Kuningas opettelee kuolemaan

Ionesco

Eugène Ionescon (1909-1994) elämä olisi paras näytelmä, ja romaaninkin siitä voisi kirjoittaa. Ehkä on tehtykin värikäs elämäkerta, vaikka se ei ole entänyt tietooni. Romanialais-ranskalainen kirjailija joutui eronneiden vanhempiensa heittelemäksi, asui milloin Pariisissa, milloin Bukarestissa, opiskeli ranskalaista kirjallisuutta, käänsi kirjoja hengenpitimikseen, eli puutteessa perheineen  ja suistui kirjoittamaan näytelmiä lähinnä surrealistisen ystäväpiirinsä viekoittelemana.

Hänen ensimmäinen näytelmänsä Kalju laulajatar kantaesitettiin Ranskassa pienessä teatterissa 1950, jolloin kourallinen hänen kannattajiaan näki sen, eipä moni muu. Ei voitu ennustaa absurdin teatterin läpimurtoa, vaikka André Breton ja Luis Bunuel olivat innoissaan. Ionesco hankki kokemusta myös näyttelijänä, kunnes hänen myöhemmät näytelmänsä alkoivat saada enemmän huomiota.

Äkkiä hän ponnahti muotikirjailijaksi. Ionescoa esittivät kaikki itseään kunnioittavat modernistit vielä 1960-luvun alussa ennen kuin yhteiskunnallinen teatteri peittosi absurdit kehitelmät. Muistan opiskeluaikoina nähneeni Ionescon Tuolit (1952) jossakin, ettei olisi ollut Ylioppilasteatterissa tai sitten muualla, Helsingissä kuitenkin. Kiinnosti silloin niin pähkähullu näytelmä, jonka tarkoituksesta en ymmärtänyt mitään. Ei tarvinnutkaan: paljas näyttämö tyyppeineen ja  tuoliriveineen, joita kaadettiin ja paiskottiin, tuntui huvittavalta. Paljon ei muistaakseni siinä puhuttu.

Nyt  pitkän ajan jälkeen tarjoutui tilaisuus uudistaa tuttavuus Ionescon kanssa. Kansallisteatterin Willensaunassa menee Kuningas kuolee (1962), johon  Tuula ja Kirsti hommasivat ystävällisesti liput. Marja sairastelee ja joutui peruuttamaan. No miltä nyt näyttää Ionesco, vuosikymmenten perästä, kokonaan uutena aikakautena?

Ilmeisesti ohjaaja Minna Leino oli ollut huolissaan askeettisen näytelmän ”menemisestä”, kun hän sitä niin kovin oli pehmustanut ja viihteellistänyt. Oli ajanmukaistettua rekvisiittaa tabletteineen, tietokoneruutuineen, savuineen ja muine söhellyksineen. Kaikki minusta turhaan. Oli myös hissuttelevaa komiikkaa ja puvustuksen parodista prameilua. Tämä aika kai tarvitsee kaikenlaisia tehoja, jotta katsoja pysyy hereillä.

Pahin haksahdus mielestäni oli uusi suomennos, joka kulki enimmäkseen tuttavallisena arkipuheena. Ellen muista väärin, Ionescolla oli tyyliteltyä kirjakieltä, arvokasta ja itseään vastaan kääntyvää puheenpartta, johon suuri osa hänen näytelmiensä merkillisestä tehosta perustui. Vähän kuin Kaurismäen eloikuvissa henkilöt latasivat epäluonnollisia repliikkejään, joita oli harvassa.

’Tässä näytelmä oli tehty helpoksi. Se oli pantu puhumaan meidän suomalaispulliaisten normaalia löyhää kieltä, joka ei välitä merkityksiä rivien välistä. Reita Lounatvuori oli kääntäjä, jonka työtä olen kuullut myös kehuttavan, taidettiin nytkin katsomossa mainita  jotain suopeaa uudesta suomennoksesta. Olen eri mieltä.

Parhaimmilleen esitys pääsi loppua kohden, kuninkaan kuoleman viimein lähestyessä kaiken vetkuttelun jälkeen. Jukka Puotilan kuninkaallinen kissamonologi oli hyvä ja paras Paula Siimeksen kuningattaren loppumonologi, joka olikin säilyttänyt jokseenkin alkuperäisen tyylinsä, niin otaksun. Näissä vasta näyttelijät vakavoituivat  ja välittivät Ionescon salamyhkäisiä  ala- ja ylä-ääniä.

Näytelmä on kuolemisen oppitunti ja sellaisena yleispätevä: vastustelun kautta tyyneen hyväksyntään. Tietysti mieleen tulivat monet viime vuosisadan kaatuneet ”kuninkaat”, niin Stalin, Ceausescu, Tito kuin Kekkonenkin. Jotakin kaikista oli Puotilan ristiriitaisessa valtiashahmossa, joka sai nousta vain hetkittäin siihen ylevyyteen, jota monitasoinen teksti myös vaatisi. Olkoon sitten tällainen hessuttelija, hyvät hetkensä oli Puotilalla. Kova profeetta oli Ionesco, joka näki historian lävitse ennen kuin se tapahtuikaan.

Ionesco sanoi käsiohjelman mukaan, että hänen näytelmänsä on auttanut ihmisiä kuoleman lähestyessä, mutta hän itse ei ole hyväksynyt kuoleman ajatusta ja ihmisen kuolevaisuutta. Molemmat asenteet ovat näytelmässä, toisiinsa kietoutuneina.  Kannattaa kaikesta huolimatta tutustua.

30.1.2014

Kulttuurin kultakimpaleita

Radion Kultakuume sattuu usein olemaan päällä, joskus kuuntelen, usein en. Nyt keskiviikkona oli pari höristeltävää väläystä. Tuomas Karemo sai vieraakseen Pekka Lehdon, joka antoi ennätysmäisen varhain ennakkopaloja syksyisestä elokuvastaan Ulvilan veriteosta. Varmaankin yleisöön uppoava dramaattinen aihe, ellei ole jo puhki kulunut.

Elokuvaohjaajat, joskus kirjailijat ovat kautta aikojen yrittäneet oikaista kohuttujen oikeusjuttujen ratkaisuja. Kuinka monia tulkintoja Kennedyn murhasta, eikä yhtään vakuuttavaa vieläkään. Oliver Stone ja muut ovat aiheen parissa urakoineet vaihtelevalla menestyksellä. Sama pätee Palmen murhaan. Tosin hyvän tutkijan Leif GW Perssonin paksu dokumenttiromaani Putoaa vapaasti kuin unessa (suom. 2008)  osuu pirun lähelle uskottavaa ratkaisua. Klassinen esikuva on tietysti Emile Zolan aloittama kampanja Dreyfusin jutun oikaisemiseksi Ranskassa 1800-luvulla.

