Lauantai 23.11.13

Olikin oikein hauskaa ja nostalgista Pirkkalaiskirjailijoiden juhlassa eilen. Ajattelin että siellä on vain tätä nuorta polvea, mikäs siinä, mutta sainkin tavata vanhoja kunnon veteraaneja entisiltä ajoilta: Jaakko ja Juhani Syrjän, Antti Eskolan, Yrjö Varpion, Seppo Järvisen ynnä muita.

Yllättävän sankka osanottajajoukko kokoontui ensin Raatihuoneen vastaanotolle ja marssi sieltä hotelli Tammeriin, molemmat juhlan arvoisia paikkoja. Maire Martikainen johdatteli reittiä, jota en edes tuntenut. Ohjelmaa oli pitkälti ennen kuin päästiin illalliseen käsiksi, hyviäkin puheita kuten Juhani Syrjän mainio muistelus siitä, kuinka suuri tapaus oli veljensä Jaakon novellivoitto Pirkkalaisten kilpailussa taannoin, kuinka se kohotti koko perheen ja maalaiskylän itsetuntoa. Ja sitä myöten Väinö Linna tuli perhetutuksi ja Juhanikin ryhtyi kirjatöihin.

Kunniajäseniä Kirsi Kunnasta ja Jaakkoa tietysti juhlittiin lämpimästi. Kultainen tyttö Katariina Romppainen on viidettä vuotta puheenjohtajana, Hämeenkyrössä asui ennen, silloin lähemmin tunnettiin, nyttemmin muuttanut Akaaseen miehineen. Satu Hassi haastoi meidät vatsatanssiin, mutta melko kriittisesti kirjailijakunta suhtautui tähän iloitteluun. Tuula Kallioniemi kertoi pisimpään kokemuksiaan Pirkkalaisissa. Jotensakin lämpöinen perhetunnelma vallitsi, selvästi aisti edelleen sen yhteishengen, joka ennen elähdytti vahvaa tamperelaista kirjailijakuntaa, kuten Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina pani merkille. Silloin ennen myös väiteltiin tosimielessä, aina sairaalaan saakka saattoi käsikähmä kokouksissa päätyä. Muistammehan Teuvo Saavalaisen, kuumaverisen pukarin, ja muitakin.

Istuimme pöydässä Varpioiden kanssa ja rattoisaa oli, Timo Malmikin kävi siinä häärimässä ja Kari Aronpuro hiljakseen jupisemassa. Ruoka oli erinomaista ja lopuksi oli tanssia, siitä erityinen kiitos, hyvä yhtyekin oli varattu. Yleensä kirjailijat ovat nihkeitä tanssimaan, mutta nyt oli vilskettä lattialla. Juttelin baaritiskillä tovin Tittamarin kanssa, ja jatkoilla Vihtorin kirjastossa tutustuimme Päivi Alasalmen uuteen sympaattiseen miesystävään ja kuulimme myös Päivin tragediasta edellisen liiton päätteeksi. Murhetta oli Ella Ojalallakin kun tytär kuoli, ja Antti Eskolaa vasta kova onni on kohdannut: paloi paras osa miehen kirjastosta tulipalossa. Mutta siellä vain myhäili Antti ihmeen hyväntuulisena kaikesta huolimatta.

Niin ja tiedoksi: toimitin perille myös F. E. Sillanpään Seuran arvokkaan onnentoivotuksen juhlivalle perinteikkäälle kirjailijayhdistykselle. Kuten Katariina totesi, Sillanpää ei käynyt kokouksissa, mutta hänen luonaan käytiin. Pirkkalaiset kävivät kerran Saavutuksessa mestaria tervehtimässä Poika Tuomisen johdolla.

Kohottavat juhlat! Ja Tammer on paitsi oiva juhlapaikka myös paras majapaikka (paitsi Marjan yöuni jäi pieneksi, unohtui korvatulpat).


