Panu Rajala

Monien juhlien päivä. Mandelaa muistetaan, Nobeleita jaetaan ja täällä hyytävässä Helsingissäkin tapahtuu.

Aloitin Kirkkohallituksen joulukutsuilla Skattalla. En ole siellä ennen käynytkään, muistan talon lapsuudestani kahvintuoksuisena Pauligin päämajana. Kun kutsuin arkkipiispa Kari Mäkisen kesällä Sastamalaan puhumaan, tämä oli varmaan kohtelias vastakutsu. Jännää mennä uppo-outoon seuraan, tutustua uusiin ihmisiin kuten arkkipiispan avustajaan tai Kotimaan päätoimittajaan. Kun ruvettiin veisaamaan, laulu tosiaan raikui. Pieni waltarilaishenkinen joulukertomus oli Mäkisen puheenvuoro. Sanoma: kunkin on etsittävä oma tapansa kohdata joulu.

Jatkoin Korkeavuorenkadulle WSOY:n perinteisille valkeille glögeille. Rentoa ja vaivatonta. Puitteet eivät ole yhtä juhlavat kuin Bulevardilla, mutta sisäistä lämpöä löytyi. Täälläkin oli ohjelmaa, joulupukkikin kävi, vaikka kuulosti kovasti Hessu Turuselta. Simpauttajan ilmestymisestä on kulunut 40 vuotta. Jouluoscareita jaettiin osuvin perusteluin, esim. parhaasta mies- ja naispäähenkilöstä. Yllättäen minäkin sain oman pystin tunnustuksena kirjasta, josta ”lukijat ovat eniten muuttaneet mielipidettään kirjan luettuaan”. Oikein lämmittävää. Näihin myönteisesti yllättyneisiin lukijoihin liittyi tilaisuudessa mm. Kari Enqvist.

Kävivät teologista keskustelua Enqvist ja Markku Envall, Lasse Lehtinen ja Matti Ahde vähän maallisempaa. Minun piti säästellä ääntäni, joka ei ole vieläkään palautunut. Maria-Liisa Nevalan kanssa taisimme olla hyvinkin kriittisiä Kansallisen suuren puolen viimeaikaisista ensi-illoista. Markun kanssa murehdimme, ettei näissä tilaisuuksissa enää tapaa vanhoja suuruuksia, nyt ainoana Eeva Kilpi. Hyvää ruokaa tarjottiin ja viiniä. Aika nopeasti lähdin jäätävään tihkuun talsimaan, en ole parhaassa juhlavireessä.

Vähän piti vielä vilkaista tv:stä Nobel-juhlia ja tietysti Downtonin Marjan kanssa, joka oli tyytyväinen aikaiseen ja hyväkuntoiseen paluuni.

Vieläkin Viljan puku pyörii välineissä ja Jerenkin pukua kehaistiin aiheellisesti aamu-tv:ssä, joten erittäin onnistuneet lähettiläät Sillanpään Seuran ja juhlavuoden tiimoilta. Mutta eikö ole jotenkin ajalle ominaista, että sentään monisisältöinen Nobel-kirjailijan juhlavuosi huipentuu medianäkyvyyden kannalta Viljan välkehtivään iltapukuun!

Tänään saattamassa Antti Jokista haudan lepoon. Kirkko täynnä, rovasti Sakari Virtanen siunasi. Paljon kukkienlaskijoita. Ihailin Anttia ennen kaikkea sanan käyttäjänä, hurtin huumorin taitajana, mikä ei ole ihan yleistä talonpoikien joukossa. Hänen kätevyytensä ja virtuoosimainen luovuutensa ja kekseliäisyytensä oli miltei pelottavaa: siinä mies, joka todella teki mitä tahtoi. Kaikki taitoja ei saanut käytetyksi talonhoitoon. Piti pitää koirankopin suunnittelun SM-kilpailut ja leikkimökkien veiston EM-kilpailut. Kaukaisen Kuustenlatvan kylän itsetuntoa yksi tällainen mies piti urheasti yllä; kun kylä menetti koulunsa, silloin siitä vasta keskus tulikin. Riihitanssit muistan minäkin Antin riihessä tanssineeni kansainvälisessä seurassa. Vielä piti Antin pestata joukko pelastamaan Heiskan perinteinen talokokonaisuus ja luoda perusta kokonaiselle kylätoiminnan keskukselle valtakunnassa. Virallinen Kylähullun titteli ja varjo-Nobel lankesivat kovista ansioista.

