Vanhoja ohjelmia ja pakkasta

 

Joulu 2014 033

Tulin katsoneeksi uudestaan J P Pulkkisen Mika Waltari -ohjelman. Nyt kun Waltarin kotimuseokin on tullut esiin hyvänä (!) ehdotuksena Hesarissa, ohjelma tuntui ajankohtaiselta. Muistan että olin silloin 2008 vähän pettynyt kokonaisuuteen. Nyt se tuntui hiukan kohentuneen, minkä vaikutelman kulunut aika useinkin kypsyttää.

Mutta miksi ihmeessä Pulkkisen piti jatkuvasti kurvailla autollaan levottomasti sinne tänne? Mitä tarkoitusta se muka palveli? Ettei vain liittynyt yhä yleistyvään toimittajien itsekorostukseen. Siinä toimittajan hapuileva etsintä kirjat kainalossa nostettiin etualalle, ja Waltari jäi sävyisästi taustahahmoksi. Toimittajathan haluavat yhä näkyvämmin tulla itse esiin ja olla sankareita. No joo, oltiinhan me Markunkin kanssa aika hyviä asiantuntijoita vai mitä.

Tunnin ohjelma-aika ei nimittäin ole liian pitkä Waltarin runsaan tuotannon edes alustavaan selvitykseen. Monet seikat jäivät hipaisun varaan, ja elämän ja teosten aikajana aivan hämäräksi. Koska Waltari oli Pariisissa ja mitä siellä teki? Ei mitään täsmällistä tietoa, kun tärkeämpi oli Pulkkisen viininjuonti bistrossa. Kuinka sujuivat Waltarin sotavuodet? Ei muuta tietoa kuin että Sinuhen kypsyttelyssä. No totta sekin, mutta oli paljon muutakin.

Vaikka mitäpä tästä vihoittelemaan, olihan se sentään liikkuva ja modernin epäsovinnainen (!) retkeily ja loppua kohti jopa myönteiseksi tiivistyvä henkilökuva. Hyvä kun edes sellainen tehtiin. Tunturikadulla takaa päin kuvattu Waltaria markkeeraava ukko oli muuten mielestäni turha lisä ja imi sekin faktatiedoilta sekunteja. Waltarin askel oli lyhyt, tikittävä, myöhemmin katkoinen, ei tuommoinen raskaasti ontuva rahjustus.

Se Waltarin kotimuseo voisi tästä herätä vaikka henkiin ja tuntuisi kiinnostavankin: yksi valpas sanomalehti jo tahtoi lähteä asialle, mutta juuri nyt oli käytännön esteitä. Hyvää hanketta kannattaa pitää mielessä ja ajaa pikkuhiljaa eteenpäin.

Vanhat ohjelmat ovat monesti parhaita, kun niitä voi katsella uusin silmin. Tosin olen kyllästynyt Miss Marplen yltiömutkikkaisiin juoniin ja koko muijaan. Maria Langin dekkarit vaikuttivat vaihteeksi nostalgisen raikkailta, mutta nekin näkyvät loppuneen sunnuntai-illoista. Suomalainen metsä-ohjelma tuotti täällä jouluväkemme keskuuteen visuaalisia juhlahetkiä. Hämeenkyrön poika Turkka Mastomäki tunnistettiin taipuisaksi kertojaksi.

Mutta kun luen hiljalleen Jussi Valtosen romaania He eivät tiedä mitä tekevät, huomaan kuinka toivottoman vanhanaikaisessa maailmassa itse elän. Mutta se ei totta puhuen huolestuta minua ollenkaan. Romaaniin on palattava, se on hiton hyvä, älykäs ja imevä. Aivan uudenlaista kertomataidetta oloissamme.

Talo on tyhjentynyt jouluvieraista, ja on taas päästy töihin käsiksi. Ulkona on -20 astetta! Tuntuu aivan eksoottiselta, viime talvena ei ollut yhtään tällaista pakkaspäivää. Maisema maalautuu ihmeen kutsuvaksi. Ehkä teenkin urheasti pienen lenkin. Kinkkua olisi sulateltava, kuten vanha sanonta kuuluu.

