Panu Rajala

Väitös yliopiston pienessä juhlasalissa. Heikki Rausmaa väitteli Suomen ja Viron suhteista keväästä 1988 diplomaattisuhteiden solmimiseen elokuussa 1991: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon”. Väkeä sali ääriään myöten täynnä, mielenkiinto suuri.

Vastaväittäjä Heikki Roiko-Jokela aloitti otsikosta kuten kuuluukin, mutta minä olisin mennyt pitemmälle pohtimaan Koiviston lausuman verbiä ”harrastella” – mitä presidentti sillä mahtoi tarkoittaa ja mihin se sitten käytännön tasolla johti? Rausmaa kuvaa perinteisessä perustutkimuksessaan ansiokkaasti poliittisen kaksoispelin strategian noina vuosina: kuinka yhtäältä oltiin valtiona nihkeitä Viron suuntaan ja tuettiin Gorbatshovin perestroikaa ja NL:n yhtenäisyyttä, mutta toisaalla kansalaisten tasolla annettiin ylätason valtuuksin avokätistä tukea ja rohkaistiin virolaisia vapauteen. Kahdella hevosella ratsastus johti riskien kautta optimaaliseen tulokseen äärimmäisen vaikeissa oloissa. Se jos mikä oli valtiomiehen taitoa, joka peittyi aikanaan Koiviston viileisiin kannanottoihin. Ei nähty tuon ”harrastelun” merkitystä. Mutta mitä monesti mainittu ”tuki” ihan konkreettisesti oli, se ei väitöskirjasta täysin selviä. Suhteita ja lausumia kyllä kuvataan kiitettävästi.

Paikalla oli paljon vanhoja Viron ystäviä ja mukana toimineita veteraaneja kuten Esko Ollila eturivissä. Rausmaa vastaili vastaväittäjän kysymyksiin selkeästi ja useimmiten tyhjentävästi, hänellä oli myös ilahduttavan hyvä puheilmaisu. Vastaväittäjä käytti johdonmukaisesti väärää teitittelymuotoa (olette kuvanneet), mutta rakensi sinänsä jäntevän kaaren teknisistä ja metodisista kysymyksistä itse asiaankin, kirjan yksityiskohtiin. Mutta varsinaista jännitettä ei syntynyt, ei pientäkään kiistaa, kovin sopuisia ovat väitökset nykyisin, ikään kuin ystävällismielisiä haastatteluja. Lopussa kuultiin viisi ylimääräistä puheenvuoroa, mikä osoitti aiheen polttavuuden vieläkin. Kaiken lopuksi yleisö aplodeerasi, mitä en ole koskaan ennen väitöksissä kokenut.

Kyllähän omat muistot tällaisissa istunnoissa kulkevat: kuinka täällä samassa salissa väittelin 25 vuotta sitten, juuri Viron kysymyksen noustessa polttopisteeseen. Ja kuinka jännittyneinä meillä sitä sitten seurattiin. Paljon uutta tietoa, silloin piiloon jäänyttä, tarjoaa nyt Rausmaan luistavasti kirjoitettu, hyvin jäsennelty ja dokumentoitu väitöskirja.

Lyötiin kaksi kärpästä, katsottiin kaksi näytelmää samana iltana. Marja hoiti Armin ja minä Metsäperkeleen Kaupunginteatterissa. Sopivasti ovat vastakappaleita ja kestävät yhtä pitkään.

Halusin nähdä tuoreeltaan Serlachiuksen vaiheet näyttämöllä, kun toissapäivänä kävin museossaan Mäntässä. Dramatisoitu esitys sielläkin oli, mutta tämä Kari Heiskasen sovitus antoi tietysti paljon lisää, pohjana Teemu Keskisarjan vaikuttava elämäkerta.