Tänään olisi tietysti pitänyt mennä Kirjailijaliiton kokoukseen Hämeentorniin, mutta valitsimme ensinnä Tampere-talon talvipuutarhan ja sitten väitöstilaisuuden yliopistossa.

Taiteilijakolmikko Minni Huusari, Sirkka-Liisa Virtanen ja Pentti Kokko pitävät yhteisnäyttelyä Tampere-talossa. Meinattiin lähteä jo vernissaukseen, mutta nyt näyttely tuli paremmassa rauhassa katsotuksi. Minnin uljaat työt lyövät silmille jo kaukaa. Onpa Minni uurastanut! Värien käyttäjänä ja sommittelijana sen kuin parantaa. Virtasella oli pari tunnelmallista iltahetkeä, oliko toinen kahvilasta, ja kiva lintu luumupuussa. Kokko jatkaa tutulla akvarellilinjallaan, mutta on myös pelkistänyt ilmaisua ja kokeilee abstraktia. Kaikessa rauhassa talvipuutarhassa viivyimme ja nautimme, sitten lammen ympäri lenkkeilimme Sorsapuistossa ja painuimme säteilevästä syyspäivästä yliopiston viisaaseen hämärään.

Nyt tästä Toni Lahtisen väitöksestä, joka koski Timo K. Mukan luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa Maan höyryävässä sylissä, voisi kirjoittaa enemmänkin kunhan olen kirjaan paremmin tutustunut. Olisi aihettakin, kun siellä vähän tönäistään minunkin 40 vuotta vanhaa tulkintaani Maa on syntisestä laulusta. Lahtinen piti erinomaisen ja sisältörikkaan lection, mutta Vesa Haapalan kuivakiskoinen vastaväitös eteni niin hitaasti, että lähdimme puolentoista tunnin jaanauksen jälkeen junalle. Vastaväitöksistä on muutenkin nykyisin sähkö ja veto tyystin kadonnut, mitään todellisen väittelyn tai draaman kaarta ei enää yritetäkään rakentaa, meidän kuulijoiden harmiksi. Muutaman pointin painoin kuitenkin mieleeni, ja niihin tekee vielä mieli palata.

Oi miten tyytyväisiä olimme Tampere-retkeemme (paitsi ne korvatulpat). Kävin vielä Yrjönkadun saunassa ja altaassa rentoutumassa ja puhdistamassa matkan pölyt, minkä jälkeen ilta kului Teeman erinomaisten elokuvien parissa pitkälle yöhön. Mutta älkää nyt niin hitosti niitä helmiä panko peräjälkeen, multa loppuu pian tallennustilakin.

Perjantai 22.11.13

Kukahan valopää keksi uudistaa tv1:n Tähtihetken? Se oli ainoa elokuvia arvioinut ohjelma, ja nyt siitä on tullut yhdentekevä haastattelumakasiini, samanlainen kuin kymmenet muut. Tänään puhuttiin peleistä, lopussa yhdestä elokuvasta 2 minuuttia. Ja mikä olisi kiitollisempi areena käsitellä elokuvia kuin juuri televisio! Tarmo Poussun ja hänen keskustelutoverinsa ajoista on menty koko ajan alaspäin, Rautakorpikin sentään puhui asiaa ja arvioi, vaikka tuhlasi aikaa hänkin tyhjiin haastatteluihin. Haikeana voisi muistaa muinaisia aikoja, jolloin vaikkapa Kalle Stewen jämeränä arvosteli uusia elokuvia.

Kirjoja käsitellään niin tv:ssä kuin radiossa lempeästi myötäsukaan haastattelujen ja keskustelujen muodossa. Miten virkistävää olisi kunnon kritiikki vaihteeksi, joku vahva persoona arvioimaan kirjoja ja elokuvia. Petteri ei lähde, mutta ainahan joku voisi löytyä nuoremmasta kriitikkokaartista. Nalle Nyberg esittelee hyvin ja sydämellisesti, mutta ei hänkään varaa yhtään kriittistä sanaa valitsemistaan kirjoista. Onko televisiosta tullut kulttuurin osalta pelkkä tuotemainosväline?

