Satu Waltari, hiljainen humoristi

Satu Waltari

Satu Waltari (1932-2014) on poissa. Kuin kuuluisi hienoinen henkäys. Siinä oli nainen, joka ei pitänyt itsestään ääntä. Oliko hän Suomen hiljaisin kirjailija? Mutta hauska hän oli, omalla tavallaan. Hyvä kirjailija, joka lopetti liian aikaisin.

Ei ole helppoa olla suuren isän tytär ja vieläpä samalla alalla. Satu Waltaria verrattiin ilman muuta isäänsä, oltiin havaitsevinaan Mikan tyyliä, Mikan aiheita. Silti Satu oli itsenäinen, suorastaan itsepäinen. Oman tiensä kulkija sekä kirjailijana että elämäntavoiltaan. Hän oli kirjailija kolmannessa polvessa, ja hänen pojastaankin Joel Elstelästä tuli kirjailija ja teatterimies.

Kahvila Mabillon (1952) on vieläkin luettuna hupaisa kertomus suomalaistytöstä Pariisin eksistentialistien pyörteessä. Siinä tanssitaan boleroa ruusu suussa, ollaan anarkisteja ja iloitaan kaikenlaisesta vallattomuudesta. Surumieltäkin siinä on, tuntua nuoruuden väliaikaisuudesta. Hullun haikea nuoruus Pariisissa kuului Mika Waltarin aiheisiin, silti Satu sai siihen uutta naisellista sävyä.

Sadepilven (1956) olen lukenut sekä Haikeat leikit (1957), kun siinä on kuvauksia Sinuhen synnyinmailta, lapsen näkökulmasta. Miltä isä näytti parhaassa luomisvoimassaan, entä lujatahtoinen äiti.  Sadepilvi taas on absurdi rakkausromaani, hellän hullunkurinen, aineksia Sadun ja Esko Elstelän romanssista. Historialliset romaanit ovat jääneet jostain syystä katveeseen. Jospa nyt luen sen Viidennen harharetkenkin.

Lyhytelokuva Tikku ( 1964), Sadun pakinoihin perustuva ja Esko Elstelän ohjaama, on riemastuttava kuvaus heidän  perhepiiristään. Siinä esiintyy luontevia lapsia, eri sukupolvia ja eläimiä. Satu harrasti laajaa kotieläinvalikoimaa. Hänen isänsä tulkitsi, että se ja iso perhe olivat korvausta yksinäisestä lapsuudesta. Koiria kumpikin rakasti. Elokuva tuli äskettäin tv:stä otsikolla Onnelliset leikit (samassa on toinen Aito Mäkisen leffa).

Tutustuin Satu Waltariin kirjoittaessani hänen isänsä elämäkertaa. Jännitin hiukan, kun tunsin hänen omapäisen ja arvaamattoman maineensa. Yllätys oli huojentava, kun hän suhtautuikin minuun ystävällisesti ja osoittautui oikein lempeäksi ja mukavaksi. Yhteistyömme lähti sujumaan hyvin. Pääsin käymään Tunturikadun varjellussa asunnossa, jossa kaikki oli ennallaan Mikan ja Marjatan jäljiltä. Viimeksi olin vieraillut siellä kummankin eläessä kevätkaudella 1974, jolloin avustin akateemikkoa  hänen muistelmiensa kokoamisessa.

Vaivojaan säästämättä Satu etsi ja lainasi valokuvia ja vastaili kysymyksiin huvittuneen hymähtelevällä tyylillään. Ei hän mitenkään ylen innostunut ollut elämäkertahankkeesta, mutta suostui auttamaan. Jonkin suopean sanan hän lausui Mika Waltarin näytelmiä koskevasta kirjastani Noita palaa näyttämölle (1998), ehkä se mursi jäätä. Olin myös ollut kutsumassa häntä Mika Waltari -seuran ensimmäiseksi kunniajäseneksi.

Eräs ratkaiseva tapaus jäi ikuisesti mieleeni. Tiesin Mika Waltarin ja Jalo Sihtolan välisestä laajasta kirjeenvaihdosta, jota saattoi pitää hyvinkin merkitsevänä aineistona elämäkerran kannalta. Se oli kuitenkin pääsemättömissä, eikä sitä ollut Sadullakaan. Eräiden mutkikkaiden vaiheiden jälkeen, kustantajan auttaessa, Sadulle toimitettiin kirjeistä kopiot. Mutta mitä tekee elämäkerran kirjoittaja, jää nuolemaan näppejään? Tuskin Satu isänsä kirjeistä hellittää.

Kunnes eräänä helmikuun pilvisenä päivänä puhelin soi. Satu kertoi, että nyt ne kirjeet ovat kahdessa muovipussissa tuossa hänen eteisensä nurkassa, mutta ei hän jaksa ruveta niitä penkomaan. ”Jos sinä katsoisit onko niissä jotain kauheaa…”  

En ole koskaan tilannut taksia niin nopeasti ja kiitänyt Haagaan ja takaisin sydän pamppaillen, muovipussit saaliinani. Siitä päivästä Mika Waltarin elämäkerta sai varsinaisen vauhtinsa ja lentonsa. Kirjeet luettuani tiesin heti, ettei tästä voi tulla ihan huono juttu. Tässähän on kirjan runko.

Viimeisen kerran tapasimme Ryytimaantiellä, kun aikojen päästä palautin kirjeet. Satu arveli tuskin niitä lukevansa. Häntä oli vaivannut juuri vietetty Mika Waltarin juhlavuosi 100-vuotispäivän tiimoilta. Hän sanoi kavahtavansa aina, kun vain näkikin vilauksen isänsä nimestä jossain lehdessä. Kaikkinainen hälinä oli koetellut hänen mielenrauhaansa.  Kirjoittamastani elämäkerrasta hän ei suuremmin vihoitellut, mutta totesi hieman surumielisesti, että sehän on aina ”eräänlaista ihmissyöntiä”. Niinpä niin.

Viime sanoikseen  Satu Waltari lausui vakavana: ”Muista aina, että isäni ja äitini olivat mahtavia tyyppejä.”  Tiesinhän sen, totta kai muistan. Oma tyyppinsä oli Satukin, hiljainen, arvaamaton, hassun hauska kirjailija.

26.1.2014

PS Lisätietoa mm. artikkelissani ”Ilmiö Satu Waltari” Mika Waltari -seuran vuosikirjassa Illusioni (2012) sekä Antti Majanderin nekrologissa tänään Hesarissa.