Pertti Sveholm sopi oivallisesti nimirooliin, ja minusta oli ansiokasta, ettei pelätty näköiskuvan tekemistä, vaan tehtiin tarkasti sellainen. Silti hahmo pursui elämää. Taas tuli mieleen Avoimien Ovien Katri Vala-näytelmän kummallinen ratkaisu, jossa Olavi Paavolaisesta haettiin jotain mitä hänessä ei koskaan voinut olla, ulkoista hahmoa myöten. Metsäperkeleestä tuli historiallinen kavalkadi muutamin repäisevin draamakohtauksin, ja hyvä niin. Eero Ahon tuomarishahmo huolehti huvituspuolesta, ripaus romantiikkaakin oli. Lavastusratkaisut kaikkine laitteineen herättivät ihailuni. Kansaa sopii juuri tällaisella kerrontalohkareella valistaa yhteisestä historiasta.

Armi oli kuulemma aika säälimätön kuvaus Marimekon luojasta kaikkine seurapiireineen, hassutuksineen ja viinankäyttöineen. Mutta täytyihän hänessäkin pohjalla olla raudanluja ja innovatiivinen liikenainen, joka kuulemma jäi vähemmälle tässä Pirjo Toikan teoksessa. Hauskasti muuten kummallakin näyttämöllä esitetään samaan aikaan (vielä muutamana viikkona) liike-elämämme käyntiin panevia voimia, ei aikakausilta ja eri aloilta, mutta yhtäkaikki menestyneitä, välillä horjuneita, kovatahtoisia yrittäjiä ja työllistäjiä. Seuraavaksi voisi olla vuorossa näytelmä Jorma Ollilasta ja Nokiasta.

Takaisin Helsinkiin, ja kohta Ravintola Lyoniin Suomi-Ranska yhdistyksen illalliselle puhumaan Olavi Paavolaisen ja tulenkantajien suhteesta Pariisiin. Yllättäen on ilmennyt, että Paavolainen kuljeskeli etupäässä yksikseen Pariisissa ja kaihtoi kontakteja, yhtenä syynä olematon ranskan taito, toisena niukka matkabudjetti, kolmantena yksinkertaisesti ujous. Mutta nämä syyt eivät estäneet häntä antamasta itsestään varsinaisen maailmanmiehen kuvaa teoksessa Nykyaikaa etsimässä.

Ilta oli mitä antoisin, Marjan sanoin ”ihanaa ruokaa, hyvä esitelmä ja henkevää seuraa, joiden kanssa oli ilo puhella”. Jokseenkin näin. Saimme sammakonreisiä ja häränfileetä palsternakkapyreen ja tumman valkoviinikastikkeen (!) kanssa, laatuviinein tietysti. Ja jälkkärinä luumujäädykettä ja lämmintä vadelma-inkiväärikeittoa. Nämä syytä tähän kirjata, koska makuelämys oli näinkin muistettava.

Pekka Salojärvi on kustantajana johdatellut jopa Kalle Päätaloa Pariisissa, ei ollut kuulemma Kallen mielipaikka. Osmo Pekonen intoili jo ensi kevään dandy- ja kokottitapahtumasta, jota on järjestämässä jonnekin. Kirsti Kontio-Ollilaa on aina kiva tavata, varsinkin kun Tunkelon pidot jäivät kiireisenä kesänä meiltä väliin. Vanhan firmamme MTV:n työtoveri Irja Ailiokin oli paikalla miehineen. Emännöivän yhdistyksen daamit, Liisa Peake ja Sinikka Mertano etunenässä, kiittelivät ystävällisesti esitelmääni virkistäväksi, Mikä tärkeintä, taas tuli muutama kallis viite Paavolaisesta. Perästä kuuluu. Joten hyvillä mielin kotiin.

Kyrössä ollaan ja ruotsia puhuttiin Marjan kanssa, ainakin aamupäivä, Saska Saarikosken taannoista ehdotusta noudattaen. O de va jättekul int sant.

Vierailin eilen Tampereen Pohjola-Nordenissa, tilaisuus Svenska Klubbenilla. Aiheena ”Talvi Pohjolassa” – ei siis mikään ihan suppea. Etsiskelin hyviä sitaatteja kirjallisuudesta, Hamsunista ja Lagerlöfistä Delblanciin, Ahoon, Kiantoon ja Huoviseen. Onhan noita hyytäviä talven kuvauksia vaikka missä, unohdin Peter Hoegin Lumen tajunkin. Sillanpäältäkin löytyy, vaikka se herkkä lapsinovelli ”Lumituisku” (Enkelten suojatit). Lumipyry sinänsä on venäläinen aihelma kuten entinen professorimme Annamari sitovasti on osoittanut.