Tieto-Finlandia meni varmaankin oikealle miehelle, en ole kirjaa lukenut, mutta Vesahan sen asiantuntevasti arvioi Hesarissa. Kummallista muuten, että Tieto jaetaan ensimmäisenä – kun juuri tietokirjojen lukeminen ja seulominen on työläämpää kuin nuorten ja kaunokirjojen

Lähdetään Tampereelle juhlimaan Pirkkalaiskirjailijoita. Vanhin alan yhdistys täyttää 70 vuotta. Muistan vanhat kokoukset 70-luvulta Jorma Kannilan johdolla, antaumuksellinen manageri oli siinä. Silloin asuimme Hämeenkyrössä, ja sieltä bussilla sompailin kokouksiin, jossa vähän juotiin ja paljon puhuttiin. Käyttivät puheenvuoroja Väinö Linna, Kirsi Kunnas, Jaakko Syrjä, Erkki Lepokorpi, Väinö Kirstinä, Antti Eskola ja monet muut – ja takapöydästä kuului Martti Joenpolven tasainen jyrinä. Saas nähdä minkälaista siellä on nyt.

Torstai 21.11.13

Carl Dreyerin elokuva La Passion de Jeanne d’Arc on vaikuttava televisiostakin nähtynä, vaikka tällöin keskittyminen ei ole paras mahdollinen. Passion on sekä kärsimys että intohimo, suomennoksessa ei saa koko merkitystä esiin. Elokuvaa pyrki kaventamaan myös Jari Tervo alkusanoissaan, kun hän poisti sen uskonnollisen ulottuvuuden ja katsoi sitä vain viattomuuden ja pahan kohtaamisena. Uskosta, uskon kestävyydestä ja varmuudesta elokuva kertoi, ei vain viattomuudesta. Ellei halua nähdä koko syvyyttä, pyhyyden ulottuvuutta ja Jumala-suhteen keskeisyyttä, elokuvasta tulee aika matala arkinen oikeusdraama. Mutta useinhan ihminen poistaa taideteoksesta sen mitä ei halua siinä nähdä, mikä ei sovi omaan vakaumukseen, ja keskittyy siihen, mikä on itselle tuttua – useimmiten alkuteoksen autonomian vahingoksi.

Muuten en tehnyt mitään muuta kuin kirjoitin, join kahvia ja silmäilin aineistoja. Kuvasin haastattelun pohjalta tulenkantajien hautajaiset Vihdissä Onni Hallan luona Onninpäivänä 1930. Hurjaa menoa. Paavolaisella luppokautta, hänen isänsä on kuollut ja Tulenkantajien päätoimittajuus sujuu innottomasti, Lapuan liike masentaa mieltä. Suhde Minna Craucheriin on onneksi katkennut. Saas nähdä kuinka hän siitä taas nousee.

Keskiviikko 20.11.13

Lähtölaukaus Paavolaisen julkaisutöihin WSOY:n kokoushuoneessa Korkeavuorella. Nelihenkinen ammattijoukkue valmiina starttikuopissa, kynät teroitettuina, kunhan tekstiä alkaa täältä hellitä. Ei ole koskaan ollut näin toivorikasta alkutunnelmaa.

Ajeltiin Haagaan Ida Aalbergintielle serkkuni Kaijan tarjoamalle lounaalle. Kaikki serkut Espoota ja Hyrylää myöten paikalla. Hauska on silloin tällöin tavata sukulaisia, kuulla kuulumisia, syödä hyvää lohta ja puhella niitä näitä. Kun Ulla raataa muuttopuuhissa, oli puhetta yleensä talonsa toimittamisesta: paras palvelus perikunnalle on kuulemma hyvin toimitettu talo, pitää varmaan paikkansa.