Muistutti siunauksessaan rovasti myös Anttia kohdanneista vastaiskuista ja viimeisestä kovasta ylämäestä elämän taipaleella. Kuvauksen aihe olisi hänen elämänsä. Ylivoimainen tyyppi helposti pimentää muut ympärillään, ehkä Antinkin kokema oppositio juontuu siitä, ja oli kai miehessä satakuntalaista omapäisyyttä riittämiin. Hienoa oli nähdä noin seitsemän veljeksen rintama Anttia saattamassa, kova työporukka ainakin pysyi loppuun saakka yhtenäisenä. Muistotilaisuus oli lähimmille, olisihan ollut mukava kuulla Hannu Lehtipuun muistopuhe, kun nekrologi jo Hämeenkyrön Sanomissa oli aivan erinomainen.

Illalla tuli katsotuksi puolivahingossa loppuun saakka Rikhad II – piti vain vilkaista alusta, ja niin jäin kiinni. Syynä kai loistavat näyttelijäsuoritukset, erityisesti päärooli. Kuinka ne osaavat siellä Britanniassa kuvata klassikkonsa huolellisesti, iskevästi, eleettömästi ja samalla tunteisiin vetoavasti. Mitään historiallista krääsää tai temppua ei tungeta liiaksi esiin, ajaton ihminen käy omaa tilintekoaan. Rikhardin monologit ennen vallanluovutusta jäivät todella mieleen. Tästä sitten Henrik IV jatkaa mellastustaan.

Päivä koettelemuksineen onnellisesti ohi. Miltei suoraan ajettiin Helsingistä juhlapaikalle, ja silti pääsin kohtalaiseen puhevireeseen. Paljon sanankuulijoita sentään kertyy kirkonkylän koulun juhlasaliin.

Saamme ensin vastaanottaa Pro Hämeenkyrö -mitalin F. E. Sillanpään Seuran puolesta, Johanna Helminen on daamini. Voisiko sanoa, että parempi myöhään… 38 vuotta sitten kuusi kovaa nuorukaista (ja yksi nainen) sai päähänsä perustaa Sillanpäälle oman seuran, ja tässä sitä ollaan: välillä ylivilkastakin toimintaa pian neljä vuosikymmentä. Mutta kaunista kun muistivat ponnistelujamme. Onhan Töllinmäki edelleen oma museomme, ja ote Myllykoluunkin tiivistymässä. Sekä kaikkinainen heiluminen nyt juhlavuoden tietämiin, josta suuri kiitos projektipäällikkö Viljalle, joka ei päässyt paikalle (keskittyi iltaan…)

Puhe ei katkennut kertaakaan yskänpuuskaan, tässä suhteessa keskittyminen aina tehoaa. Sain sen verran kiitoksia puheesta, että pistän sen vielä tuonne omaan osastoonsa kunhan kerkiän tarkistaa.

Kyllähän mekin teroitimme silmämme näkemään, kuinka poikkeusvastaanotto Tampere-talossa sujuu. Karusti oli karsittu entistä loistemeininkiä, alkuun valtaosa kutsutuista ihan rehellisiä työtä tekeviä suomalaisia, eipä turhia julkkiksia näkynyt ennen kuin loppuriveissä. Mutta väen väkisin vastaanotosta halutaan tehdä puku- ja kauneuskilpailu, vaikka valikoima oli tavallaan supistunut. Vilja oli tietysti yksi valopilkku, hyvin tyylikäs pitkässä kimalluksessaan. Etiketti olisi tyytynyt lyhyeen mekkoon kuten Jenni Haukiolla ja Katrillakin, joka on aina tarkka asuistaan. Mutta mitä muuta, haastattelut yhtä pintapuolisia kuin aina ennenkin.