Myrskystä huolimatta kourallinen kiinnostuneita oli puskenut paikalle. Puita kaatui ja sähköt katkeilivat, mutta Viehätys seisoi tanakasti paikallaan. Marja hommasi uuden lieden vanhan ja hitaan tilalle. Onhan muuten Topeliuskin talvi-iltain tarinoiden kuvaaja, radiosta tuli Kirstin hyvä haastattelu näistä uusimistaan saduista. Sampo Lappalainen! Ja Prinsessa Kultakutrista saisi kuulemma näytelmän, kunhan joku tekee. Pitääpä vilkaista. Kirstin mukaan saamme kiittää Topeliusta suuresta teatteri-innostuksestamme. Kaikki olemme koulussa satunäytelmissä näytelleet.

Kuinka pitkälle muuten vanhojen teosten kieltä sopii modernisoida? Topelius ansaitsi hellän uudiskylvyn, mutta toivottavasti ei kukaan ryhdy kirjoittamaan Kiveä nykykielelle. Onhan siellä paljon sanoja, joita nuori ei enää ymmärrä. Ottakoot selvää. Kalevala on jo lapsille suorasanaisesti kerrottu, ja Samuli Salvuri siisti aikoinaan Seitsemää veljestä. Jäljet siltä osin pelottavat.

Hämeenkyrön Sanomien toimituksessa kääntelin vuoden 1917 vuosikertaa. On kuin kultalehtiä selaisi. Eero Alpi ja Sillanpää sijaisenaan toimittivat lehteä reippain ottein. Alpi kehui kaverin esikoisromaania niin lennokkaasti ettei kukaan ole rinnoille yltänyt. Marjan sukulaista, kunnon vallesmanni Väinö Nyströmiä kehuttiin silmittömästi. Sitten hänet poikineen murhattiin talvella 1918. Minä etsin kyllä ihan muuta ja löysinkin.

Koskilinnassa eloisaa joukkoa lounaalla, Lehtipuu ja Pitko ynnä muita. Pitko kiertää kirjansa kanssa pitkin Pirkanmaata. Kovaa pärinää Heiskan kyläkeskuksen ihmeellisestä tempauksesta. Koko hankkeen kärkimies ja talkootaituri Antti Jokinen, virallinen kylähullu ja varjo-Nobelin ansainnut, on kärsinyt julkisen nolauksen ja maineenmenetyksen: Antinsalin nimi on jokin aika sitten muutettu suurta mielikuvitusta osoittaen Heiska-saliksi. Hannu ja monet muut ovat aiheesta sydämistyneitä. Korjatkaa äkkiä tämä tyylitön haksahdus ja pyytäkään Antilta anteeksi.

Iltapäivällä ajelin Mänttään ja tutkin alkajaisiksi Serlachiuksen museota paperitehtaan vanhassa pääkonttorissa. Hauskasti dramatisoitu oli Metsäperkeleen elämä. Taidettakin oli, vaikka pääkokoelma odottaa Göstan remonttia ja ensi kesän suuria avajaisia Sitten kirjastoon puhumaan vaihteeksi kirjoista. Toimittaja haastatteli ja kirjastonhoitaja juonsi hyvin tilaisuuden, joka meni rennosti. Eipä täälläkään seinät yleisöä pullistelleet. Taas kerran kiitosta Lavatähdestä, enemmän puhetta elämäkerroista. Uutta kohti! Palaillessa kuuntelin Kaj Chydeniuksen hienoja sävellyksiä Aale Tynnin ihaniin runoihin. Kuluvat pimeät ja märät syyspäivät näinkin kohti joulua.

