oli nyt sensuroitu vai muistanko väärin? Missä Jörkan erektio, missä lähikuva Tynin tussusta? Sinänsä puhtaaksi puleerattu tuotemainoselokuva, kuten jo Erkka Lehtola näkyy Aamulehdessä hoksanneen. Yhteisymmärrys on vallinnut Marimekon ja muutaman muun sponsorin (kuntopyörä roudataan kuvaan yhtäkkiä!) kanssa. Mutta kun ihmisissä ei ole mitään henkeä (ehkä vähän Ritva Vepsän kasvoissa) niin sitten ei ole.

Tiistai 19.2.13

Kuten tässä sain M. Klingeltä täsmennyksenä, luokkatoverini Harry Halén on ansioistaan kunniatohtori, vaikka ei välittänyt väitellä. Korjaan tuonne viimeviikkoiseen pikavauhtia.

Tänään keskityttiin Taiteeseen, sillä ajelimme katsomaan Yasmina Rezan näytelmää TT-Frenckelliin. Se on hieno juttu, ja viimeksi näin sen Kansallisteatterissa toistakymmentä vuotta sitten: loistorooleissa Tapani Perttu, Esko Salminen ja Jukka-Pekka Palo Taidatko kovempaa kolmikkoa enää keksiä. Joten rima oli aika korkealle, kun nyt Tampereelle ajelimme.

Muistin muuten silloisen esityksen (Tapani Pertun juhlanäytännön) kohdallani erityisen tuskaisena, syynä ex-vaimoni huolellinen valmistautuminen ja saapumisemme teatteriin viimeisellä sekunnilla. Seurauksena sähläyksestä armoton kusihätä, jota jatkui halki esityksen, jossa ei ole edes väliaikaa! Lopuksi piti vielä kiivetä lavalle Rauli Lehtosen parina onnittelemaan juhlakalua Teatterikerhon ja Pyynikin puolesta.

Joten oikeastaan näin ja kuulin näytelmän kunnolla vasta nyt ja Marjakin ensimmäistä kertaa. Sehän voisi olla nimeltään yhtä hyvin Ystävyys tai Viha. Kallis valkoinen taulu vain käynnistää katalysaattorin tavoin mieskolmikon keskinäisen välienselvittelyn, joka tässä Tommi Auvisen ohjaamassa tulkinnassa yltyi paljon kiivaammaksi ja tunteellisemmaksi kuin Kansallisen viileässä ja älyllisesti virittyneessä sapelienkalistelussa. Mutta loistavia näyttelijöitä oli tässäkin, kaikki vahvoja. Taneli Mäkelä sai Sergen osassa kantaa sarkastisen älyn viittaa, Esa Latva-äijö tavallisen tollon tokaisuja. Marcin rooli tarjoaa samastumiskohteen niille, joiden mielestä moderni taide on useimmiten huijausta. Kiitollisimmat hetket oli varattu Ville Majamaalle Yvanin roolissa, ja hänen purkauksissaan oli todella tulta ja tunnetta. Myös pienissä reaktioissa, millintarkassa mimiikassaan Majamaasta on tullut mestari. Muistamme hänen järkyttävän hahmonsa Hiirissä ja ihmisissä. Mihin vielä yltänee?

Pieni iltapala lyhyen esityksen jälkeen siinä vastapäisessä Grillissä, luvalla sanoen ei isosti kehuttavaa, talon viinissäkin sakkaa, jota ei vaivauduttu edes pahoittelemaan. Mutta nautimme illasta yhtä kaikki.

Sunnuntai 17.2.13

Eilen jokseenkin suoraan junalta ja bussista Myllykoluun, missä tutkittiin tulevan kesänäytelmän ihmeellistä lavastusratkaisua. Siitä vielä kuullaan. Paikalla itse suunnittelija Matti Huusari, ohjaaja Marko Saario ja tuottaja Sirpa Eskelä-Haapanen. Luoja ei tunnetusti kiellä suuria haaveilemasta, ja tämähän näyttäisi suorastaan toteutuvan.