Konsertti oli hyvä idea, erityisesti sen niveltäminen kirjallisuussitaatteihin, jotka jäivät lyhyiksi, ehkä niin paremmin mieleen. Vertauskohtana palasi mieleen vastaava itsenäisyyskonsertti samalla paikalla 1992, Katri ja Veikko Sinisalo esiintyivät, oli kai muutakin. Jotkin Veikon väkevät tulkinnat Hurskaasta kurjuudesta ja Pohjantähdestä ruopaisivat sielua silloin huomattavasti syvemmältä kuin nämä levolliset osiot. Waltteri ja Maria lauloivat kauniisti Myrskyluodon Maijan saaristolaismelodioita, pehmeän kaksikielisesti. Liikuttavia tuokioita oli tässäkin konsertissa.

Ja nää jatkot on aina yhtä tyhjänpäiväistä ja väkisin vängerrettyä täytettä, niistä sopisi luopua.

Mellakoiden motiivi tällä kerralla vaikea ymmärtää: kun juhlasta tehdään oikein kansanomainen ja karsitaan turha loiskiehunta, painotetaan ihmisten työtä ja yritystä, kutsutaan tavallisia suomalaisia ja tuodaan vielä maakuntaan tämä riisuttu versio – silloinkos joku porukka keksii, että juhla suosii ”sorron mekanismeja”. Kukahan nerokas yhteiskuntatieteilijä tämänkin on siellä sorvannut.

Johan onkin väkevä virus, joka heitti ihan pletkuksi. Päästiin sentään hyvin kotiin, ja täällä lepäilen. Ei siihenkään ole täyttä mahdollisuutta. Tänään kamppailin pystyyn ja pukineisiin, ja Jouko Vuolle haki ovelta Café Ursulaan. Ovat ehtineet Terosen kanssa hakata kiveen jo urheilijat vähiin päin, nyt on jo kirjailijat vuorossa. Shotsissakin ovat heiluneet amatöörioppaina. Nämä on hyviä, eläviä ohjelma, mielelläni tähän osaan menin pienellä osuudella mukaan. ääni kulki just ja just.

Kiveen hakattiin nyt – yllätys! – F. E. Sillanpää. Enimmän aineiston olivat jo puhelleet sisään kesällä Hämeenkyrössä, niin ymmärsin. Kuunneltava huomenna klo 11,05 mitä siitä on tullut. Kiva oli jutella Joukon kanssa urheiluasioistakin. Eikä huolet tähän pääty. Olen lupautunut itsenäisyyden juhlapuhujaksi Hämeenkyröön (edellisen kerran 1993), ja sitä olen tässä kirjoitellut aina kun ajatus kulkee. Runko on valmis, huomenna lähdetään lumimyräkkään rymistelemään kohti Pirkanmaata.

Siellähän on itsenäisyysjuhlien fokus muutenkin.

Kun vaan jaksais ja ääni edelleen kulkis. Ihmeen takova yskä jatkuu. Marjan lataama lääkepatteri on vähän lieventänyt oireita, ei parantanut alkuvaivaa. Väsyttää ja nukuttaa. Nyt yleiskuntoa kohentamaan!

Adventti alkaa. Emme kuulleet saksalaista Hoosianna. sillä jumalanpalvelus alkoi täällä tuntia aikaisemmin kuin Suomessa. Münsterin tuomiokirkosta nähtiin vaikuttavaa katolisen messun loppupuolta. Sitä paitsi joulukonsertti tuossa Kaiser Wilhelmin muistokirkon uudella puolalla oli pettymys, perin viihteellistä ja köykäistä, ei juhlaa eikä arvokkuutta.