Onhan vaikeassa paikassa Suomen Rahapaja, mutta kaiketi siihen on syynsä. Turvatoimet muutenkin tarkat, tuntui kuin olisimme tunkeutuneet Pentagoniin. Sisällä kuitenkin tuttuja kasvoja, Vilja ja isänsä Eero löytäneet Kyröstä saakka tänne, Maija ja Simo, Kristiina ja Pertti, F.E. Sillanpään Seuran kantavia hahmoja. Ja iloinen Silja Sillanpää, jolle pian sopivin rituaalein ojennettiin uusi kahden euron juhlaraha, jossa kimmeltää Siljan isoisoisän tuttu taatamainen hahmo.

Tämähän on jo toinen FE:n juhlaraha vuoden sisään, helmikuussa julkistettiin Brysselissä se kympin arvoinen isompi juhlaraha. Tampereen yliopiston juhlassa minäkin sain semmoisen, ja tänään hankimme tätä uutta muutaman eksemplaarin. Onhan nyt hyvä pohja rahakokoelmalle, jos numismaattinen kuume iskisi. Laatikon pohjalla on täällä oman isoisäni kaikenlaisia mitaleja ja vanhoja rahoja myöskin.

Tämmöinen sadepäivä. Joka päättyi aika hyytävään balettielokuvaan Subilta, Musta joutsen, loistavasti näytelty suoranainen varoitus, mihin kunnianhimo baletin äärivaativalla uralla voi johtaa. Jotenkin murehdutti sekin, että vanha kaveri Reima uutisissa väläytteli Aleksanterin teatterin myyntiä kongressitiloiksi. Hitto, eikö nyt joku tulisi väliin ja pitäisi paikan teatterina. Kun se on niin sopivan kävelymatkan päässäkin tästä.

Pitkästä aikaa Pietarissa, kaikkiaan viides reissu: kaksi oli Leningradiin, kaksi Pietariin. Tuntuu että vasta nyt kaupunki alkaa paremmin hahmottua.

Silmän iloja, voi sanoa, kuten Matti Klinge taannoin päiväkirjassaan. Massiivinen kauneus lähes musertaa. Meitä oli kahdeksan hengen joukko, Marjan sisarukset puolisoineen, Allegrolla heilahdettiin hetkessä perille. Nevski tuli käveltyä päästä päähän, paras johdatus kaupungin keskeiseen ilmeeseen. Gogolin mukaan kaikki tärkeät ihmiset voi tavata Nevskillä ja siellä myös murheet ja muut turhat ajatukset unohtuvat. Ehkä aika on vähän muuttunut, mutta kansaa siellä virtailee edelleen sankoin joukoin.

Eremitaasi on aina katsastettava, kerralla ehtii pienen kulman, tukehduttavan palasen museon valtavasta aartehistosta. Tapasimme sattumoisin itsensä intendentti Markin työpaikallaan, tuttu muutamista illanistujaisista Suomessa, ja hän suositteli uutta 1900-luvun taiteen kokoelmaa, joka oli vastikään avattu: kiinnostava olikin, lähinnä saksalaista ekspressionismia. Lisäksi vaelsimme palatsin päihdyttäviä saleja ja ihailimme keisarillisia muotokuvia historiallisesta mielenkiinnosta. Marja oli lukenut vastikään Lailan Katariinan toisen osan, minäkin yhtä ja toista aiheeseen liittyvää. Tähän loistoon ei koskaan totu.

Sadesää ei tahtia haitannut. Tervehdimme Vaskiratsastajaa, hiljenimme Iisakinkirkossa ja katsoimme ansainneemme lounaan Art Buffet’ssa lähellä Iisakinaukiota, sitä suosittelemme. Ja varoitamme Astorin baarista, jossa kerran nautin elämäni kalleimman gintonicin. Iltaruokailu ravintola Shaljapinissa kuulun basson kunniaksi oli muistettava, senkin vähän syrjäisen paikan soisi matkailijan löytävän. Tyylikäs tarjoilu ja kaikkien huokailevien todistusten mukaan paras koskaan nautittu Stroganoff.