Eilen neuvoteltiin tulevasta Waltari-seuran ja erityisesti Arin johtamasta Maltan matkasta, joka voi osoittautua odottamaamme antoisammaksi, mene tiedä. Lähtö vasta vapun tienoilla. Marja opiskelee jo Maltan linnustoa ja lukee Maltan haukkaa, Hammettin klassikkoa.

Vähän ehdin aamulla kirjoittaakin, mutta raivattava aikaa ja tilaa yhä määrätietoisemmin. Menoja karsittava. Parasta aikaa on työhön kaivautumisen aika, uutisetkaan eivät paljon heilauta. Mutta mitähän nokkapokkaa kävivät Räty ja Ailus Kevassa, kun puheenjohtaja yhtäkkiä vetäisi luottamuksensa toimitusjohtajalta? Sopii myös kysyä, mitä opittavaa eläkevakuutuksista huolehtivilla hallituksen jäsenillä on Hongkongissa ja Etelä-Koreassa? Vai kuuluuko sekin näihin etuisuuksien piiriin, joita näissä firmoissa niin auliisti jaellaan. Reissatkoot minun puolestani, Vistbackakin oli leponsa ansainnut, niin monissa liemissä keitetty veteraani. Eihän sitä aina jaksa olla skarppina. Mutta älkää sitten yhtä Ailusta röykyttäkö, kun itse kahmitte kaikki edut mitä saatavilla on, muista vakuutusfirmoista puhumatta.

Maanantai 18.11.13

Poikani täyttää vuosia, onnitteluja singahti Tampereelle. Enkä arvannut, että mies ilmaantuukin iltamyöhällä tänne Sepänkadulle. Viivähti pitkään Lordi-treenissään, valmistautuvat laajalle Euroopan kiertueelle.

Kaksi päätointa: kirjoitan kotona ja istun arkistossa. Nyt on työ nytkähtänyt kunnolla liikkeelle, sen tuntee jatkuvana värinänä elimistössä. Ei malta olla tekemättä Kaksi kiintoisaa daamia seuranani, Hagar Olsson ja Helvi Hämäläinen. Jälkimmäisen kirjeet hienoja. Muokkasivat kumpikin Paavolaista tavallaan. Oliko Olavi kykenemätön todella rakastamaan?

Kävelin illalla Kansallisteatteriin Ida Aalberg -säätiön juhlaan. Taas jaettiin kunniaa ja mitalia (Tiina Weckströmille, Alma Pöystille, Jussi Helmiselle), minuakin Sipari siteerasi Jussin perusteluissa, joten oikein kai ne menivät. Tiinan kiitospuhe merkittävistä hetkistä ja kauniista työpaikasta paras. Hanna Helavuori kertoi poukkoillen kuinka vaikeaa on näyttelijöillä tänään, freelancereita kohta kaikki, keikkailevia ja itseään markkinoivia monityöläisiä. Yhteisöllisyys kadonnut. Vastakohta: Pöystien sukujuhlaa aulassa nuoren lahjakkuuden kunniaksi.

Mutta päähenkilö oli taas Paavolainen. Mihin tahansa kuljen, Olavi tulee vastaan. Kuohuviineillä Pentti Paavolainen valaisi sukua ja Kivennavan topografiaa koskevia asioita. Ja Kata Eskolalta tärkeä viite eli muistutus Haavikon Mustista kantarelleista. Luin sen vielä samana iltana, aiemmin kai lukaissut niin ettei jäänyt paljon mieleen. Onkin nopein vedoin tehty avain- ja piilokuvasarja sodanjälkeisestä Helsingistä, kertojina hyvin tutunomainen tohtorispariskunta (Haaviot). Haavikko kirjoittaa niin aukollisesti, assosiaatioista toiseen hyppien, pikaisin vedoin, että kokonaisuus jää lukijan täydennettäväksi. Tarvittavia tietoja ei edes anneta. Tuntuu kuin kirjailija tietäisi niin paljon enemmän kuin viitsii lukijalle luovuttaa. Tai sitten hämää tietoisesti, keksii viittauksia. Henkilöinä vilahtelevat Olavi ja myös Poika Tuominen, monia muita, jopa Haavikko itse. Vallankumous huhtikuussa 1948, se tulematta jäänyt, keskeisenä kokoavana aiheena. Mutta oliko näin, jäikö Olavilta puhe Södergranin kunnaksi pitämättä? Tästä on myös Juha Vakkurilta saamani haastattelulausunto, vähän toisenlainen, mutta sävy sama. Liian liikuttava tilaisuus? Kohta kirjoitan kai jo tulevaa elämäkertaa näille sivuille.