Ostin eilen mielijohteesta liput Komische Operaan, vaikka siellä menee tuttu Cosi fan tutti. Mitenkähän sitäkin on muuteltu, mietin. Nyt vain kävi niin, että jostain iski virus ja yskä enkä ollut parhaassa oopperavireessä. Taksikuski jo mennessä antoi jalomielisesti kaksi pastillia – ajatellen lähinnä muita oopperassa, kuten hän huolehtivasti huomautti. Sitten takanani istuva daami sujautti oopperassa vielä yhden väkevämmä karkin, kun huomasi tuskaiset yskänpidättelyni. Ystävällistä yhteisöllisyyttä! Toiselta puoliajalta jäinkin vapaaehtoisesti, ja Marja hoiti oopperan loppuun. Se oli siirretty nykyaikaiseen taiteen reastaurointistudioon, jossa maalausten kautta siirryttiin vaivihkaa 1700-luvulle. Esitys parani ja selkiytyi loppua kohti, muuttui eroottisemmaksi, Marja kuvaili.

No ei auta, käverin Unter den Lindenillä, joka ei ole kauneimmillaan: katutyöt vallanneet koko pituudeltaan ja rakennukset monet reastauroivissa muovikääreissä. Tihkusateinen ja hyytävä sää ei tilannetta paranna. Kävin tervehtimässä vanhaa Berliner Ensemblea, ja siellä menisi klassikko, Kolmen pennin ooppera, mutta ei minusta taida olla huomennakaan teatterissa istujaksi.

DDR-museo on tosiaan maineensa veroinen ja ehdottomasti käymisen arvoinen Kuinka niin harmaasta ja ikävästä aiheesta kuin elämästä Itä-Saksssa voi tehdä näin hauskan näyttelyn? Luukuista pullahtaa jos mitä yllätyksiä. Tuntuu melkein sopimattomnalta hymyillä kovan järjestyksen ja diktatuurin alaiselle elämänpirskeelle. Oli siinä sympaattisiakin puolia kuten rannoilla säilynyt alastomuuskulttuuri. Perustaana tasa-arvo: näin ei kukaan voinut kohota muita korkea-arvoisemmaksi. Paavolainen täötä saksalaista alastomuutta paljon käsittelee, mutta ei keksi tätä perustelua – terveyden, puhtauden ja kauneuden kyllä.

Sitä üoito mennä käytännössä kokemaan tässä lähellä Nürnberger Strassella sijaitsevaan Thermen-kylpylään. Siellä saunotaan ja uidaan perhekunnittain ja ventovieraiden kesken alasti miehet naiset, eikä ketään tunnu häiritseväm, päinvastoin. Marjakin mieltyi, ja nautiskelimme saunoissa,altaissa ja niiden reunoilla kolme tuntia. Koskahan Yrjönkadulla päästään samaan vapaamielisyyteen?

Intialaisravintolsa Calcutta on kiva paikka tuossa Outi Pakkasen suosittelemalla alueella Kur’dammin sivukaduilla.

Makaan kylpyammeessa Kurfürstendammin varrella ja ajattelen Paavolaista. Kun kiersimme pitkään natsismin museota, on merkillistä lukea Paavolaisen esteettisvoittoisia, kulttuurifilosofisia mietteitä teoksesta Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) – ainakin aluksi Dichterhausin keskustelut ovat mahdollisimman kaukana ajankohdan uhkaavasti jyrisevästä taustasta. Tarkoitus ilmeisesti olikin luoda näennäisen epäpoliittinen, taiteisiin verhoiltu suosututtelu pohjoismaisille kirjailijoille. Hyvin paljon Paavolainen pohtii ”pohjoista ajatusta”, joka tuolloin oli pinnalla. Onkohan sillä mitään yhteyksiä meidän aikamme ”pohjoiseen ulottuvuuteen”, josta myös paljon puhutaan.