Pääkohteen tulivat lauantaina. Pienen omaehtoisen kiertoajelun jälkeen (huippukohtana pistäytyminen hartaan messun aikaan Pyhän Nikolaoksen katedraalissa) pudottauduimme Marjan kanssa kyydistä Puškinin talon nurkalla. Museoon kunnolla keskityimme, ja museo puolestaan keskittyi perusteellisesti Puškinin kaksintaisteluun ja kuolemaan työhuoneessaan. Sitä kuvaa myös Hannu Mäkelän romaani Puškinin enkeli, varmasti saanut hyviä viitteitä täältä paikan päältä. Talo sisäpihoineen porraskäytävineen tarjosi erinomaisen eläytymispohjan tähän runollis-romanttiseen tragediaan.

Tietysti viimeistelimme teeman siinä Moikan ja Nevskin kulmassa olevassa kirjallisvoittoisessa kahvilassa, jonne Puškin poikkesi keskittymään ennen kohtalokasta kaksintaistelua. Paristakymmenestä kaksintaisteluista runoilija selvisi, ei enää viimeisestä. Intohimoinen mustasukkaisuus ajoi miehen turmioon.

Puškinin kaksintaisteluteema huipentui illalla Marinski-teatterissa Jevgeni Oneginin esitykseen. Onnistuin netistä onkimaan kaksi vihonviimeistä lippua, kuten teatterista vakuutettiin, ihan hyviä permantopaikkoja jännillä irtotuoleilla. Esitys oli klassisen upea, ilman mitään ohjaajan omia keekoiluja, joista saimme kylliksemme kesällä Savonlinnassa, jossa tämä muuan maestro yritti kaikkensa tuhotakseen oopperan oman kantovoiman. Tämä oli loisteliasta perivenäläistä tekoa, hyvin perinteinen ja äärettömän ihastuttava lavastuksiaan myöten, hienosti laulettu, tanssikohtaukset aivan lumoavia. Ahtaat on ison teatterin lämpiötilat lukuun ottamatta Dress circlen aukeaa, jota tietysti kiersimme. Teatteri täpötäynnä nuorehkoa venäläistä yleisöä, joka haltioitui lopussa hurraamaan seisaaltaan. Väliaikoja kaksi, kestoa neljä täyteläistä tuntia. Mutta kyllä kannatti.

Sopii tosin miettiä, miksi tämä teos on niin rakastettu Venäjällä, kun sen päähenkilö on epäsympaattinen tyyppi, jonka käy kaiken lisäksi huonosti lopussa. Mutta aina miehen tylyt vaiheet jaksavat innostaa ihmisiä, ja Tatjanahan on ihana. Tšaikovskin musiikilla on tietysti osuutensa, onhan se niin kaunista, että vain kuuntelemallakin voisi illasta täysin nauttia.

Enää viimeinen aamu, jolloin ehdin vasta käväistä hotellin edustalla avautuvalla Tihvinän jumalanäidin hautausmaalla ja Aleksanteri Nevskin luostarin pihalla. Nevski itse vartioi hevosen selässä prospektin alkupäätä. Hautausmaalla hiljensi erityisesti Dostojevskin jyhkeä hauta, myös Tšaikovskin kaunis enkelipatsas ja suurin yllätys: vanha neuvostoaikainen teatteriguru Tovstonogov (joka vieraili aikoinaan Kansallisteatterissakin) haudattuna suuren ristiinnaulitun patsaan juurelle.

Hieno lopetus antoisalle pikamatkalle, jonka aikana seuruekin pysyi hyvällä tuulella ja vetreässä vireessä. Kaksi täyttä päivää ja kolme yötä voi sentään sisältää ihmeen paljon. Kaikki on kaupungissa nykyisin niin paljon helpompaa kuin ennen, palvelut toimivat ja takseja saa helposti eivätkä maksa mahdottomasti, jos muistaa sopia hinnan etukäteen. Johdinbussikin on kätevä kulkuneuvo, metroa emme nyt kokeilleetkaan.

