Laillisuuden hohdetta sisällissotiin

9789518845204_300dpi_Kansa_kahtia

 

Laillisuudesta lipsuttiin vuoden 1918 sisällissodan jälkiselvittelyissä, selvä se. Antero Jyränki on tutkinut aiheen vielä kerran, lakikirja kädessä. Tulos on vääjäämätön, lakia ei noudatettu – vaikka kunnon lakeja ei oikein voimassa ollutkaan, kun Venäjän laki oli kaadettu ja Ruotsin laki vanhentunut.

Veli-Pekka Leppänen selostaa kirjaa Kansa kahtia, henki halpaa: oikeus sisällissodan Suomessa tänään Hesarissa. Hän toteaa, erttä laillisuus ja laillinen hallitus olivat iskusanoja, joilla valkoisella puolella lietsottiin taistelutahtoa ja sodan oikeutusta. Epäilemättä näin olikin. Mutta voisiko joku tehdä tutkimuksen, josta otsikoitaisiin lehteen: ”Punakapina vei sosialisteilta laillisuuden hohteen”. Hallitusvallan kumoaminen ei sekään kysy lakikirjaa. Eivätkä varsinkaan sen jälkeiset pakkoluovutukset ja murhateot.

Onko niin, että valkoiselta puolelta vaaditaan vielä historiankirjoituksessakin vakaampaa laillisuutta kuin vastapuolen vallankumouksellisilta. Kapina on kukistettava lakikirjan määräämällä tavalla! Vaikka kaikkien tietämä totuus on, että sisällissota on aina ja kaikkialla aika raisua leikkiä, jossa ihan viimeiseksi vedotaan lakiin. Niin voi hyvin tehdä lainoppinut kamarissaan 96 vuotta myöhemmin. Tuloshan on vakuuttava.

Totta puhuen nämä samat seikat nousivat hyvin verekseltään esiin jo kapinavuonna 1918 ja seuraavana. Kirjailijat sellaiset kuin Juhani Aho ja F. E. Sillanpää kysyivät tiukasti voittajilta pikarangaistusten aihetta ja laillisuutta. Kumpikin oli mieleltään valkoinen ja vihasi punaisia ”hulikaaneja”, mutta nopeat rankaisutoimet voiton jälkeen käänsivät heidän mielensä.  Sillanpää kirjoitti eduskunnan puhemiehelle Paavo Virkkuselle kirjelmänkin aiheesta. Painavin puheenvuoro oli tietysti romaani Hurskas kurjuus sekä Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta, molemmat vuodelta 1919.

Kuinkahan monta kirjaa, romaania, tutkimusta, näytelmää ja elokuvaa on sen jälkeen aiheesta tehty. Aina tulee sama tulos: raskaasti meneteltiin sodan jälkeen, suotta rankaistiin niin voimaperäisesti, mutta aika oli vihan ja koston tihentämä. Ei siihen tyyni oppinut enää pysty eläytymään, vaikka tahtoisi. Hän tutkii lakikirjaa. Ja toteaa, jälleen kerran, kaikkien muiden jo toteaman: eipä siinä oikein laillisesti eikä korrektisti menetelty. Joku voisi pitää tätä nollatutkimuksena.

Ehkä kertauskurssi on tarpeen jokaiselle ikäluokalle. Kun kohta ruvetaan juhlimaan punakapinan 100-vuotismuistoa, tilaisuuksia tarjoutuu taas viljalti tutkimukselle, muisteluille, syytöksille ja siunailuille. Vaan nouseeko silloinkaan valkoisen puolen totuus esiin? Tuskin enää koskaan, se on haudattu alimmaksi, sitä ei ollutkaan. Se unohtui sotien väliseen aikaan. Nyt on vain punaisen puolen sankarillinen vallankumous ja sen säälimätön kukistaminen.

Isänmaalle onneksi, voi sanoa.  Viimeksi kapinan yhdestä pääarkkitehdista O.W. Kuusisesta näytelmän tehnyt  kirjailija Edvard Radzinski on todennut: jos punaiset olisivat voittaneet, Suomi olisi liitetty Leninin kaavailun mukaisesti suureen Karjalan Neuvostotasavaltaan ja vähitellen Neuvostoliiton osaksi, siihen sulautuen. Eipä ole tämäkään mikään tuore totuus taikka tutkimustulos, mutta aika harvoin näissä yhteyksissä esitetty. Kapina nähdään ikään kuin erillisenä, suomalaisten oman vääryyden eepoksena, vaikka sillä oli tietysti suurvaltapoliittiset suhteensa niin Saksaan kuin Venäjään.

Tällaisiakin mietteitä herää, kun lukee aamulla lehteä ja virkistyy. Taas ne on asialla, taas punainen puoli kärsii, taas niitä teloitetaan. Hyvä ihme kuinka ihminen onkaan julma. Annetaas nyt sentään Syyrian uhreille pieni ropo, niin omatunto vähän rauhoittuu. Ja katsotaan kuinka ne siellä Kiovassa aikovat selvitellä välejään. Laillisuus taitaa olla aika lailla hukassa sielläkin niin hallitukselta kuin kapinallisilta. Minkälaiset tulevat olemaan jälkiselvittelyt? Kyllä sielläkin aikanaan jotakin Jyränkiä tarvitaan jotta asiat saadaan sadan vuoden päästä juurta jaksain selvitetyiksi.

28.1.2014