Sunnuntai 17.11.13

Liikunnallista elämää istumistyön vaihteeksi. Ennen en tiennyt, että istuminen on niin vaarallista kuin väitetään. Hemingway kirjoitti seisaallaan, ei terveyden vuoksi, vaan koska se sai lauseet pysymään lyhyinä. Nyt Matti Klinge syyttää suomalaista kirjallisuutta liian lyhytlauseiseksi, pitäisi olla moneen suuntaan avautuvia kauniita pitkiä lauseita. Tuskin Proust saa Suomesta seuraajia.

Eilen siis Yrjönkadulla uimassa ja illalla vielä K50 discossa hillitysti hyppelemässä: Siellä on kyllä aidosti kivaa, ruuhkaan saakka fiksuja yli viiskymppisiä ihmisiä, vaivattomia kontakteja, nostalgista pop-musiikkia. Tervetuloa Königiin kerran kuussa, meillä venähti pitkä tauko viimekertaisesta.

Tänään lenkkeiltiin Viikissä ja vietiin hautalyhty Malmin hautausmaalle Einon päivän kunniaksi. Myrskystä ei suuremmin tietoa, iloista puhuria ja puitten kaatumista. Viikki on Marjan lintumaita, minä harvoin innostun seuraan, mutta ei siellä nyt tähän aikaan mitään lintuja tähyiltykään.

Sitten huomasin, että Maria Jotunin seura pitää istuntoa tuossa Rikhardin kirjastossa, joten painelimme sinne ja tervehdimme Eeva-Liisaa, joka on puheenjohtaja. Tiina Rinne kertoi Jotuni-rooleistaan ja Eevis itse esitti Jotunia, ”Vasten tahtoa” oikein hyvin. Kun kysyttiin ideoita tulevia kokouksia varten, tulin sohaisseeksi arkaan paikkaan, kun kehaisin Kari Tarkiaisen uutta kirjaa isoäidistään. Sukuhaaroilla on välirikko, ja seuraa näyttää hallitsevan Tuttu Tarkiaisen linja. Eivät innostuneet ehdotuksestani paitsi Eevis, joka lupasi lainata kirjan. Kannattaakin, luin vielä illalla loppuluvun ja Epilogin, hyvin kiinnostavaa kertomaa perheen vaietusta salaisuudesta, Tarkiaisen ja Jotunin avioliitosta. Jotunin teoksia tulkitaan vakuuttavasti elämänkokemuksia vasten, paljon pitemmälle mennen kuin Irmeli Niemen varovaisissa tulkinnoissa.

Ilahduin Karin reippaista sanoista niille tutkijoille, jotka alkoivat peitota V. Tarkiaista ja hänen tutkimustyötään, kun paradigma joskus 60-luvulla muuttui ja elämäkerrallinen tutkimus tahdottiin heittää romukoppaan. Aarne Kinnunen saa moitteet huonosta tavastaan nostaa itseään haukkumalla muita, eritoten edeltäjiään. Muutenkin jämerää puhetta. Muistakaa kirja Maria Jotuni. Vain ymmärrys ja hymy. Kustantaja on vähän apokryfinen Musarum minister, vaikuttaa omakustanteelta, mutta kaiketi saatavissa parhaista kirjakaupoista.