Aloitimme museoista ja hyvistä ruokapaikoista. Tuo Topografie des Terrors on kieltämättä havainnollinen ja pysähdyttävä leikkaus natsismin nousuun ja tuhoon. Aivan hiljaisina ihmiset kuvatauluja katselevat. Yksityiskohdat, usein jonkun harrastajan ottamat kuvat ovat puhuvimpia. Merkillinen on tuo nöyryyttävä kekseliäisyys, sanoisin riemuitseva pahuus, joka kohdistuu arvokkaisiin, vanhemman puoleisiin juutalaisiin. Puistattava mutta aina tarpeellinen kokemus.

Jatkoimme Checkpoint Charlien vieläkin laajempaan, miltei loputtomaan museoon, joka kaikilta historian kulmilta valottaa sitä, kuinka muurin rakentaminen aikanaan Berliinissä oli mahdollinen, mitä siitä seurasi ja mitkä olivat lopputulokset. Varsinainen lähimenneisyyden perus- ja jatkokurssi. Kiersimme huoneissa pimeään saakka, kunnes sateessa osuimme ihmeeksemme oikeaan bussiin, joka toin tänne Ku’dammin kulmille. Ei muuta kuin KaDeWeen valtaviin kokoelmiin lämmittelemään. Nautimme yläkerran ruokataivaassa hienon iltapalan ja ällistelimme kaikkea näkemäämme. Stockmann on sentään pikkutekijä. Tietysti olemme selvittäneet myös Erotiikan museon, joka on ihan tässä Azimut-hotellin nurkalla, sen yhden hurjan naisen kokoaman. Mutta erotiikan rikas, vivahteikas ja viettelevä kulttuurihistoria aina hiukan latistuu museon steriileissä vitriineissä. Onhan siellä komeita ja kookkaitakin teoksia tästä alati ihanasta aiheesta.

Joulumarkkinat ovat parhaassa käynnissä, on totisesti kojua kojun vieressä, glühwein virtailee, tingeltangel kilisee ja ihmeelliset valorakennelmat loistavat sateiseen iltaan. Päätimme rikkaan päivän Eurooppa-centerin Irish Pubissa – ja jumalauta mikä elämys! Aivan yllättäen ja pyytämättä. Koko huhtikuun etsimme Edinburghista aitoa folkia oikein löytämättä – ja tänne piti tulla ennen kuin todella repesi. Hulvaton yhtye The Cobblestones irroitteli sellaisella ilolla ja hurmiolla, että mekin ikinuoret innostuimme hillumaan ja hyppimään muiden mukana. Mitä vielä seuraakaan.

Päivällä viimeisiä puhekeikkoja Helsingissä. Radiotalossa kävin kertoilemassa Taatan joulusaarnoista Pasi Heikuralle, Aristoteleen kantapään lähetys tulee joulupäivänä ulos siinä illan suussa oli klo 17 jälkeen.

Ja iltapäivällä kohta perään Teatteri Avoimissa Ovissa vilkas esitelmä- ja keskustelutilaisuus Katri Valasta, siellähän menee edelleen aiheesta kertova näytelmä, ei ihan huippuluokkaa. Luin tulevaa Paavolaisen elämäkertaa, nykyistä raakaversiota niiltä osin kuin se kosketti Valaa. Sitten intouduttiin jopa vähän väittelemään siitä, pitääkö historiallisten henkilöiden olla itsensä näköisiä ja kaltaisia teatterissa tai elokuvissa. Ratkaisematon ikuisuuskysymys, mutta muistakaan nyt kuinka upeita draamoja tekevät Ruotsissa tai Englannissa, Saksassakin, niin että historian henkilöt pikkupiirteitä myöten muistuttavat esikuviaan – eikä se yhtään draamallisuutta latista, päinvastoin. Meillä niukemman näyttelijävalikoiman maassa vain helposti livahdetaan sen excusen taakse, että fiktio on toista kuin ”näköiskuva” – useimmiten valitettavasti vain heikompi, laimeampi, tunnistamatonkin.