Täysi Allegro nilisti meidät takaisin Helsingin asemalle. Vaivatonta on tänään pistäytyä Pietarissa, ja mikä miljoonakaupungin upottava tarjonta odottaakaan ihan nurkan takana! Tuli palava halu palata, jatkaa tästä elämysten syventämistä.

Ateneumissa Eero Järnefelt -seuran juhlaseminaari. Sali täynnä, kaikki eivät mahtuneetkaan.

Nimihenkilön tyttärenpoika Juhani Kolehmainen piti seikkaperäisen esityksen Järnefelt-suvun vaiheista ja Suvirannan synnystä ja elämäntavasta. Hän lopetti puheensa Sillanpään liikuttavaan kiitoskirjeeseen äidilleen Leena Kolehmaiselle (Järnefeltille) – Taata kiitti kaikesta kokemastaan aikanaan Suvirannassa sekä saamastaan taululahjasta. Riitta Konttinen jatkoi kirjansa pohjalta ja hienoin kuvanäyttein Tuusulan yhteisön elämästä. Ja lopuksi piti minunkin puhua Juhani Ahon ja vähän Sillanpäänkin suhteesta Eero Järnefeltiin ja hänen perheeseensä. Antoisia aiheita, joitakin hauskoja piirteitä saatoin lisätä edellisiin loistaviin esityksiin.

Päätin siihen, kuinka merkityksellistä oli, että taidemaalari E.J. kykeni niin ratkaisevasti tukemaan ja vaikuttamaan kahdenkin johtavan prosaistin elämään ja työhön, sekä Ahon että Sillanpään. Hänen tunnuksensa Vain tosi on pysyväistä kantoi hedelmää hänen oman työnsä ulkopuolellakin. Katsastimme myös talon näyttelyn Järven lumo, suurenmoinen läpileikkaus Tuusulan maisemiin, interiööreihin, perheisiin ja taiteilijoihin, Järnefeltistä Haloseen. Mikä kadehdittava elämäntapa! Mikään sen kaltainen ei voi enää palata.

Kävelimme Ateneumista Bulevardille, poikkesimme Ekbergiin kahville ja päädyimme Aleksanterin teatteriin. Talomme alakerran asukas Aku Ahjolinna viettää 50-vuotistaiteilijajuhlaa tanssijana, nyt tosin baletin koreografina, ohjaajana ja kertojana kardinaalin vaikuttavassa hahmossa. Neljä nuorta tanssijaa kuvasi meille Kaarinan Maununtyttären ja Erik-kuninkaan traagisen tarinan, Juhana-herttua ja Katarina Jagellonica pahoina henkinään. Herkkä esitys Renessanssiorkesterin säestyksellä. Tämä oli ensi-ilta, mainiona tarinankertojana tunnettu Ahjolinna juhlii tosissaan lauantaina, jolloin olemme Pietarissa, toivon mukaan Marinski-teatterissa.

Saatiin Vanhan kirjallisuuden yhdistys hyvään kuntoon. Vuosikokous Bottan Snellman-salissa, runsas osanotto kerrankin ja vilkas keskustelu. Leena Majander hurrattiin yksimielisesti hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi. Hallituksen kokoonpanossakin virkeää muutosta. Nyt tulee varmasti uutta tuulta ja puhtia toimintaan, toivottavasti myös Sastamalan päiviin. Valittamista ei tosin ole tähänastisissakaan. Ensi kesähän on lähes valmis.

Antikvaariset kauppiaat ovat tapahtuman kulmakivi, entistä tärkeämpi nyt kun kirjojen myynti kautta linjan vähenee. Kiitospuheessaan Leena vakuutti harrastavansa myös vanhaa kirjaa, niin uuden tuottaja kuin onkin. Kävelimme yhdessä kaupungin halki Bulevardin suuntaan, ja Leena totesi ajan vaikeuden; näinkin ahtaana aikana minun kirjani on vuoden myydyin tietokirja WSOY:llä. Kirjastojen jonot vain kasvavat. Miten jos aika olisi parempi…

Downton Abbey hallitsee taas tiistai-iltoja, ihailtavaa työtä Varjot häilyvät suosikkisarjojen yllä. Francon jälkeen on nyt kovin murheellisessa vaiheessa, toivottavasti pian valostuu. Oma perhehistoria muistuu mieleen. Ja Siltahan on koko ajan täynnä pirullista meininkiä.