Illalla huipentui (onneksi) tanssikisa, joka kuuluu täällä iltahartauksien joukkoon, kun Marja on entinen kilpatanssija. Katsoin minäkin ratkaisun, jota pidimme oikeana ja sitä jopa äänestimme. Tehokasta tanssin propagandaa on kyseinen suosittu ohjelma. Huomasin että se kuuluu iäkkään Matti Kassilankin lempiohjelmiin.

Silta saa vielä yhden käänteen, onneksi viimeisen.

Torstai 14.11.13

Joskus radion aamuhartautta jää kuuntelemaan niin kuin nytkin, Johanna Korhosen satuttava puheenvuoro erään kehitysvammaisen kohtalosta. Vox silenti lauloi.

Työtä koko päivä. Ammennan Hagar Olssonilta näkökulmia Paavolaiseen. Roger Holmströmin elämäkerta on antoisa opus.

Illalla ansaittu juhlahetki. Sanomatalossa jaettiin taas kirjallisuuden esikoispalkinto, jonka sai Erkka Filander, todella viisaan ja sympaattisen oloinen nuori runoilija. Hämmästytti että hän on jättänyt koulun 15-vuotiaana keskittyäkseen vain kirjoittamiseen ja lukemiseen. Kannatti näköjään keskittyä. Kuinka jatkunee näin loistavasti alkanut ura. Poika piti parhaan kiitospuheen mitä olen näissä tilaisuuksissa kuullut.

Lisäksi ilahdutti se, että nuori mies kirjoittaa elämänriemua hyökyviä runoja. Tässä kyynisten mälvääjien luvatussa maassa! Kuten Antti Majander lausui, ihmisen omat aistit on paras viihdekanava.

Ilahduin minäkin kun tapasin pitkästä aikaa Eija-Riitta Korholan. Hän näyttää säteilevältä, vaikka toipuu vielä erosta pitkän liiton jälkeen. Muistelimme lämpimän ystävyytemme alkua 14 vuotta sitten, alkusysäyksenä se että hän päihitti minut Dostojevski-tietoudellaan. Tästä juttu laajeni Matti Klingen ja Pekka Tarkan pöydän äärellä, sain Matin knoppikysymyksistä 2 pistettä (tiesin Paasikiven ja Kekkosen mielikirjailijat), Jyrki Nummi kävi nappaamassa yhden pisteen Idiootin alkulauseesta. Vilkasta ja kiintoisaa. Helena Ruuskan kanssa puhuin hänen tulevasta elämäkertahankkeestaan, en tiedä onko se vielä julkinen, aiheellinen ainakin. Vesakin hyväkuntoisena joukossamme.

Jukka Petäjä kävi muistuttamassa, kuinka osuvasti kirjamessujen keskustelussa luonnehdimme syksyn kirjasatoa: Venäjä ja historia hallitsevat, kuten Finlandia-ehdokkaistakin nähdään. Matti russofiilina piti suuntausta hyvänä.

Parhaita esikoistilaisuuksia miesmuistiin. Reippailin kotiin sortumatta Painobaariin jatkoille.

Keskiviikko 13.11.13

Osanotto Asko Sahlbergin tapaturmasta, toivottavasti poika pian toipuu – ja pääsee ehkä iloitsemaan Finlandiasta, kuka tietää. Herodes tarvitsee rauhallista lukuaikaa. Tynkämäinen lausuntoni oli pantu Iltsikaan, vaikka Koskisen Rasputin on vielä kesken, lupaavalta kuitenkin näyttää. Totta puhuen panisin lanttini Pelon ja Tsvetajevan ruutuun, jos vähänkin yritän tunnustella Sarkolan hengenmaisemaa.