Meillä kun ei ole poliittisia murhia (viimeksi Ritavuori 1920-luvulla), on vain tämä Ulvilan surullinen tapaus, josta ei ole saatu sen selvempää. Sen kimpussa edelleen teutaroidaan eikä oikeudenkäynneille näy loppua.  Hyvin muistissa on vielä ikuiseksi arvoitukseksi jäänyt Bodomin teurastus Kyllikki Saaresta puhumattakaan.-

Näissä taiteilija lähtee säännönmukaisesti polemisoimaan poliisin toimia  ja puolustamaan syyllistä tai uhria.  Juridinen tai rikostutkinnallinen asiantuntemus voi heitellä, mutta se ei hyökkäystahtoa haittaa. Valmis asenne on usein päällä jo aihetta alettaessa. Voi tulla myös journalistisia  osumia, kuten ohjelmassa mainitussa Alpo Rusin tapauksessa. Joten yrittänyttä ei laiteta.

Yhdestä vain lähettäisin terveisen Tuomaalle. Ei toimittajan tarvitse aina vain empaattisesti myötäillä taiteilijan sanomaa, vaan kriittinenkin voisi olla, panna vastaan, heittää teräviä kysymyksiä. Tuomas oli niin tohkeissaan päästyään ”ensimmäisenä mediana” näkemään tulevan elokuvan, että unohti kriittisen roolin kokonaan. Kun Lehto ylisti Anneli Aueria kiltiksi ja tavalliseksi äidiksi, joka on hirveän huolissaan lapsistaan – mihin unohtuivat toteen näytetyt törkeät seksuaalisirkokset, joista hänet on jo sitovasti tuomittu. Olisi toimittaja ainakin voinut ohimennen kysäistä, miten ne sopivat puhtoisen perheenäidin imagoon.

Toinen särähtävä puheenvuoro samassa ohjelmassa putosi Juha Hurmeen hurtista suupielestä. Voidan kansallisrunoilijasta tietysti kertoilla tuttavalliseen tyyliin kuin keskenkasvuisille, mutta miksi juttu tulee ulos jostakin kulttuuriohjelmasta. Onhan niitä lapsillekin suunnattuja ohjelmia. Kun Juha runttasi Runebergista annetut tulkinnat, ei hänen omassaankaan paljon kehumista ollut. Kymmenkunta karkeaa yleistystä ja muutaman virheenkin hän sai mahtumaan viiden minuutin pakinaan, mikä on hyvä saavutus sinänsä. Keille hän  siis suuntasi puheenvuoron? Jos niille jotka eivät runoutta harrasta, tulipa herätellyksi lisää vastarintaa. Jos taas Runebergin tuntijoille, he eivät tuosta mitään kostuneet, korkeintaan suotta ärtyivät.

Heitto siitä, että Vänrikki Stoolin tarinat ei käsittele Suomen sotaa, onpahan vain  jotain kuvitteellista sanainasettelua, on jokseenkin yhtä fiksu oivallus kuin jos todistaisi, että Tuntematon sotilas ei liity jatkosotaan, vaan on sepite eräistä tyypeistä yleensä vittumaisissa elämäntilanteissa. Ja näinhän juuri teatterissa ja oopperassa tahdotaankin teos nykyisin nähdä, jolloin ydin katoaa ja yleinen ajaton verimelskaus viettää remujuhlaa.

Muistamme kyllä Juha Hurmeen hienot työt Volter Kilven teosten tulkitsijana viime kesänä Kustavissa. Sattuuhan sitä haksahduksia. Varsinkin jos pyrkii kaikkien klassikoiden yleistulkiksi.

29.1.2014

Sodan sukupolvi

 

Sodan sukupolvi

Olen viettänyt kolme tiistai-iltaa nauliintuneena tuohon ajantappovälineeseen eli telkkariin. Harvoin muistan niin intensiivisesti ja järkyttyen mitään tv-sarjaa katsoneeni kuin tätä Sodan sukupolvea. Alkuperäinen  otsikko Die Mütter, Die Väter tuo aiheen tietysti vielä lähemmäs omaa kansaa, saksalaisia. Siellä on katsottu omien vanhempien intoa ja kärsimyksiä, oman kansan tappiota ja fiaskoa. Millaiset ovatkaan siellä olleet reaktiot, kun meilläkin tämä vangitsi näin täysin oman yksinäisen katsomoni.

Kun ihmiskuvat ovat kyllin syvät ja tarinan kuljetus näin rankka ja tosi, ei tee enää mieli analysoida mitään. Tapahtumat uppoavat suoraan tajuntaan ja jäävät vaikuttamaan. Juonen seikkailunomaisetkin käänteet hyväksyy silloin täysin. Fiktio muuttuu todellisemmaksi kuin se todellisuus, mitä emme enää voi kuvitella, kun ei meillä ole siitä mitään suoraa kokemusta. On vain dokumentteja ja tämä puolestamme kuviteltu todellisempi todellisuus.

Ja eikö tässä ollutkin tosiasiapohjaa, siihen viittasivat lopputekstien tiedot henkilöiden elinajasta. Heistä Wilhelm oli siis kuvausten aikaan yhä elossa, lieneekö vieläkin. Ainakin voimme kuvitella niin, ja sekin tuntuu todelta. Tarina on tällaisen kohdalla liian kevyt sana, pikemmin tämä oli kertomus, niin lähellä tosikertomusta kuin kertomus ylipäätään voi olla. Näin on ainakin lupa uskoa, ja minähän uskon.

Tätä katsoi toisaalta mukaan imeytyen, toisaalta kärsien ja odottaen aina jakson loppua. En jaksaisi enempää! En kestä. Samalla tarjoutui tilaisuus todella vihata ihmisiä ja rakastaa toisia, riemuita selviämisestä, inhota kaikkia komentelijoita, simputtajia, tappajia, tuholaisia. Eikö se ole taiteen yksi tehtävä: saada meidät rakastamaan ihmistä hänen jaloudessaan ja vihaamaan ihmistä hänen alhaisuudessaan.

Muistan vielä toisen loistavan saksalaissarjan Heimat, jonka kahdesta esityskerrasta on jo vuosia, ensimmäisestä vuosikymmeniä. Se oli komea ja inhimillinen läpileikkaus saksalaisten selviämisestä siitä eteenpäin, mihin tämä sarja päättyi. Voi kun se tulisi vielä kerran uusintana. Tai voihan se olla dvd:nä, sopii kysyä.