Merkittävää on se, että monia vaiheita kokenut kesäteatterimme innoittaa nykyisin eri alojen ja taiteiden ihmisiä ihan tosissaan tuottamaan hienoja ideoita.

Sitten rauhallinen saunailta Marjan kanssa, päälle Rigolettoa suoraan Metista. Iskevää, suorastaan iskelmällistä musiikkia, monia ikivihreitä, kommentoiva korrepetiittori puhui jopa ”Verdi-humpasta”. Kommentteja oli muutenkin hauska kuulla, varsinkin Anssi Hirvosen puheenvuorot olivat jykeviä, asiantuntevia ja hauskoja.

Tänään hiihtolenkki Heinijärvelle, sitten autoon ja Nokialle. Pitkäniemen juhlasalissa oli Eeva-Liisa Mannerin runoihin keskittyvä matinea, esittäjänä Sina Kujansuu, pianistina Maila Böhm. Tässä osuivat yhteen nyt monet tekijät. Ensinnä Sina on Pitkäniemen ”kasvatti”; hänen molemmat vanhempansa työskentelivät mielisairaalassa. Mannerkin oli täällä ajoittain hoidossa. Kaiken lisäksi Sina tunsi hyvin Mannerin, tulkitsi aiemminkin tämän runoja ja on ohjannut MTV-teatteriin Poltetun oranssin. Pääosin se on filmattukin Pitkäniemessä. Oltiin siis muistojen, kohtaamisten ja runojen näyttämöllä. Sali ääriään myöten täynnä.

Erinomainen iltapäivä kaiken kaikkiaan, Sina tulkitsi elävästi ja lämpimästi runoja, jota eivät avaudu mitenkään helposti. Maila antoi kauniin musiikkitaustan ja intoutui lopuksi revittelemään Piazzollan tangoa valssiksi. Komea kokonaisuus siitä tuli.

Saimme lasinkohotuksen ja Sinan tekemää piirakkaa päätteeksi Mailan mainiossa talossa, jonne kokoontui muutamia ystäviä. Myös kuulimme hilpeitä ja riipaisevia muistoja runoilijan mystisestä elämästä. Itse tilaisuuden järjesti Pitkäniemen perinneyhdistys, joka näyttää ylläpitävän vilkasta kulttuuritarjontaa.

Perjantai 15.2.13

Kun oli asioita kaupungilla, poikkesin Marian sairaalaan verikokeeseen ja paluumatkalla tutkimme Marjan kanssa Hietalahden uusittua kauppahallia. Tyylikäs, aisteja virvoittava paikka! Nautimme bouillabaissea ja lammaskaalia, katsastimme liikkeitä ja päätimme uudistaa käyntejä silloin tällöin; suositeltava halli, meidän rööperiläisten uusi helmi.

Matti Klingen muistelmat ovat olleet jo jonkin aikaa ”työn alla” käyttääkseni tekijän omaa ilmaisua. Hiljakseen sitä on luettava, turha kiirehtiä. Olen selvittänyt Norssin kauden, joka tarjoaa paljon mielenkiintoista. Yllättävänkin monia yhteisiä opettajia meillä on ollut, vaikka kuulun yhdeksän vuotta nuorempaan ikäluokkaan: Nukari opetti meitäkin kovin ottein alaluokilla, Visapää oli luokanvalvojamme lukiossa, Pipinen opetti saksaa, Santtu Sorainen ikimuistoisella tyylillään ruotsia, Jokke oli latinan opettajamme (Klinge näkyy etupäässä välttyneen hänen sporadiselta joskin tasokkaalta opetukseltaan), ”sadistinen” Puramo opetti historiaa jne. Rafael Holmström oli alaluokilla rehtorimme. Suuria persoonallisuuksia useimmat, jos eivät aina suuria pedagogeja. Rotta ei onneksi meitä koskaan opettanut! Lisänä kaikki naskalit eli auskultantit, niin joutomiehet kuin kauniit nuoret naiset, joihin rakastuimme.