Monet kirjoittavat venäläisestä aiheesta. Hannu Mäkelän Pushkin ei noussut listalle, muutama lukija onkin ilmaissut pettymyksen sen tyyliin lähinnä. Ehkä enkeli hilluu siinä liikaa. Donner kehuu Lailan Katariina kakkosta. Aulis Aarnio on kirjoittanut aika merkillisen satiirifantasian Gogolin ja Leninin kohtaamisesta taivaassa, Sekin on vielä kesken, nyt on lukupinoa ähkyyn saakka,

Kirjallisuusarkistosta ampaisin elokuva-arkistoon Orioniin, missä näytettiin Petterin dokumentti Muisto itsenäisyyden ensimmäisiltä vuosilta, neljä osaa. Aikalaistodistajat kertoivat, elokuvana kuvallisesti karu, koostuu aikalaistodistajien puhuvista päistä, sisältö vaikuttava. Loppua kohti ei enää ihan tasapuolinen, kun hävinneiden kohtaloilla on niin paljon otollisempaa vedota tunteisiin. Joku annos kovia tosiasioita olisi tehnyt terää, mutta juttuhan on neljännesvuosisadan takaa, silloisesta asenneilmastosta, johon nähden sentään ihailtava suoritus.

Paras juttu oli Eugen Malmstenin ja Mannerheimin kohtaaminen paria päivää ennen voitonparaatia 1918. Kenraali puhutteli ratsun selästä muutamaa pikkukundia ja kadehti helteessä heidän paljaita jalkojaan. Harvinaisen leikkisällä tuulella oli ilmeisesti voittoisa kenraali.

Tiistai 12.11.13

Kun aamupäivällä kävelin kohti SKS:n kirjastoa, liikenne oli Etelä-Espalla pysäytetty. Kadetit rivissä miekat ojennettuina. Kunniakomppania ja soittokunta valmiina Smolnan edessä. Sieltähän tuli autossa Namibian roteva presidentti, jonka Niinistö ja Jenni ottivat asiallisesti vastaan siinä koleassa kadunkulmauksessa. Kun linna on remontissa, seremoniat pidettiin tässä Pari namibialaista patrioottia levitti vieressäni maansa lippua ja lauloi kansallislaulua raikuvasti. Me suomalaiset oltiin hiljaa.

Koko päivä kirjastossa ja arkistossa. Tiivistettävä tahtia Paavolaisen matkassa. Illan suussa palatessani nousinkin pitämään sadetta yliopiston suureen luentosaliin (sali 1 nykyään), där man talade om Sexualitet inom konsten (en serie av universität och Hbl) medverkande Ebba Witt-Brattström, Dan Sundell, en fiffig kvinna från Stockholm vars namn jag har glömt samt Philip Teir. Ganska intressant, speciellt sökte man efter en omsesidig kärleksförhållande mellan man och kvinna. Ebba W-B tyckte, att kvinnokroppen har igen blivit ett slagsfält för herrar. Är det faktiskt så? En livlig diskussion om tv-seriet Girls, som jag har inte sett, väckte nyfikenhet. Tekniken fungerade dåligt som vanligt. Jag är överens med Sundell, som förklarade, att sexualitet är en kreativ styrka.

Marja pisti tekstiviestinä Finlandia-ehdokkaat päivällä kirjastoon, illalla niitä tutkin paremmin. Vaikuttaa hyvältä listalta, ei moittimista. Tosin olen vasta selannut, sieltä täältä lukenut, Marja sentään selvittänyt Koskisen ja Westön. Vaistonvaraisesti kannatan Sahlbergin Herodesta, varmasti luenkin koko juntikan vielä.