Miksi ihmeessä meillä ei tehdä omasta historiastamme elokuvia tai tv-sarjoja, jotka yltäisivät edes viidennekseen näiden tasosta. Aiheita olisi täälläkin, vaikka ei lähimainkaan niin rankkoja kuin saksalaisilla tai puolalaisilla tai venäläisilläkin. Olisi kyllä mistä ottaa, mutta eipä ole tekijöitä, ei ole varoja, ei ole kirjoittajia eikä ole tuottajia. Sekin vaivalloinen yritys Mannerheim-elokuvaksi kaatui häpeällisesti ja tuotti silkkaa velkaa ja turhautumia.

No jeremiaadia ei tästä pitänyt tulla, vaan kiitos ja kunnia saksalaisille. Väitetään ettei siellä ole tehty vieläkään kunnon tilintekoa natsikaudesta ja sodista. Mitä ihmettä tämä sitten oli? Mitä totisin tilinteko ja todistus, samalla liikuttava ja ytimiin käyvä ihmiskuvaus. Toipumiseen menee nyt vähän aikaa.

28.1.2014

Laillisuuden hohdetta sisällissotiin

9789518845204_300dpi_Kansa_kahtia

 

Laillisuudesta lipsuttiin vuoden 1918 sisällissodan jälkiselvittelyissä, selvä se. Antero Jyränki on tutkinut aiheen vielä kerran, lakikirja kädessä. Tulos on vääjäämätön, lakia ei noudatettu – vaikka kunnon lakeja ei oikein voimassa ollutkaan, kun Venäjän laki oli kaadettu ja Ruotsin laki vanhentunut.

Veli-Pekka Leppänen selostaa kirjaa Kansa kahtia, henki halpaa: oikeus sisällissodan Suomessa tänään Hesarissa. Hän toteaa, erttä laillisuus ja laillinen hallitus olivat iskusanoja, joilla valkoisella puolella lietsottiin taistelutahtoa ja sodan oikeutusta. Epäilemättä näin olikin. Mutta voisiko joku tehdä tutkimuksen, josta otsikoitaisiin lehteen: ”Punakapina vei sosialisteilta laillisuuden hohteen”. Hallitusvallan kumoaminen ei sekään kysy lakikirjaa. Eivätkä varsinkaan sen jälkeiset pakkoluovutukset ja murhateot.

Onko niin, että valkoiselta puolelta vaaditaan vielä historiankirjoituksessakin vakaampaa laillisuutta kuin vastapuolen vallankumouksellisilta. Kapina on kukistettava lakikirjan määräämällä tavalla! Vaikka kaikkien tietämä totuus on, että sisällissota on aina ja kaikkialla aika raisua leikkiä, jossa ihan viimeiseksi vedotaan lakiin. Niin voi hyvin tehdä lainoppinut kamarissaan 96 vuotta myöhemmin. Tuloshan on vakuuttava.

Totta puhuen nämä samat seikat nousivat hyvin verekseltään esiin jo kapinavuonna 1918 ja seuraavana. Kirjailijat sellaiset kuin Juhani Aho ja F. E. Sillanpää kysyivät tiukasti voittajilta pikarangaistusten aihetta ja laillisuutta. Kumpikin oli mieleltään valkoinen ja vihasi punaisia ”hulikaaneja”, mutta nopeat rankaisutoimet voiton jälkeen käänsivät heidän mielensä.  Sillanpää kirjoitti eduskunnan puhemiehelle Paavo Virkkuselle kirjelmänkin aiheesta. Painavin puheenvuoro oli tietysti romaani Hurskas kurjuus sekä Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta, molemmat vuodelta 1919.

Kuinkahan monta kirjaa, romaania, tutkimusta, näytelmää ja elokuvaa on sen jälkeen aiheesta tehty. Aina tulee sama tulos: raskaasti meneteltiin sodan jälkeen, suotta rankaistiin niin voimaperäisesti, mutta aika oli vihan ja koston tihentämä. Ei siihen tyyni oppinut enää pysty eläytymään, vaikka tahtoisi. Hän tutkii lakikirjaa. Ja toteaa, jälleen kerran, kaikkien muiden jo toteaman: eipä siinä oikein laillisesti eikä korrektisti menetelty. Joku voisi pitää tätä nollatutkimuksena.

Ehkä kertauskurssi on tarpeen jokaiselle ikäluokalle. Kun kohta ruvetaan juhlimaan punakapinan 100-vuotismuistoa, tilaisuuksia tarjoutuu taas viljalti tutkimukselle, muisteluille, syytöksille ja siunailuille. Vaan nouseeko silloinkaan valkoisen puolen totuus esiin? Tuskin enää koskaan, se on haudattu alimmaksi, sitä ei ollutkaan. Se unohtui sotien väliseen aikaan. Nyt on vain punaisen puolen sankarillinen vallankumous ja sen säälimätön kukistaminen.

Isänmaalle onneksi, voi sanoa.  Viimeksi kapinan yhdestä pääarkkitehdista O.W. Kuusisesta näytelmän tehnyt  kirjailija Edvard Radzinski on todennut: jos punaiset olisivat voittaneet, Suomi olisi liitetty Leninin kaavailun mukaisesti suureen Karjalan Neuvostotasavaltaan ja vähitellen Neuvostoliiton osaksi, siihen sulautuen. Eipä ole tämäkään mikään tuore totuus taikka tutkimustulos, mutta aika harvoin näissä yhteyksissä esitetty. Kapina nähdään ikään kuin erillisenä, suomalaisten oman vääryyden eepoksena, vaikka sillä oli tietysti suurvaltapoliittiset suhteensa niin Saksaan kuin Venäjään.

Tällaisiakin mietteitä herää, kun lukee aamulla lehteä ja virkistyy. Taas ne on asialla, taas punainen puoli kärsii, taas niitä teloitetaan. Hyvä ihme kuinka ihminen onkaan julma. Annetaas nyt sentään Syyrian uhreille pieni ropo, niin omatunto vähän rauhoittuu. Ja katsotaan kuinka ne siellä Kiovassa aikovat selvitellä välejään. Laillisuus taitaa olla aika lailla hukassa sielläkin niin hallitukselta kuin kapinallisilta. Minkälaiset tulevat olemaan jälkiselvittelyt? Kyllä sielläkin aikanaan jotakin Jyränkiä tarvitaan jotta asiat saadaan sadan vuoden päästä juurta jaksain selvitetyiksi.

28.1.2014

Satu Waltari, hiljainen humoristi

Satu Waltari

Satu Waltari (1932-2014) on poissa. Kuin kuuluisi hienoinen henkäys. Siinä oli nainen, joka ei pitänyt itsestään ääntä. Oliko hän Suomen hiljaisin kirjailija? Mutta hauska hän oli, omalla tavallaan. Hyvä kirjailija, joka lopetti liian aikaisin.