Luokkatoverimme Harry Halén on kirjoittanut riemukkaat muistonsa kouluajoiltamme (Ei voi nahkaa kylliksi varoittaa), joita Klinge ahkerasti siteeraa. Luokkamme nousee muutenkin esiin Klingen seikkaperäisessä tarkastelussa, luokkamme tohtorit mainitaan: Halén (h.c.), Helkama, Kaimio, Rajala, lisäksi ainakin Tuovinen, Simojoki ja Qvarnberg kuuluvat joukkoon. Klinge livauttaa mukaan rinnakkaisluokalta vielä Eero Huovisenkin. Kovaa porukkaa olimme.

Klingen kirjalliset elämykset ovat antoisaa seurattavaa, samoin kuvaukset koulumiljööstä ja tovereista, vaikka Anto Leikolasta ja Pentti Saarikoskesta oli lupa odottaa läheisempiäkin luonnehdintoja. Kova luokka oli Klingelläkin, Nukarin mielestä paras hänen opettamistaan. Meitäkin pidettiin lahjakkaina, joskin kurittomina. Aina kertyy älyllisiä tihentymiä jollekin luokalle. Ylipäänsä Norssin opetusmenetelmät ja ulkoiset puitteet olivat vanhakantaisia ja koleahkoja, mutta se jokin muu, sisäinen henki, monesti sitäkin innostavampaa.

Torstai 14.2.13

Valentine ollut ahkerana, tervehdyksiä lähetetty ja vastaanotettu. Paras oli sydämenmuotoinen tikkari yliopiston kuoressa.

Tavattu pari toimittajaa, pitkiä istuntoja Kosmoksessa ja Elitessä, innostaviakin. Siis minulle: innostun aina puhumaan enemmän kuin pitäisi. Mutta luotan fiksujen naisten kriittiseen arvostelukykyyn. Ja mitä tässä nyt enää pitäisi tärkeillä ja varjella. Ainoa huoli on aina se, että tulossa olevan kirja pumpataan tyhjiin jo ennen ilmestymistä. Tänään se lähti lopullisesti painoon, monet hienosäädöt matkassaan. Ainakin se on käynyt läpi tiheän ja ammattitaitoisen seulan, niin kustantajalla kuin alun perin täällä kotitarkkaamossa.

Kari Kaipainen kävi täällä kuvaamassa. Sama mies kuvasi Hämeenkyrössä tuoretta kihlaparia jo 1993, näin asiat kiertyvät umpeen. Sutjakka sessio, ei liikoja poseerailtu. Nimitin Karin kirjani kummisedäksi.

Illan suussa Kansalliskirjastoon, missä professori Heikki A. Reenpää esitteli ystävällisesti liki täydellistä Waltari-kokoelmaansa Mika Waltari -seuran jäsenille. Meidän piti aluksi hiukan filmata ja käydä professorin kanssa keskustelua esillä olevista kirjoista; se otettiin videokameralla talteen. Sen jälkeen keskustelu vapautui monipolviseksi. Reenpään kokoelma on siitä hieno, että sitä saavat tutkijat ja asioista harrastuneet käyttää, luvan perästä tietysti. Saimme Waltareiden lisäksi taas nähdäksemme ne neljä alkuperäistä vihkoa Seitsemää veljestä sekä Topeliuksen kauniisti kuvitettuja satuja alkuperäispainoksina. Kokoelmassa on yli 20 000 nidettä, Waltareitakin satakunta, monet omistuksin varustettuja, mukana numeroituja harvinaisuuksia.

Waltarin ja Paavolaisen suhde välähti esiin Ari Kallion toimesta; siinä riittäisi vielä tutkimista. Oliko Waltari sotien jälkeen Yleisradion pannassa? Asianosaisia olivat myös Hella Wuolijoki ja Matti Kurjensaari. Näistä asioista vielä kuulemme.

Tiistai 12.2.13

Laskeudumme paastoon. Tiheä lumipyry esti hiihtämisen. Ainakin käy tekosyyksi. Muutama hiljainen päivä maalla takana. Hienosäädetty vielä tulevaa kirjaa, tarkasti se nyt on toimitettu. Toivottavasti rosoa ja henkeä sentään jäi.