Messut selvitetty hyvällä menestyksellä. Poikani keikalla Helsingissä, käynyt Japanissa Lordin matkassa. Vaihdettiin aamukuulumiset.

Pientä loppukuljeskelua messupaikalla, lounas tietokirjojen toimituspäällikön Joni Strandbergin kanssa, Paavolaista pantiin alustavasti puihin. Pitkoakin ehdin käydä rohkaisemassa ennen kuin alkoi Vanhan kirjallisuuden ohjelmavaliokunnan kokous: rivakasti ohjelmaa tehdään ensi kesän 30-vuotisjuhlatapahtumaan. Teemana on – yllätys, yllätys – Kirja!

Päätapaus kohdaltani oli vierailu lukupiirin keskustelussa. Tämä on uusi muoto messuilla, monien mielestä hyvä lisä. Kirjailija saa kärvistellä kuulijana, kun aktiiviset ja kriittiset lukupiiriläiset ruotivat hänen teostaan. Oma Lavatähteni selvisi Suvi Aholan johtamassa tarkastelussa ilman suuria kolhuja, kiitostakin tuli ja hyviä kysymyksiä. Suorasukaisesta keskustelusta on hyötyä kirjailijalle. Yhtä mieltä oltiin keväisen vastaanoton kohtuuttomuudesta: siitä kuinka kirja haukuttiin sitä edes tuntematta. Sitä arvioitiin tekona, ei teoksena. Nyt on ilmapiiri lämmennyt huomattavasti. Vaikka kyllä edelleen kysyttiin, miksi tällaisen kirjoitin. No kun tuli sysäys ja henki päälle, halu muistella. Mitä muuta voisin sanoa. Puolitoista tuntia tiivistä palautetta, ja vieläkin ihan virkeänä, kirjakin kuivilla. Kieltä kiittivät ja näkökulmia, joku sanoi että hänen kuvansa lavatähdestä koheni kirjaa lukiessa. Tämä oli lopputesti, nyt voin hyvästellä pienen rakkauskertomuksen omaan rauhaansa.

Istahdimme lopuksi vielä Marjan serkun Lauran kanssa hotellin puolelle, minne kertyi paljon muitakin messujen osanottajia urakan päälle hengähtämään. Lauri Törhönen kävi pöydässä, kunnes siirryimme kustantajan ystävällisen tarjoilun piiriin, ja mikä hauskinta: tarjoutui tilaisuus jutella rauhassa Jukka Rislakin ja Annan kanssa. Millainen olisi juhannus Latviassa? Kuvauksena kuulosti houkuttelevalta. Jukan kirja on syksyn masentavin: lukekaa Vorkuta! niin huomaatte, kuinka ihanaa on oma elämänne.

Saamari kun Siltaa myöhennetään jonkun kotimaisen leffan takia. Muutenkin talviaika koettelee iltavirettä. Jaksettiin kumminkin, sarja pitelee edelleen hyppysissään. Monia juonteita, joista ei aina aavista, kuinka ne liittyvät pääteemaan. Ehkä ne ovatkin mukana elämän moninaisuutta kuvastamassa. Kyllä nukutti.

Kirjamessujen välipäivä kohdallamme, nyt ulkoillaan ja levähdetään.

Tiiviisti hurahti pari päivää kirjojen parissa – tai kirjailijoiden ja tietysti suuren yleisön. Jota siellä näkyy riittävän enemmänkin kuulemma kuin viime vuonna. Jos on vaivannut huoli kirjan tulevaisuudesta, messujen kansanmeri hetkeksi helpottaa huolia.