Ei ole helppoa olla suuren isän tytär ja vieläpä samalla alalla. Satu Waltaria verrattiin ilman muuta isäänsä, oltiin havaitsevinaan Mikan tyyliä, Mikan aiheita. Silti Satu oli itsenäinen, suorastaan itsepäinen. Oman tiensä kulkija sekä kirjailijana että elämäntavoiltaan. Hän oli kirjailija kolmannessa polvessa, ja hänen pojastaankin Joel Elstelästä tuli kirjailija ja teatterimies.

Kahvila Mabillon (1952) on vieläkin luettuna hupaisa kertomus suomalaistytöstä Pariisin eksistentialistien pyörteessä. Siinä tanssitaan boleroa ruusu suussa, ollaan anarkisteja ja iloitaan kaikenlaisesta vallattomuudesta. Surumieltäkin siinä on, tuntua nuoruuden väliaikaisuudesta. Hullun haikea nuoruus Pariisissa kuului Mika Waltarin aiheisiin, silti Satu sai siihen uutta naisellista sävyä.

Sadepilven (1956) olen lukenut sekä Haikeat leikit (1957), kun siinä on kuvauksia Sinuhen synnyinmailta, lapsen näkökulmasta. Miltä isä näytti parhaassa luomisvoimassaan, entä lujatahtoinen äiti. Sadepilvi taas on absurdi rakkausromaani, hellän hullunkurinen, aineksia Sadun ja Esko Elstelän romanssista. Historialliset romaanit ovat jääneet jostain syystä katveeseen. Jospa nyt luen sen Viidennen harharetkenkin.

Lyhytelokuva Tikku ( 1964), Sadun pakinoihin perustuva ja Esko Elstelän ohjaama, on riemastuttava kuvaus heidän  perhepiiristään. Siinä esiintyy luontevia lapsia, eri sukupolvia ja eläimiä. Satu harrasti laajaa kotieläinvalikoimaa. Hänen isänsä tulkitsi, että se ja iso perhe olivat korvausta yksinäisestä lapsuudesta. Koiria kumpikin rakasti. Elokuva tuli äskettäin tv:stä otsikolla Onnelliset leikit (samassa on toinen Aito Mäkisen leffa).

Tutustuin Satu Waltariin kirjoittaessani hänen isänsä elämäkertaa. Jännitin hiukan, kun tunsin hänen omapäisen ja arvaamattoman maineensa. Yllätys oli huojentava, kun hän suhtautuikin minuun ystävällisesti ja osoittautui oikein lempeäksi ja mukavaksi. Yhteistyömme lähti sujumaan hyvin. Pääsin käymään Tunturikadun varjellussa asunnossa, jossa kaikki oli ennallaan Mikan ja Marjatan jäljiltä. Viimeksi olin vieraillut siellä kummankin eläessä kevätkaudella 1974, jolloin avustin akateemikkoa  hänen muistelmiensa kokoamisessa.

Vaivojaan säästämättä Satu etsi ja lainasi valokuvia ja vastaili kysymyksiin huvittuneen hymähtelevällä tyylillään. Ei hän mitenkään ylen innostunut ollut elämäkertahankkeesta, mutta suostui auttamaan. Jonkin suopean sanan hän lausui Mika Waltarin näytelmiä koskevasta kirjastani Noita palaa näyttämölle (1998), ehkä se mursi jäätä. Olin myös ollut kutsumassa häntä Mika Waltari -seuran ensimmäiseksi kunniajäseneksi.

Eräs ratkaiseva tapaus jäi ikuisesti mieleeni. Tiesin Mika Waltarin ja Jalo Sihtolan välisestä laajasta kirjeenvaihdosta, jota saattoi pitää hyvinkin merkitsevänä aineistona elämäkerran kannalta. Se oli kuitenkin pääsemättömissä, eikä sitä ollut Sadullakaan. Eräiden mutkikkaiden vaiheiden jälkeen, kustantajan auttaessa, Sadulle toimitettiin kirjeistä kopiot. Mutta mitä tekee elämäkerran kirjoittaja, jää nuolemaan näppejään? Tuskin Satu isänsä kirjeistä hellittää.

Kunnes eräänä helmikuun pilvisenä päivänä puhelin soi. Satu kertoi, että nyt ne kirjeet ovat kahdessa muovipussissa tuossa hänen eteisensä nurkassa, mutta ei hän jaksa ruveta niitä penkomaan. ”Jos sinä katsoisit onko niissä jotain kauheaa…”

En ole koskaan tilannut taksia niin nopeasti ja kiitänyt Haagaan ja takaisin sydän pamppaillen, muovipussit saaliinani. Siitä päivästä Mika Waltarin elämäkerta sai varsinaisen vauhtinsa ja lentonsa. Kirjeet luettuani tiesin heti, ettei tästä voi tulla ihan huono juttu. Tässähän on kirjan runko.

Viimeisen kerran tapasimme Ryytimaantiellä, kun aikojen päästä palautin kirjeet. Satu arveli tuskin niitä lukevansa. Häntä oli vaivannut juuri vietetty Mika Waltarin juhlavuosi 100-vuotispäivän tiimoilta. Hän sanoi kavahtavansa aina, kun vain näkikin vilauksen isänsä nimestä jossain lehdessä. Kaikkinainen hälinä oli koetellut hänen mielenrauhaansa.  Kirjoittamastani elämäkerrasta hän ei suuremmin vihoitellut, mutta totesi hieman surumielisesti, että sehän on aina ”eräänlaista ihmissyöntiä”. Niinpä niin.

Viime sanoikseen  Satu Waltari lausui vakavana: ”Muista aina, että isäni ja äitini olivat mahtavia tyyppejä.”  Tiesinhän sen, totta kai muistan. Oma tyyppinsä oli Satukin, hiljainen, arvaamaton, hassun hauska kirjailija.

26.1.2014

PS Lisätietoa mm. artikkelissani ”Ilmiö Satu Waltari” Mika Waltari -seuran vuosikirjassa Illusioni (2012) sekä Antti Majanderin nekrologissa tänään Hesarissa.

Kuusinen oli perestroikan isä

s262_ovkuusinen

Näin ainakin väittää kirjailija Edvard Radzinski, Toveri K:n räyhäkkä tekijä. O.W. Kuusinen sai tehtäväkseen kirjoittaa Nkp:n periaateohjelman uusiksi vähän ennen kuolemaansa 1960-luvulla. Hän poisti siitä yhden ratkaisevan kohdan, koko marxismin kulmakiven: proletariaatin diktatuurin.

Tästä alkoi höltyminen, toteaa Radzinski. Ja kommunismin rapautuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen. Tosin olihan siinä Brezhnevin betoniin valettu kausi välissä ja pari kovaonnista seuraaja ennen kuin Gorbatshov sai täysin palkein jatkaa Kuusisen aloittamaa perestroikaa. Vaan olisiko tämä vähän liian oikoiseksi vedettyä historian tulkintaa, mene tiedä. Tuskin lopputulos oli alun alkaen  Kuusisen tavoitteena.