Nouseva oopperalaulaja Waltteri Torikka tuo Myllykoluun suurisuuntaisia ideoita. Sunnuntaina aiheesta kokoustettiin, ilmapiiri etupäässä positiivinen. Kiintoisaa nähdä, kuinka musiikilliset suunnitelmat jatkossa täällä nielaistaan.

Vanha kaveri Risto Ojanen poikkesi puhelemaan Porin mittavasta Maiju Lassila -projektista sekä Vanhan kirjallisuuden päivistä. Uutta ilmaislehteä on poika perustamassa. Mietimme teeman ajankohtaisuutta: Mitä jäljellä moraalista, kuten Tarmo Kunnas kysyy muutaman vuoden takaisessa teoksessaan. Kysymys sopii ensi kesänä uudistaa Sastamalassa.

Tekikö uusittu uutisstudio vaikutuksen? Kuten Matti Rönkä sanoi, se on vain työkalu, avara ja kirkasvärinen sinänsä. Jospa huonotkin uutiset alkavat tuntua keveän valoisilta? Arvo Tuominen oli tehnyt valaisevan kierroksen Laatokan ympäri. Hyvä dokumentti tarjoaa nojatuolimatkan. Hiidenkiven lukijamatkoja noille main aikoinaan tehtiin, nyt jonkun lenkin voisi uusia.

Käydään Helsingissä ja palataan vielä tänne latuja avaaman ja lueskelemaan.

Perjantai 8.2.13

Puhuin Roihuvuoressa elämäkertojen kirjoittamisesta yleensä, emäntänä kirjastonjohtaja Leena Laakso, Waltari-seuran aktivisteja. Käytin palatessa pitkästä aikaa metroa, sujuva väline. Kaveri yritti myydä kiikaria kahdeksallakympillä.

Solahdin asema-aukosta Ateneumiin, missä selvitimme Marjan kanssa muutaman huoneellisen Eero Järnefeltiä. Tavattiin tuttuja, nuoren Sillanpäänkin rokokoo-peruukissaan. Sama Aurora-seura riippuu pahvitauluna maalla työhuoneeni seinällä. Muita klassisia teoksia, muotokuvat hienoja, piirrokset taitavia, myös symbolistinen Järnefelt tuikahti esiin parissa villissä taulussa.

Jatkoimme Kino-Palatsiin ja elimme pätkän Hitchcockin tuskaisaa ja kauhun täyttämää elämää, myös sardonista huumoriaan. Anthony Hopkins oli uskottavampi maestro kuin odotinkaan, ja Helen Mirren loistava vaimonsa Alma, ohjaajan paras tuki. Mistään ei tulisi mitään ilman viisaita ja kestäviä naisia. Pidimme elokuvasta kovasti.

Pieni huomio: meillä kun ei ole niin paljon valinnan varaa eikä aina riittävästi osaamista, hoetaan usein, ettei ”näköisyys” ole välttämätöntä, vaan – niin, joku muu. Hopkins osoittaa, kuinka olennaista on esikuvan tarkka tutkiminen ja uskottava jäljittely – jos kykyä on kuten tässä.

Pressiklubissa käsiteltiin aihetta (Ylkkärin 100-vuotisjuttua), joka ei ansaitsisi mitään huomiota. Täällä tyynessä lammikossa pienetkin poreet ja päästöt nostattavat valtaisaa kohinaa. Hyvin laajasti on myös puitu Jyväskylän puukotusta, jota kuulemma ”vähätellään” – no ei ainakaan mediapiireissä. Mitä tyhmempi tempaus, sen mustemmat huutomerkit.

Torstai 7.2.13

Nyt se alkaa, ei auta mikään. Pieni vipinä tulevan kirjani ympärillä. Mielenkiinto näkyy yltyvän jo toista kuukautta ennen kirjan ilmestymistä.

Tapasin Suomen Kuvalehden toimittajan Elina Järvisen Ekbergillä, kiintoisa ja monitahoinen keskustelu, raikas tunnelma.