Lopuksi ensi-ilta Kansallisteatterissa, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Odotus suorastaan kihisi katsomossa, joka oli täynnä ns. kulttuurifolkkaa. Me saimme herrastella aitiossa Tuula Uusi-Hallilan järkkäämillä paikoilla. Suuren tapauksen tuntua. Mitähän siitä nyt sanoisi. Ensinnä Sofin oma dramatisointi selkeyttää ja myös yksiviivaistaa monimutkaista ja myös monitasoista romaania. Pelkistys vähän köyhdyttää, mutta auttaa yleisöä pysymään kärryillä. Mittaa ei kerry liiaksi. Aluksi kuullaan raskasta tekstimäärää forsseeraavalla volyymillä, mutta ennen väliaikaa esitys keskittyy ja herkistyy, saa koskettavuutta. Juuditin ja Helmuthin viimeinen kohtaus jo täyttä draamaa.

Toinen puoliaika alkaa aikaharppauksesta, taas joudutaan selittelemään sellaista, mikä tapahtunut ennen ja näyttämön ulkopuolella. Draamassa se on yleensä kuollut keino, mutta esitys tiivistyy ja pääsee sentään jäntevään loppuun. Mutta paljon jää ohuiden viitteiden varaan. Ja kun päähenkilö on heti alussa paskiainen ja yhä suuremmaksi paskiaiseksi muuttuu, siinä ei ole sen ihmeempää inhimillistä kehitystä ainakaan. Harvat vähänkään positiiviset henkilöt jäävät sivuun, taustalle tai sortuvat. Tulkinta lähtee petturin valinnoista; näin ei puolusteta sorron alaisia virolaisia, vaan näytetään, että heidän omasta keskuudesta nousi pahin luopio ja roisto. Ehkä tämäkin on yksinkertaistus. Ylen synkkä on näytelmä, silti tarpeellinen historian memento. Taas kerran katsomme lähimenneisyyttä suoraan silmiin, samaa historiaa, jolta ennen iloisesti suljimme silmämme täällä Suomenlahden pohjoispuolella. Eivät suinkaan kaikki. Muistimme Rausmaan väitöskirjaa, silloisen tilaisuuden hyrisevää katharsista. Teimme sittenkin niin paljon!

Käsiteltiin näytelmää ja monia muita asioita vielä jälki-istunnossa naapurihotellissa Tuulan, Kirstin, Salokanteleen Jussin ja Anjan kanssa. Asiantuntemusta oli kyllin joukossamme. Sofille annoimme tunnustusta, mutta esityksen monet piirteet herättivät kysymyksiä. Miksi vasta Oksanen onnistui kääntämään huomion Baltiaan? Ja niinkin myöhään. Miksei jo Kross tai Luik tai…? Olihan juttu vahva ja tiukka, välillä repivä ja rasittava, mutta kuinka vetoava, mitä suomalainen yleisö tästä henkensä pitimiksi noutaa? Jäämme odottamaan kiinnostuneina kritiikkejä. Yleisö tuntui arvostavan esitystä, mutta sanottavaakin varmasti jäi.

Joka tapauksessa me lennämme huomenna Berliiniin.

Vielä kerran, F. E. Sillanpään Seura, jäsentilaisuus täällä Café Esplanadissa. Alakerta on hyvä tila, mutta melu ja pulina yläkerrasta häiritsee. Silti keskityimme kuulemaan kunniajäsenemme. Heikki A. Reenpään muisteluksia ja pohdintoja kirjatilanteista tänään. Vanha kirjallisuus on saatava paremmin kaikkien ulottuville. Pian klassikot katoavat, ellei toimiin ryhdytä, siinä esityksen pääteema.

Kun poikkesin iltapäivällä tuossa Pursarilla Välkesalmen divarissa, oli puhetta vähän samansuuntaisesta. Suuret kuolinpesien kirjastot eivät enää kauppiaita siinä määrin himoita, kun ei ole tiloja. Ei ole sen puolesta keräilijöilläkään, joten murheellisen usein kirjat kärrätään kaatopaikalle. Hirvittävä juttu.