Kun Suna Vuori tuomitsee tänään Hesarissa, että lupauksiaan Kuusisen maineen puhdistamisesta Toveri K ei lunasta, niin onhan tässä kuitenkin aika tärkeä puntti maineen pluspuolelle. Mutta ehkä se tulee niin loppupuolella pitkän näytelmän   ja ohimennen, että uuvahtanut kriitikko ei sitä noteerannut. Eihän Kuusisesta mitään positiivista sankaria tehdä eikä voitaisikaan. Paitsi taannoin taistolaisaikoina hyvinkin voitiin.

Sinällään Suna Vuori kirjoitti hyvän, analyyttisen ja monipuolisen kritiikin näytelmästä. Mutta yleinen piirre näissä teatterikritiikeissä tahtoo olla se, että ne tarkastelevat voittopuolisesti tekemistä, tyyliä, keinoja, esityksen ulkoista muotoa. Näytelmien sisältö jää aivan toisarvoiseksi, siihen ei juuri viitatakaan. Niin tässäkin vähän käy.

Näytelmä kysyy, miksi Kuusinen säästyi, kun kaikki muut suomalaiset ja suuri enemmistö venäläisistä johtavista kommunisteista tuhoutuivat Stalinin vainoissa.  Vuori väittäää, että näytelmä ei vastaa asettamaansa kysymykseen. Kun juuri siihen se erittäin selkeästi ja perusteellisesti vastaa! Se näyttää moneen kertaan Kuusisen väistelyn ja vaikenemisen, seinään sulautumisen, joka oli ainoa pelastumisen keino. Samoin se, että Kuusinen ei tavoitellut johtoasemia, vaan pysyi tiukasti taustalla. Hän ei ollut uhka Stalinille, vaan hyvä hiljainen, teoreettisesti ylivertainen apuri. Niin yksinkertaista, niin vaikeata tajuta.

Itse taisin eilen aliarvioida vähän Vappu Nalbantoglun raivoisaa suoritusta Kuusisen puolisona. Hbl:n Isabella Rothberg näkee Ainon suorastaan draaman keskuksena  ja kehuu Vappua vimmatusti, hyvä niin. Mutta on siinä vääntelehtimistä ja tukan heittelyä vähän liikaa. Tietysti ohjaajan käskystä. Vappu tekee voitavansa ja enemmänkin, ihme nainen.

Aamulehden Soila Lehtonen luonnehtii tätä draamaraivotarta japanilaisen buto-teatterin pelottavaksi mielipuoleksi. Tuntuu kuin muutamat ohjaajat kilpailisivat sillä, miten saisivat nuorista naisnäyttelijöistä mahdollisimman raakaa raivoa, hillitöntä repimistä ja kiehuvaa sisikuntaa puserretuksi näyttämölle. Aika hyvin on onnistuttukin vaikkapa tuon lahjakkaan Krista Kososen kohdalla Turussa. Ettei näitä vaan raastettaisi rikki liian aikaisin.

Eräästä näytelmän tärkeästä piirteestä kaikki kolme naiskriitikkoa vaikenevat tarkoin, ja niin tekee Veli-Pekka Leppänenkin Hesarin kainalojutussa. Kukaan ei tohdi mainita, että Radzinski ja varsinkin ohjaaja Viktjuk asettuvat hyvin voimakkaasti puolustamaan Suomen asemaa ja selviämistä sekä talvi- että jatkosodassa. Venäläinen historiantutkimus on vasta äskettäin kääntänyt hienokseltaan kelkan suuntaa näissä kysymyksissä, talvisodastakin jo puhutaan. Nyt teatteri rientää sielläkin harppauksin tutkimuksen edelle. Mutta meitähän tämmöinen vähän nolostuttaa. Että Suomiko olisikin ollut sodissa oikeassa? Ja selvinnyt niistä kunniakkaasti voittajana, kuten näytelmässä julistetaan. Stalinin ja Kuusisen suureksi harmiksi. Ei kai nyt sentään. Kaikkea ne venäläiset keksivät.

 25.1.2014

 

 

Toveri K:n kärsimykset

toverik12[2]

 

Edvard Radzinski: Toveri K. Ohjaus Roman Viktjuk. Helsingin Kaupunginteatteri.

Ensi-iltayleisö oli aika hämmennyksissään. Mitä tämä oikein oli? Näyttelijät huusivat ja melttosivat, marssivat asetelmissaan, musiikki pauhasi, komeata julistusta kuultiin, ihmiskuvista ei juuri tietoakaan.

Tiedotustilaisuudessa Radzinski sanoi, että kuvattuna aikana Moskovassa ei enää osattu puhua, kaikki huusivat. Ottiko näytelmä siis osviittaa suurten kokousten ja puhujalavojen retoriikasta? Siltä ainakin kuulosti. Yhtään varsinaisesti intiimiä tai ”normaalia” kohtausta ei nähty. Ei edes Otto Wille Kuusisen ja hänen vaimonsa Ainon välillä.

Sinänsä aihe on mitä jännittävin. Venäläinen kirjailija ja ukrainalainen ohjaaja antavat oman tulkintansa kuuluisan ”Suomen syöjän” vaiheista Kremlin sokkeloissa. Kuusinen kuvataan ilmeisen oikein historian valossa. Suuri vaikenija selvisi kaikista Stalinin ja seuraajien käänteistä sulautumalla seinään, kirjoittamalla käskyn mukaan ja – vaikenemalla vaikeista kysymyksistä. Hän kärsi, vihasi Stalinia, totteli ja säästi päänsä. Asko Sarkola (kuvassa) ilmentää tämän sisäisen infernon annettujen mahdollisuuksien rajoissa. Hänen ei sentään tarvitse karjua ääntään tärviölle.

Mutta kyllä kävi sääliksi Vappu Nalbantoglu Aino Kuusisen roolissa. Kuinka kauan hänen äänensä kestää tällaista ylihuutamista? Urhoollinen suoritus, mutta vailla kaikkia vivahteita. Intohimo kommunismiin ja Otto Willeen tuli selväksi, vankileiriä 15 vuotta, välit miehen ja aatteen kanssa poikki.  Mies ei puolustanut vaimoaan sanallakaan. Varsinaisesti syventävään tilintekoon kaikesta pettymyksistään nainen ei tässä saanut mahdollisuutta.