Nyt Rauhan päivänä maille tuntuu laskeutuvan todellinen rauha.

29.12.2014

Joulun rauhaton täydellisyys

Joulu 2014 041

Tulihan täydellinen joulu – sääkin maalauksellinen, valkean punertava. Olkoon tyytyväisyys yleinen.

Joulurauha on tosin kyseenalainen käsite. Kun naisväki taikoo pöytää koreaksi joka neljäs tunti ja lapset mekastavat omiaan ja tietokonepelit kilkuttavat ja vanha grammarikin tuttuja joululaulujaan, rauhasta ei varsinaisesti kannata haaveilla.

Monet sanovat vihdoin lukevansa joulunpyhinä ne lukemattomat syksyn kirjat. No minäkin pääsin yhden kesken jääneen kirjan viimein loppuun, parikymmenen  sivun finaalin. Hyvä niinkin. Lukeminen on sitä paitsi epäseurallista, jos talossa on harvinaisempia jouluvieraita.

Sähköiset elämykset ovat vaivattomampia. Kaksi jäi antoisana mieleen. Oli hyvä idea kutsua radion vanhat kuuluttajat verestämään muistojaan. Lauri Paavola selosti asiallisesti olosuhteiden muutokset. Vaikutuksen tekivät kovat pääsykokeet kielten ääntämyksiä myöten. Näistä on huomattavasti nyttemmin lipsuttu, arvelisin. Mitä globaalimpi maailma, sen heikompaa on kielten ääntämys. Vaatimustasoa on pudotettu.

Samoin minua on joskus askarruttanut, kuinka kuuluttaja suhtautauu vaikkapa mietelauseena luettavaan, toisten valitsemaan ja itselleen  vastenmieliseen tekstiin. Kuinka olla sen takana? Paavola antoi asiasta havainnollisen esimerkin.  Harkittu tauotus pelasti Märta Tikkasen vaikean tilityksen.

Muuten radio esittelee liiankin innokkaasti itseään. Toimittajat ovat ylituttavallisia, hyppäävät kuuluttajan vieraina. Melko sisäänlämpiävää on, kun toimittajat haastattelevat tiuhaan toisia toimittajia myös tv:n puolella. Ennen kuuluttajat olivat anonyymejä, silti kaikki varmasti tunnistivat ”Kruksin”. Oli hauska kuulla Pentti Fagerholmin kanta minä-sanan vieroksuttavuudesta. Nythän se on kaikkien puhujien lempisana radiossa ja muuallakin. Joka viikko kuulemme noin neljästi, että ”minä olen Heikki Peltonen…”

Niin se toinen elämys oli Chaplinin ylisentimentaalinen Lime lights (Parrasvalot) – vain suuri taiteilija voi pystyttää itselleen sellaisen monumentin. Itkettihän se melkein vieläkin kaikkine pitkityksineen.

Joulu 2014 005   Joulu 2014 014

Mutta toisistammehan meidän piti iloita eikä ohjelmista! Marjan kaksossisar Sirkku, miehensä Risto ja tyttärensä Terhi olivat joulumme ensikertalaisia jo vakiovieraitten, Sallan nelihenkisen perheen lisäksi. Ja omat lapseni rynkäsivät yhteiseen iloon sitten tapaninpäivänä. Joten elämää ja vilskettä on riittänyt. Vaikka Asla on vähän kuumeessa ja tavallista vaisumpi, hän yllätti koko seurueen halutessaan esittää pukille ”Joulu kuuluu jokaiselle”, kaikki kolme säkeistöä. Olihan oikea joulupukki (lähinaapurista) runsaine lahjoineen, oli sitä ennen taas aatonaaton hartaus Sikomäellä, olihan kinkku onnistunut (odotusten mukaisesti, ei niiden yli) ja livekala kevensi perin sopivasti iloista ähkyä lisukkeineen. Ja mitä tämäkään kaikki olisi ilman viilentävän tukevia kulauksia sahtia, ei mitään. Lipitelkööt toiset hienoja viinejään. Oi joulun ihanuutta!