Torstaina keskustelimme 2000-luvun kirjallisuudesta Hesarin ammattilaisten Petäjän, Majanderin ja Suvi Aholan sekä Riikka Ala-Harjan kanssa. Ei äidytty niin murskaavaan kritiikkiin kuin tuossa Suomen Kuvalehden jutussa revitellään, sen luinkin kunnolla vasta tänä aamuna. Eihän kirjallisuus noinkaan tyhjää taida olla mutta tietty sileys, rutiininomaisuus, liian valmis tekniikka saattaa monia vaivata. Harvempi repäisee ihan omasta maailmastaan, omalla kielellään.

Itse kiinnitin huomiota venäläisiin aiheisiin, jotka ovat huomattavasti yleistyneet kaunokirjallisuudessa Luen parastaikaa Merissa Mehrin esikoisromaania Veristen varjojen ooppera, jossa liikutaan Moskovan ja venäläisen pikkukaupungin oopperamaailmassa. Luistavaa kerrontaa, ehkä viihteellistä, mutta taidokasta. Miljöö elää paremmin kuin henkilöt.

Dekkaribuumiakin sivuttiin, samoin elämäkertojen uutta voimakautta. Kaunokirjallisuus on kovasti globalisoitunut, siinä määrin, että voi jo kantaa huolta suomalaisen todellisuuden kuvauksista. Onneksi on Hotakainen, Tervo ja Tuurikin.

Eilen sain vastailla omasta Lavatähdestä ja kirjamiehestä Anna-Riikka Carlsonin lempeästi perehtyneessä haastattelussa, joka kulki monin tasoin ja antoisasti. Marketta Mattila jatkoi uusilla hyvillä kysymyksillä WSOY:n osastolla. Taas kerran kirja puhuttiin puhki, ja ihmeen myönteinen ilmapiiri sen ympärillä nyt vallitsee verrattuna keväällisiin inkvisitioihin.

Marja heilui kuulemassa omia suosikkejaan, ja välillä käytiin yhdessä syömässä. Ihmisten kohtaaminen on messuja yksi funktio, lyhyitä kohtaamisia vilinässä Paras sessio oli Kullervossa, jonka tiiviissä tilassa Maimu Berg johti kiinnostavan keskustelun historiallisen romaanin valheista ja totuuksista. Virolaisilla kirjailijoilla olisi ollut enemmänkin sanottavaa kuin lyhyessä ajassa ehdittiin, mukana myös Sofi Oksanen ja Seppo Zetterberg. Tietty totuus on aina tarpeen, mutta vapauksiakin kirjailijoille myönnettiin. Ovatko totuus ja oikeus joskus vastakohtia? Entä muistot? Mieleen jäi Indrek Hargian repliikki: ”Muisti on yksi mielikuvituksen alalaji.”

Kun tuosta keskustelusta laskeuduin rappuja halliin, kuulin ensin Jorma Ollilan ajatuksia johtamisesta, vähän edempänä Märta Tikkanen kertoi vuosisadan rakkaustarinastaan (jonkun verran rajumpi paljastus kuin oma leppeä kirjani), Mika Waltarista Aleksis Kiveen, joka ääriään täynnä Jörn Donnerin kuulijoita – ja siitä edelleen flaneerasin Edith Södergranin liepeille, missä Pia Forssell ja Matti Klinge keskustelivat elegantisti Topeliuksen historiallisista kertomuksista – siis iltapäivän kaari Viron todellisuudesta Suomen autonomian ajan kuvauksiin, molempiin kätkettyinä poliittisia piilokuvia.

Eikö tuossa ole jännevälejä ja tasoja kylliksi? Messut tarjoavat kiintoisia kokonaisuuksia, jos antaa sattumien ja oman suunnittelun vapaasti risteillä. Loppusinetti illalla Ruotsin lähetystössä, missä tarjoilu yhtä hyvää kuin ennenkin eikä seurassakaan valittamista. Uudelle lähettiläälle Anders Lidénille jouduin selostamaan näitä suomalaisia kirjailijaelämäkertoja. Kai Ekholmilta tärkeä vinkki Paavolaiseen, niitähän aina metsästän. Norssin kundi Eero Huovinen riisti seurastani Outi Pakkasen, just joo. Mutta kauniita naisia riitti muitakin. Levollisen lämmin ilta kävellä kotiin.