Merkillistä miten jo Arvo Poika Tuomisen muistelmissaan kertomat asiat pitävät edelleen kutinsa tässäkin näytelmässä. Aikanaan Pojan juttuja pidettiin vasemmalla karkeana propagandana. Radzinski ei paljon uutta lisäile. Mutta sitä suoremmin hän huudattaa julki historiallisen totuuden niin että siitä on oksat pois. Historia on tehnyt kierroksensa. Nyt venäläiset tulevat meille opettamaan, kuinka perkeleellisiä heidän johtajansa olivat ja kuinka Suomi sentään sisulla ja urheudella kaikesta selvisi.

Varmaankaan kukaan kirjailija tai ohjaaja meillä ei uskaltaisi tehdä Mannerheimista puhtoista sankaria johonkin näytelmään! Se ihme nähdään nyt Toveri K:ssa, siihenkin siis tarvittiin venäläisiä, heidän survovaa itsekritiikkiään. Stalin lausuu näytelmässä happamen ylistäviä sanoja Mannerheimin kyvystä johtaa armeijaansa. Otto Wille ei päässyt koskaan valkoisella hevosella Helsinkiin. Suomi jäi valloittamatta.

Näytelmän tekstissä oli paljon ytyä ja sanottavaa, mutta ohjaustyyliä voi hyvällä syyllä kummeksua. Miksi näin mekaaninen, yksitoikkoinen, suorastaan megafoninen tulkinta? Eipä tarvittu ainakaan poskimikrofoneja. Ja huonokuuloinenkin pysyi hyvin kärryillä.  Aika (2,5 t) hurahti silti liukkaasti ilman väliaikaa. Ja toisaalta – eikö tämä ollut vähän sukua Kristian Smedsin ja muiden gurujen sekä nuorten  raivopäiden ohjaustyylille. Kaikki peliin, ääntä kehiin, möykkää ja meteliä. Liikunnallisestihan tämä on kuitenkin hillitty ja jotensakin asetelmallinen.

Korostettu tyyli vahvisti pääasioita. Saamme olla vakuuttuneita, että stalinismista ei ole jäänyt kiveä kiven päälle. Historian roskatynnyriin menivät tässä kolisten Neuvostoliiton kunniakkaat vuosikymmenet Hrushtsovin aikaa myöten. Jos meillä hyvinkin harrastetaan itseruoskintaa historiantutkimuksessa ja kirjallisuudessa, se kalpenee tämän sisään syöpyvän hyökkäilyriemun rinnalla. Olihan sikäli reipasta menoa.

Mutta hitto vie, kaikesta huolimatta jollain tavalla pidin esityksestä. Se on niin poskettoman suorapuheinen, siekailematon, häikäilemättömän epäkultivoitu ja silti hyvin tietoinen historiasta, sisällöllisesti sivistynyt joskaan ei ulkoisilta keinoiltaan. Menkää ja hämmästelkää!

24.1.2014

PS Kuulostelin vähän naulakolla mielipiteitä. Teatterin ent. johtaja piti aivan hirveänä, tuttu rouva tokaisi tyytyväisenä  ”totta joka sana”. Varttunut professori taas kiitti, että kahdeksankymppinenkin kuuli joka sanan. Ohjaaja on samaa ikäluokkaa, ehkä siinä on yksi selitys valitulle volyymille.  En kuitenkaan tarvinnut korvatulppia, joita dramaturgi ystävällisesti ennalta lainasi. Seuralaiseni Kirstikin oli  varsin kriittinen tästä kaameasta huutotyylistä, jolla näytelmä hänestä pilattiin. Marjalla on flunssa, tuskin olisi hänenkään näytelmänsä.

 

Pakko liittyä vapaaehtoisesti

Miten kuntia liitetään pakolla, mutta vapaaehtoisesti? Kannattaisiko Henna Virkkusen tutkia Stalinin elämäkertaa. Viro liittyi ”vapaaehtoisesti” Neuvostoliittoon 1940. Jos sieltä löytyisikin käyttökelpoinen toimintamalli. Pienimuotoisenakin samankaltainen silmänkääntötemppu voisi ratkaista kuntauudistuksen. Radion aamulähetyksessä parastaikaa pauhataan asiasta kovasti. Kukaan ei enää tunnu uskovan järkevään, rauhanomaiseen ratkaisuun.

Viime lauantai-iltana kuuntelin koko Jevgeni Oneginin Metropolitanista taltioituna esityksenä, jonka johti itse Gergijev. Upeasti lauloivat, erityisesti Tatjanan esittäjä, jonka lämpö virtasi täyteläisenä tänne pakkasen piirittämään työhuoneeseeni saakka. Kiintoisaa oli myös kuunnella Outi Paanasen, Pekka Pesosen ja Sauli Tiilikaisen väliaikakeskusteluja. Yhtä seikkaa vain jäin kummastelemaan.

Siinä puhuttiin kaksintaisteluista tietysti, niiden tapahistoriasta jne. – mutta olin kuulevinani, että Pekan mielestä kaksintaisteluissa oli aina tarkoitus tappaa. Ei kai. Hannu Mäkelän romaanissa Pushkinin enkeli kerrotaan, että runoilija selvisi lähes kahdestakymmenestä kaksintaistelusta , kunnes viimeinen koitui kohtaloksi, sekin puolivahingossa. Jos luku vähänkään pitää paikkansa, kyse taisi olla enemmän hirtehisestä viihteestä, jossa ammuttiin tahallaan ohi tai peruttiin paikan päällä koko juttu ja lähdettiin yhdessä ryypylle.

Muistan Pushkinin novellin ”Kaksintaistelu”, jossa taistelu kuivuu kokoon kaksikin kertaa. Eikös siinä Tshehovin jutussa käy vähän samalla tavalla? No oli varmaan myös tosimielessä käytyjä välienselvittelyjä. Merkillinen romanttinen perinne sinänsä. Onkohan se jo kokonaan hävinnyt? Kuinkahan tänään kaksintaisteltaisiin… Kaiketi haastamalla vastapuoli suoraan tv-väittelyyn.

Jotain tällaista olikin ilmassa toistakymmentä vuotta sitten, kun Hannu Rautkallio ja Juhani Suomi kohtasivat studiossa keskustellen melko kiihtyneesti Kekkos-tulkinnoistaan. Tällaista pitäisi jatkaa. Heikki Ylikangas on aina ollut kuuma kaveri haastamaan erimielisiä tutkijoita. Kunnon tieteelliset kaksintaistelut televisioon, näin tutkimus alkaisi vähän enemmän kiinnostaa kansalaisia. Monilla aloilla on varmasti kiihkeitä vastapareja, eikä seminaareissa kaikkea saada selvitetyksi. Tulisi vaihtelua ainaiseen päivänpoliittiseen liirumlaarumiin.