Eilen Hannu Lehtipuu soitti Hämeenkyröstä suruviestin: Antti Jokinen on kuollut. Dramaattinen tieto, kun miehen ympärillä juuri kohistaan, lähinnä onnettoman Antinsalin nimenmuuton johdosta. Hannu sanoi, että Antille oli sairasvuoteelle viety viime keskiviikon (Svenska Dagen) blogiotteeni, joka saattoi olla viimeinen saamansa maallinen viesti ennen lähtöä. Kunpa olisi sen vielä ehtinyt saada tajuunsa. Nyt jää nähtäväksi, onko Heiskan päättäjillä sen verran säädyllisyyttä, että edes Antin muistoksi palauttavat saliin alkuperäisen nimen.

Maanantai 11.11.13

Tulipa äsken (Tv1) hieno dokumentti Viron itsenäistymisestä tutun Tuglas-seuran vinkkelistä katsottuna. Ei sitä suotta jo ennalta kehuttu viime lauantain väitöksessä yleisön penkeillä. Heikki Rausmaan väitöksen teema jatkui dokumentissa. Nyt tuli myös lisää sitä epävirallisen avun konkreettisuutta, jota vähän kaipasin Rausmaan kuvauksesta. Koko presidentinlinnan kalut ja kirjoitusvälineet toimitettiin Tallinnaan Suomesta!

Hyvin muistan nuo dramaattiset päivät, kuinka intensiivisesti prosessia täällä seurattiin, minäkin Hämeenkyröstä käsin, vaikka taisin kyllä käydä vilkkaasti vanhempien luona Helsingissä niihin aikoihin. Lennart Meren toiminta oli oivaltavaa improvisointia! Hauska oli juttu avustajan käynnistä Pataässässä. Eeva Lillen tunsin vanhastaan, katsoin kerran hänen luonaan joitain jännittäviä tv-uutisia Tallinnassa käydessäni. Erinomainen kertoja on Eeva, kuten dokumentista huomattiin.

Tein ennen ohjelmaa iltakävelyn Suomalaiselle Klubille ja kuuntelin Vera von Fersenin kiintoisan esitelmän Pietarin Chevalier-kaartista, Mannerheimin rykmentistä. Tavoiteltu paikka, mutta vaati varoja. Mannerheim selvisi sukulaisten ja myöhemmin rikkaan vaimonsa avulla. Hän on ainoa suomalainen, joka tähän valiojoukkoon pääsi. Surullista kertomaa oli kaartin hajoaminen ja maanpako vallankumouksen jälkeen. Mannerheimin kävi silloinkin hyvin, ura vain nousi. Useimmilla kävi huomattavasti huonommin.

Esitelmöitsijä antoi hyvin myönteisen kuvan kaartista ja sen hengestä ja esiintymisistä. Stig Jägerskiöld liittää Nuoressa Mannerheimissa mukaan myös varjoisampia sävyjä. Upseerit eivät hänen mukaansa olleet kaikki huipputasoa, sotaharjoituksetkin kuin huviretkiä Mannerheim erottui kärkipäähän, ilmankos sai kunnian edustaa näkyvästi Nikolai II:n kruunajaisissa.

Champion of Liberty -yhdistyksen Mannerheim-elokuva on käytännössä konkurssissa ja joutuu kahteenkin oikeusjuttuun, joista toinen koskee käsikirjoituksen tekijänoikeuksia. Tämäkin murheellinen uutinen kuultiin Klubilla. Kuinka vajosikin kunnianhimoinen hanke noin syvään alhoon, josta se tuskin on nostettavissa, ellei ihmeitä tapahdu.

Eilisestä isänpäivästä selvittiin hyvin, Marja valmisti mainion aterian ja poikani poikkesi tervehtimään. Juhla jatkui tänään, ilahduttavia viestejä nimipäivän kunniaksi. Marja lahjoitti pienen hyödyllisen (?) kirjasen vastaisen varalle: ”Millä tavoin hyvä aviomies voi kesyttää häijyn vaimonsa?” vuodelta 1927, uusintapainos 2012. Saas nähdä tuleeko sille käyttöä ja milloin. Lempeämpää vaimoa kuin minulla tuskin voisi olla, ainakin toistaiseksi.