Kulttuurin kultakimpaleita

Radion Kultakuume sattuu usein olemaan päällä, joskus kuuntelen, usein en. Nyt keskiviikkona oli pari höristeltävää väläystä. Tuomas Karemo sai vieraakseen Pekka Lehdon, joka antoi ennätysmäisen varhain ennakkopaloja syksyisestä elokuvastaan Ulvilan veriteosta. Varmaankin yleisöön uppoava dramaattinen aihe, ellei ole jo puhki kulunut.

Elokuvaohjaajat, joskus kirjailijat ovat kautta aikojen yrittäneet oikaista kohuttujen oikeusjuttujen ratkaisuja. Kuinka monia tulkintoja Kennedyn murhasta, eikä yhtään vakuuttavaa vieläkään. Oliver Stone ja muut ovat aiheen parissa urakoineet vaihtelevalla menestyksellä. Sama pätee Palmen murhaan. Tosin hyvän tutkijan Leif GW Perssonin paksu dokumenttiromaani Putoaa vapaasti kuin unessa (suom. 2008)  osuu pirun lähelle uskottavaa ratkaisua. Klassinen esikuva on tietysti Emile Zolan aloittama kampanja Dreyfusin jutun oikaisemiseksi Ranskassa 1800-luvulla.

Meillä kun ei ole poliittisia murhia (viimeksi Ritavuori 1920-luvulla), on vain tämä Ulvilan surullinen tapaus, josta ei ole saatu sen selvempää. Sen kimpussa edelleen teutaroidaan eikä oikeudenkäynneille näy loppua.  Hyvin muistissa on vielä ikuiseksi arvoitukseksi jäänyt Bodomin teurastus Kyllikki Saaresta puhumattakaan.-

Näissä taiteilija lähtee säännönmukaisesti polemisoimaan poliisin toimia  ja puolustamaan syyllistä tai uhria.  Juridinen tai rikostutkinnallinen asiantuntemus voi heitellä, mutta se ei hyökkäystahtoa haittaa. Valmis asenne on usein päällä jo aihetta alettaessa. Voi tulla myös journalistisia  osumia, kuten ohjelmassa mainitussa Alpo Rusin tapauksessa. Joten yrittänyttä ei laiteta.

Yhdestä vain lähettäisin terveisen Tuomaalle. Ei toimittajan tarvitse aina vain empaattisesti myötäillä taiteilijan sanomaa, vaan kriittinenkin voisi olla, panna vastaan, heittää teräviä kysymyksiä. Tuomas oli niin tohkeissaan päästyään ”ensimmäisenä mediana” näkemään tulevan elokuvan, että unohti kriittisen roolin kokonaan. Kun Lehto ylisti Anneli Aueria kiltiksi ja tavalliseksi äidiksi, joka on hirveän huolissaan lapsistaan – mihin unohtuivat toteen näytetyt törkeät seksuaalisirkokset, joista hänet on jo sitovasti tuomittu. Olisi toimittaja ainakin voinut ohimennen kysäistä, miten ne sopivat puhtoisen perheenäidin imagoon.

Toinen särähtävä puheenvuoro samassa ohjelmassa putosi Juha Hurmeen hurtista suupielestä. Voidan kansallisrunoilijasta tietysti kertoilla tuttavalliseen tyyliin kuin keskenkasvuisille, mutta miksi juttu tulee ulos jostakin kulttuuriohjelmasta. Onhan niitä lapsillekin suunnattuja ohjelmia. Kun Juha runttasi Runebergista annetut tulkinnat, ei hänen omassaankaan paljon kehumista ollut. Kymmenkunta karkeaa yleistystä ja muutaman virheenkin hän sai mahtumaan viiden minuutin pakinaan, mikä on hyvä saavutus sinänsä. Keille hän  siis suuntasi puheenvuoron? Jos niille jotka eivät runoutta harrasta, tulipa herätellyksi lisää vastarintaa. Jos taas Runebergin tuntijoille, he eivät tuosta mitään kostuneet, korkeintaan suotta ärtyivät.

Heitto siitä, että Vänrikki Stoolin tarinat ei käsittele Suomen sotaa, onpahan vain  jotain kuvitteellista sanainasettelua, on jokseenkin yhtä fiksu oivallus kuin jos todistaisi, että Tuntematon sotilas ei liity jatkosotaan, vaan on sepite eräistä tyypeistä yleensä vittumaisissa elämäntilanteissa. Ja näinhän juuri teatterissa ja oopperassa tahdotaankin teos nykyisin nähdä, jolloin ydin katoaa ja yleinen ajaton verimelskaus viettää remujuhlaa.

Muistamme kyllä Juha Hurmeen hienot työt Volter Kilven teosten tulkitsijana viime kesänä Kustavissa. Sattuuhan sitä haksahduksia. Varsinkin jos pyrkii kaikkien klassikoiden yleistulkiksi.

29.1.2014