Tai onhan siinäkin sytykettä. Juuri nyt Kanerva ja Pekkarinen huutavat aika reippaasti päällekkäin radiossani, kiistan aiheena kuuluu olevan opposition  mahdollinen välikysymys pakkoliitospykälästä. Jospa pantaisiin ministeri Virkkunen vastakkain jonkun kiukkuisen ja itsenäisyystahtoisen kunnanjohtajan kanssa (toimittaja vain mykkänä sekundanttina) , ja he sitten selvittäisivät kaksintaistelussa juurta jaksain vapaaehtoisen pakkoliitoksen edut ja haitat. Jospa kansakin näin alkaisi saada jotakin tolkkua tähän yhä sekavammaksi kieriytyvään vyyhteen.

21.1.2014

 

KUMUSSA ja Titanic-humussa

Varasin itselleni ylimmäräisen päivän käydäkseni viimein  kuulussa KUMUSSA ja katsellakseni muutenkin rauhassa ympärilleni. Anneli aiheellisesti ällisteli, etten ole siellä ennen käynyt, mikä lie estänyt. Matkaseurani palasi aamulla Suomeen, kustannusmaailmaakin täällä My City -hotellissa  näkyi vahva otos omassa neuvottelussaan. Varmaan kuulivat, että täällä kirjamyynti kasvoi viime vuonna 10-12 prosentilla! Ja luokkakaveri Antero Pajari vaimoineen hääpäivämatkalla. Kaikki häipyivät. Minä rauhassa kolkuttelin ykkösen raitsikalla Kadriorgin kupeelle ja siitä kävelin huurteisen puiston läpi, kunnes massiivinen museoseinämä alkoi häämöttää.

Suuren vaikutuksen teki paitsi rakennus sinänsä, erityisesti Lepo Mikon näyttely. Alkuperäiseltä nimeltään Leonid Mikk (1911-1978) näyttää taiteilleen Stalinin ajan aallokossa vaihtelevalla menestyksellä, mutta Hrushtsovin suojasään alettua 1956 hän  pääsi varsinaiseen vauhtiin taiteessaan ja sai tunnustusta ja viran taideakatemiassa. Sosialistisen realismin merkeissä syntyneet, elämänuskoa kohottavat suuret maalaukset heti 1940-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa ovat kieltämättä komeita. En muista maataloustöitä noin aistivoimaisesti missään kuvatun. Suuri elonkorjuun maalaus näyttää kypsän viljapellon lainehtivana ja keltaisempana kuin  koskaan voisi kuvitella. Taunokin tuon hyväksyisi ilomielin. Sttemmin taiteilija vapautui jäsentämään todellisuutta hienoisen kubistisesti, asetelmia, naiskuvia, hienoa väriskaalaansa laimentamatta. Elämyksellinen kävely jokseenkin yksin tässä näyttelyosastossa.

Pysyvän näyttelyn osastoillekin antaa leimansa historian ja politiikan vahva läsnäolo. Kukin taidekausi keskustelee oman aikansa kanssa, näyttää kuinka oli lupa ja kuinka mahdollista silti ilmentää taiteen keinoin sitäkin todellisuutta, jota ei virallisesti ollut olemassa. Ja jälleen sosialistisen taiteen julistavissa töissä on jotain värisyttävää, uskonvarmaa, myös vilpitöntä tahtoa näyttää elämä ja tulevaisuus voitollisena. Ironian välitasot virolainen katsoja tajuaa  varmasti herkemmin kuin tällainen käypäläinen, joka kyllä yrittää kurkottaa niihinkin taiteen vivahteisiin, jotka eivät ilmene suoraan, annettuina.

Mielenkiintoinen käynti, jotensakin paljon antavampi kuin yksikään muistiini palaava vaeltelu Kiasmassa, ehkä Osmo Rauhalan äskeistä suurta näyttelyä ja Palsan revittelyä lukuunottamatta. Aikaan ja historiaan istutettu taideilmaisu on jykevämpää kuin vain omassa ohuessa ilmakerroksessa leijuva taide sinänsä, jos nyt joku ymmärtää mitä tälläkin yritin sanoa.

Katselin presidentin matalasti aidattua palatsia ja sitä toista Kadriorgin palatsia taustalla ja kävelin hiljalleen taas puiston halki raitsikkapysäkille. Vapaana juokseva, hyvin koulutettu terrieri ilahdutti. Siinäpä onnellinen luontokappale. Omistajat puhuivat venäjää.

Kun eilen Jouko Vanhanen vihjaisi ihmeellisestä Titanic-näyttelystä Merimuseossa (satojen metrien jonoja joulun aikaan, pääasiassa venäläisiä), olihan uteliaisuuttani käytävä sitäkin vilkaisemassa. Merkillinen kokemus. Kävijälle tarjotaan tilaisuus eläytyä haaksirikon tunnelmiin alkuperäisen esineistön, reliktien, matkustajien muotokuvien, äänitehosteiden myötä. Jäljennöksiä hyteistä tarkkoine sisustuksineen, upea portaikkokin entisöity koristeineen, autenttista, imitoitua  ja – melko kaameaa. Tuli jotensakin morbidi tunnelma. Valtava tragedia on lavastettu turistikohteeksi. Sain pääsylippuna maihinnousukortin erään Edgar Meyerin nimellä, joka seinällä riippuvan nimitaulun mukaan kuului ykkösluokan pelastuneisiin matkustajiin. Benjamin Guggenheim ei ollut yhtä onnekas. Hänen veljensä perusti sittemmin tunnetun museon. Kuultiin kappaleita, joita orkesteri soitteli uppoamisen  edellä. Huhhuh. Jouko kertoikin eilen, että muuan hirtehinen pila ehdotti täällä seuraavaksi suurta Estonia-näyttelyä samankaltaisin eläytymismahdollisuuksin… Voi kulua vähän aikaa siihen.

Paluumatkalla mukava taksikuski, harmaatukkainen ikämies, puhkesi kertomaan lapsuudestaan Etelä-Virossa: pienessä hirsirakennuksessa oli neljä tupaa ja kussakin yksi perhe. Ei ollut sähköä, ei puhelinta, ei radiota, ei mitään. Petroolilamppu hankittiin. Koulumatkaa 6.5 km mennen tullen, aina jalkaisin. Ei ollut helppoa, mutta selvittiin. Se oli sodan jälkeen, vanhempien entiset maatalot oli poltettu. Teil Soomes oli helpompi, kuski ounasteli. Saattoi olla, ja nyt vasta helppoa onkin, vaikka jotkut murtavat suuta ja vääntävät päätä siitä, kuinka huonosti menee. Hyvä ottaa joskus joku suhteellisuus mukaan. Virossa valitetaan vähemmän ja ilmapiiri on positiivisempi, kuulin, vaikka ongelmiakin on ihan riittämiin.

Enkä päässyt vieläkään Viru-hotellin KGB-näyttelyyn – taas jonkun ryhmän ennakkovaraus tiellä. Tämä oli toinen kerta. Teen seuraavalla kerralla itsestäni ja vaikka Marjasta kahden hengen ryhmän ja varaan ajan, onnistuisikohan.