Professorilla oli toinenkin varteenotettava idea: kirjakahvila Musiikkitalon yhteyteen. Vapaa kirjallis-musiikillinen kohtauspaikka. Voisi käydä pitkiä, rönsyileviä, kriittisiäkin keskusteluja. Kukahan sellaisen kehittelisi.

No Esplanadissa nautimme iltapalaa ja Heikki A:n tarjoamia lasillisia sekä kuulimme ja näimme Vilja Pylsyn vauhdikkaan esityksen kuluneen juhlavuoden kohokohdista. Kuvanäytteitä vilisi, ja se Olli Horttanan lyhytelokuva Siljan suviyö katsottiin myös, tosin sen äänityksessä olisi parannettavaa. Marja kertoi lisää elokuvanteosta perintöhuvilassaan Törmällä. Minua alkoi pyörryttää koko tapahtumien määrä, satakuntako niitä oli koulutapahtumat mukaan lukien.

Esitin myös Matti Kassilan terveiset seuralle, kun hänelle soitin iltapäivällä sairaalaan. Aika virkeä on Matti ja elättelee toiveita nykyistä paremmasta hoitopaikasta, mutta tuskin enää kotiinpaluusta. Kiitollisia olemme hänen hienoista Sillanpää-filmatisoinneistaan.

Kauniiksi lopuksi suurmestari Eero Pylsy esitti Taatan joulupakinan ja sai kiitosta lähes Puotilan veroisesta imitaatiostaan.

Eilen Martinmarkkinoilla Kaapelitehtaalla kova yleisömenestys, vielä parempi oli kuulemma lauantaina, 10 000 henkeä. Näillä markkinoilla on, kuinka sanoisi, erityisellä tavalla herttainen tunnelma. Kassit pullollaan mekin palasimme.

Vielä tänään mielessä ajelehti eilen päättyneen Sillan ankea lopputulos, vaikka itse katastrofi täpärästi vältettiin. Onkohan sarjalla vaikutusta ympäristöaktivistien toimintaan. Pelottavia malleja annettiin. Itse ongelma, torjunnan kohde, pysyi taka-alalla. Sarjaan suunnitellaan jatkoa, toivottava että Martin silloin vapautuu, jos hänet nyt tuomitaan.

Näiden fiktiohahmojen kohtalot nousevat todellisemmiksi kuin oikeiden ihmisten. Tänään helpotuimme suuresti, kun Merche Alcantaran vointi kohenee ja sairaus näyttää voitetulta. Riipaisevia jaksoja olivat pari edellistä, omissakin muistoissani eläviä. Myös Miguelin kiipeli laukesi. Francon jälkeen kiehtoo elävien henkilöiden ja loistavien näyttelijöiden ansiosta. Edes vuosikymmenien mittainen sarja ei lannista heitä rutiineihin. Myös poliittinen tausta pysyy mukana, nyt naisten vapautusliike Espanjassa 1980-luvulla.

Matti Ranin kuuluu kansalliseen galleriaan, hänen koomisen osumatarkkuutensa Palmuissa voi koska tahansa palauttaa mieleensä. Myös Kansallisesta muistan joitakin tähtihetkiä. Viimeksi näin ja kuulin Raninia elävänä pari vuotta sitten Tampereella, missä puhuin – niin, mistä puhuinkaan, joka tapauksessa Ranin kuunteli eturivissä ja kiitti esityksen jälkeen niin sydämellisesti, että se oikein sykähdytti. Parhaan a-luokan näyttelijä on poissa.

Hyvä että Kansalliskirjasto on remontinkin aikana käytettävissä, sanomalehtien mikrofilmit löytyvät toisesta rakennuksesta. Kirjallisuusarkistossakin kävin Paavolaisen laajaa kirjeenvaihtoa selaamassa. Aina sieltä jotakin löytyy, liikaakin. Siunauksellista että entiseen aikaan kirjoitettiin niin vilkkaasti, mutta vähempikin olisi riittänyt, näin tutkijan kannalta.