Illalla WSOY:n uusissa tiloissa Korkeavuorenkadulla. Vieläkin valtaa haikeus, kun ohitan Bulevardin perinteisen kiinteistön. Nyt oli kirjakevään tiedotustilaisuus uuden talon auditoriossa. Nämä ovat kovasti muuttuneet luonteeltaan. Muistamme takavuosien tilaisuudet, joiden suurin mielenkiinto oli siinä kuinka juovuksissa kukin kirjailija esiintyi. Nyt kirjailijat ovat reippaita, fiksuja, hyviä esiintyjiä, jopa viihdyttäviä. Viihteellistä linjaa edustivat myös iloinen juontaja Mikko Kuustonen sekä kekseliäs Trio Kolmihenkinen. Mennyttä aikaa ovat asialliset, ryppyotsaiset kirjalliset haastattelut.

Mooses Mentulan tulossa olevan romaani Isän kanssa kahden herätti odotuksia, Katja Ketun novellit tuntuvat jatkavan edellisen kirjan teemoja. Suurimman vaikutuksen teki Anja Erämaja runoillaan ja laulullaan.

Leena Majander haastatteli minua ja teki hyviä ja myös hankalia kysymyksiä, joihin yritin jotain vastailla. En ihan osannut valmistautua siihen, että paikalla oli kirjakauppaväen lisäksi toimittajia, Iltsikan Suvi Kerttula jopa nauhuri mukanaan, joten perästä kuulunee.

Nyt perjantaiaamuna kun juttua lehdestä katson, ei se ihan hullumpi olekaan, noin taisin suunnilleen puhua. Mutta kovin yksin nousen hyvästä tilaisuudesta esiin. Tasapainon vuoksi kirjan toimittaja lähettää valaisuksi joitain Facebook-töräyksiä, joissa loistavat pimeä ennakkoluulo, mistään mitään tietämättömyys ja paljas pahantahtoisuus, kuten tämäntapaisissa yleensäkin. Varmimmat ja typerimmät kommentit tulevat aina niiltä, jotka eivät aihetta tunne eivätkä kirjaa lue. Nekin on kestettävä.

Keskiviikko 6.2.13

Musiikillinen päivä.

Tapasin Seppo Pohjolan Musiikkitalon kahvilassa, ja se FES-kantaatti taitaakin saada uusia ja entistä kunnianhimoisempia muotoja, katsotaanpa. Idea kääntyy draamallisempaan suuntaan. Saman tien otin lipun illan konserttiin, kun Marja viipyy edelleen Turussa.

Kannattikin. Siellä orkesterin takana seurasin Jukka-Pekka Sarasteen melankolis-intohimoista johtamista ja koko joukon työskentelyä. Ensin soittivat Kimmo Hakolan viulukonserton, jossa John Storgårds pisteli viululla vimmattua vauhtia aivan virtuoosin tyyliin. Minä olen häntä pitänyt kapellimestarina, mutta mies osaa soittaa kuin mikäkin Oistrah. Yleisö oli aivan hurmiossa.

Väliajan jälkeen saimme keskittyä Brucknerin laajoihin kaariin kahdeksannessa sinfoniassa. Kakkososa oli minusta fanaattinen. Väkevästi jankkaavat toistot ovat tämän veikon alaa. Tämmöisessä on se hyvä puoli, että ajatus saa karkailla rauhassa omille siivilleen, musiikki ikään kuin edistää hengen lentoa, ja sitten äkkiä herkistyy kuuntelemaan jotakin hienoa kohtaan. Puhdistuneena reippailin lumiloskan läpi kämpille.

Pohjola sanoi haukkuvansa Jälkikoirissa, mutta en saanut ohjelmaa vielä esiin tuolta Areenasta. Sen sijaan katselin kuinka Israel vaivattomasti päihitti ”huuhkajat” – kuinkahan monennen kerran selostajat noituivat oman joukkueen alkeellisia virheitä, mutta nuori Forsell vetäisi sentään lohduksi yhden komean maalin. Olisihan tyhmää matkustaa Israeliin nollaa tahkoamaan.