Seuraavaan on taas verraten pitkä aika, mutta se kestäkäämme.

27.12.2014

Joulun hellittämätön odotus

Joulu 2013 012

Lyhtykulkue Sikomäellä viime jouluna.

Hyvä Tuomas taasen joulun toipi – tai oikeastaan Tauno, joka romautti komean latvakuusen ovenpieleen. Nyt se on jo jalassa ja pirtissä  ja  Marja sen taidokkaasti  koristellutkin minun seuratessani ihailevalla katseella.  Joulu on siis tullut.

Oli Taunokin jo tutkinut sitä surullista kyläkirjaa ja myönsi kovin harrastajamaiseksi, outoja juttuja siinä on. Eikö kylätoimikunnan pitäisi joku selitys vaatia Hannun Joukolta sekä kuuden vuoden myöhästymisestä että huterasta lopputuloksesta? Ajatteliko hän, että noille nyt välttää huonompikin, kun on tässä ollut tärkeämpiä hommia muualla?

Vaikka miksi siitä nyt piti rähinöidä juuri joulun alla, vilpitön kaveri on Jouko ja tehnyt jonkun hyvänkin kirjan kuten sen Kotikontujen tienoita tervehtien – tosin toimituskunnan auttamana ja vahtimana. Siinäpä se, kylätoimikunnan olisi nytkin pitänyt seurata tarkemmin mitä sieltä oli tulossa. Mutta nyt lientää jo joulumieli senkin harmin pahemmin tuntumasta.

Muuten hommat ovat kohtuullisella tolalla. Vielä ei tunnu valmistelujen kiirettäkään, johtuneeko rauhallisen toimeliaasta emännästä. Ihanteellinen sää vallitsee, ohut lumipeite narskuu ja pikkupakkanen. Punerva aurinkokin pilkahteli, kun kiertelin tarkistelemassa rannan olikkeita.

Ajelin kylilläkin ja hoidin tarmokkaasti asioita, jotka Marja oli kirjoittanut selvällä käsialalla pahvilapulle. Tällaisissa tehtävissä tuntee itsensä hyvin tarpeelliseksi, ja tehtyjä kauppoja seurasikin tyydyttävä onnistumisen tunne. Onhan myös hauskaa tavata osuuskaupan sieviä tonttulakkisia myyjättäriä, jotka ovat tulleet tutuiksi vuosien varrella.

Illan suussa otin kunnioittavassa  asennossa vastaan Heikki Tulosen, joka  toi kaksi pänikkää sahtia ja pätkäisi päälle vielä savukalan kainaloon. Nyt on sitten kaikki, koko kontollani oleva nelikko koossa: kinkku, kuusi, sahti ja sauna tietysti vartoo paikoillaan. Lähemmät valmistavat hommat alkavat huomenna aatonaattona leivinuunin sytytyksellä.

Muutaman lahjankin kääräisin pakettiin ja heitin korin pohjalle. Marja lähti vielä iltakierrokselle. Auttilan Risto poikkesi ja toi Tarjan paistaman leivän. Sitä hartaudella joulupöydässä nautitsemme.

Odottelua, varmistelua, ihmettelyä on joulun odotus. Turha enää yritellä töitä, turha lukeakaan, ei enää tartu päähän. Ajelehditaan jotakin kohti, josta ei vielä tiedetä mitään varmaa. Paitsi että kinkku paistuu, sauna lämpiää, sahti maistuu ja kuusi luo valoaan.

Huomenna on siis jo aamuhämärissä sytytettävä koivuhaloilla tuli leivinuuniin ja polteltava sitä