Nautin yksinäisestä illasta eilisen seurallisuuden vastapainona. Illastin herroiksi Balthasarissa Raatihuoneen torin laidalla ja kuuntelin railakasta kansanhumppaa suuressa oluttuvassa, missä remuttiin ja tanssittiin täyttä häkää, eri-ikäistä sakkia oluttuoppeineen ja lihalautasineen. Reipasta menoa.

Mutta se Club Hollywood entisessä elokuvateatterissa vastapäätä hotelliani, se vasta tyhjä ja kolkko paikka oli. Istuin puoli tuntia lasillisen äärellä ja painuin yöpuulle.  Soiton kaltainen mölinä räikyi tyhjille seinille ja punavalot välkkyivät. Kai ne alkavat juhlia siellä vasta aamuyöllä. Hieno rento päivä joka tapauksessa. Instituutissakin pistäydyin kiittämässä vielä eilisestä. Ja divarista löysin pari Sillanpään vironnusta, joten saalis vain kasvoi. Runollinen lumisade taukosi, pakkanen kiristyy. Huomenna laivalla kotimaahan.

17.1.2014

Ihmiskunnan viholliset Virossa

 inimkonna vaenlased_kaas.indd

Tilaisuus oli järjestetty ihanteelliseen ympäristöön. Suuren kauppakillan kaariholvinen sali palvelee nykyään historiallisena museona, siinä menneet vuosisadat loivat oikean taustan Mika Waltarin suurromaanin vironkielisen laitoksen julkistamiselle. Tuolit uhkasivat loppua, paikalle saapui puolisensataa asianharrastajaa, kärjessä suurlähettiläs Aleksi Härkönen puolisoineen.

Waltaria on käännetty viroksi todella ahkerasti, laskin 25 teosta, joista monet  käännetty kahteen kertaan, kun varhaiset ovat päässeet kielellisesti vanhenemaan. Nyt kaikki suurromaanit on luettavissa viroksi, kun tämä viimeinenkin tuli Piret Salurin urakoimana. Piret tosin muistutti, että Nuori Johannes on vielä kääntämättä, mutta eihän Waltari julkaissut sitä itsekään. Ihmeesti sekin muuten maailmalla leviää, vaikka tekijä tuomitsi sen pöytälaatikkoon.

Suomen Instituutin johtaja Riitta Heinämaa avasi tilaisuuden, nuori Ingrid Orman toimi juontajana ja sitten pääsin irti kertomaan romaanin synnystä, taustasta ja sisällöstä. Kiitollinen tehtävä. Valtavan sisältörikas romaani on Ihmiskunnan viholliset, myös pessimistinen, suorastaan raskasmielinen, mutta hiton mielenkiintoinen, jos vain jaksaa pysyä kertojan tosiasiavyöryn tuntumassa. Koko keisari Neron aikainen maailmanpiiri, Välimeren alue laidasta toiseen toimii romaanin monenkirjavana näyttämönä. Pääaiheena kristittyjen vainot, joita Manilianuksen perhe kolmessa polvessa Roomassa joutuu läheltä seuraamaan, kunnes… no enpä kerro kauheaa loppua, jos joku vielä romaaniin tarttuu.

Teos ilmestyi suomeksi 1964, jolloin Waltarilla oli  hyvä työrauha seitsemän vuotta aiemmin nimitettynä  akateemikkona. Jättimäiset esityöt sitten näkyvät romaanissa. Jotkut jo ilkkuivat Valtakunnan salaisuuden (1959) ja viiden vuoden hiljaisuuden jälkeen, onko Akatemia laiskistuttanut ennen niin tuotteliaan kirjailijan, mutta kaksiosaisena ilmestynyt romaani hiljensi louskuttajat. Samaan aikaan vanhaa Akatemiaa purettiin kovalla ponnella Kekkosen johdolla. Vironkielinen laitos osuu nyt sopivasti juhlistamaan 50 vuotta sitten ilmestynyttä teosta.

Anneli Kalajoki esitti Waltari-seuran tervehdyksen, minkä jälkeen Piret Saluri sai kertoa suuresta urakastaan. Waltarin kääntäminen on valtava sivistyksen oppitunti kääntäjälle, hän iloitsi. On lukemattomia asioita, joita on tarkistettava ja joihin on etsittävä oikeita ilmaisuja. Historia vilisee tapahtumia ja terminologiaa, paljon outoa ja yllättävää. Kaiken kaikkiaan palkitsevaa työtä! Piret on laatinut myös tuoreen käännöksen Sinuhesta, ja minulla oli ilo saada häneltä toinenkin mahtava laitos, Olavi Paavolaisen Synge monoloog. Ehtymättömän tarmokas kääntäjä, joka taas etsii uutta kohdetta. Lisää Paavolaista? Anneli huomautti, että Waltarin Neljä päivänlaskuakin on kääntämättä.

Kustantaja Krista Kaer iloitsi Waltarin teosten myyntimenestyksestä, nytkin tätä Inimkonnaa on myyty bestsellerinä joulumarkkinoilla. Omin silmin näinkin suuressa kirjakaupassa heti kassan vieressä korkeat pinot sekä tätä että Sinuhea. Lopuksi esitimme näyttelijä Tonu Mikiverin kanssa pienen performanssin eli vuoroluennan näytteeksi romaanista suomeksi ja viroksi.

Sydämellinen tilaisuus, joka päättyi viini- ja pikkupalatarjoiluun, minkä jälkeen vielä marssimme mainioon ravintolaan (mikähän sen lyhyt nimi olikaan) illalliselle. Mikä ilta: sain olla yksin kukkona seitsemän daamin seurassa! Tällaisia tilaisuuksia tarjoaa vain Mika Waltari ja Viron Suomen Instituutti. Lähimmän daamini, viehättävän  Maimu Bergin kanssa olemme syntyneet samana vuonna ja samana päivänä, mikä taas toistettakoon. Maimu kirjoittaa paitsi omaa, kääntää samalla Laila Hirvisaaren Katariinaa, joten kyllä täällä kovasti Suomen kirjallisuutta luetaan ja hyvä niin.

Puhuttiin herkuttelun ohessa (ankkaa) paljon kielestä  ja kielen merkityksestä. Illan kohokohta oli Piretin kertomus siitä, millaisen vaikutuksen presidentti Kekkosen vironkielinen puhe  Tarton yliopiston juhlasalissa 1964 teki nuoreen kuulijaan. Maailma on vielä olemassa! tajusi Piret silloin. Se oli niin merkittävä kokemus ja vaikuttavasti kerrottu, että siihen tekee mieli joskus vielä palata.

16.1.2014