Kuningas opettelee kuolemaan

Ionesco

Eugène Ionescon (1909-1994) elämä olisi paras näytelmä, ja romaaninkin siitä voisi kirjoittaa. Ehkä on tehtykin värikäs elämäkerta, vaikka se ei ole entänyt tietooni. Romanialais-ranskalainen kirjailija joutui eronneiden vanhempiensa heittelemäksi, asui milloin Pariisissa, milloin Bukarestissa, opiskeli ranskalaista kirjallisuutta, käänsi kirjoja hengenpitimikseen, eli puutteessa perheineen  ja suistui kirjoittamaan näytelmiä lähinnä surrealistisen ystäväpiirinsä viekoittelemana.

Hänen ensimmäinen näytelmänsä Kalju laulajatar kantaesitettiin Ranskassa pienessä teatterissa 1950, jolloin kourallinen hänen kannattajiaan näki sen, eipä moni muu. Ei voitu ennustaa absurdin teatterin läpimurtoa, vaikka André Breton ja Luis Bunuel olivat innoissaan. Ionesco hankki kokemusta myös näyttelijänä, kunnes hänen myöhemmät näytelmänsä alkoivat saada enemmän huomiota.

Äkkiä hän ponnahti muotikirjailijaksi. Ionescoa esittivät kaikki itseään kunnioittavat modernistit vielä 1960-luvun alussa ennen kuin yhteiskunnallinen teatteri peittosi absurdit kehitelmät. Muistan opiskeluaikoina nähneeni Ionescon Tuolit  (1952) jossakin, ettei olisi ollut Ylioppilasteatterissa tai sitten muualla, Helsingissä kuitenkin. Kiinnosti silloin niin pähkähullu näytelmä, jonka tarkoituksesta en ymmärtänyt mitään. Ei tarvinnutkaan: paljas näyttämö tyyppeineen ja  tuoliriveineen, joita kaadettiin ja paiskottiin, tuntui huvittavalta. Paljon ei muistaakseni siinä puhuttu.

Nyt  pitkän ajan jälkeen tarjoutui tilaisuus uudistaa tuttavuus Ionescon kanssa. Kansallisteatterin Willensaunassa menee Kuningas kuolee (1962), johon  Tuula ja Kirsti hommasivat ystävällisesti liput. Marja sairastelee ja joutui peruuttamaan. No miltä nyt näyttää Ionesco, vuosikymmenten perästä, kokonaan uutena aikakautena?

Ilmeisesti ohjaaja Minna Leino oli ollut huolissaan askeettisen näytelmän ”menemisestä”, kun hän sitä niin kovin oli pehmustanut ja viihteellistänyt. Oli ajanmukaistettua rekvisiittaa tabletteineen, tietokoneruutuineen, savuineen ja muine söhellyksineen. Kaikki minusta turhaan. Oli myös hissuttelevaa komiikkaa ja puvustuksen parodista prameilua. Tämä aika kai tarvitsee kaikenlaisia tehoja, jotta katsoja pysyy hereillä.

Pahin haksahdus mielestäni oli uusi suomennos, joka kulki enimmäkseen tuttavallisena arkipuheena. Ellen muista väärin, Ionescolla oli tyyliteltyä kirjakieltä, arvokasta ja itseään vastaan kääntyvää puheenpartta, johon suuri osa hänen näytelmiensä merkillisestä tehosta perustui. Vähän kuin Kaurismäen eloikuvissa henkilöt latasivat epäluonnollisia repliikkejään, joita oli harvassa.

’Tässä näytelmä oli tehty helpoksi. Se oli pantu puhumaan meidän suomalaispulliaisten normaalia löyhää kieltä, joka ei välitä merkityksiä rivien välistä. Reita Lounatvuori oli kääntäjä, jonka työtä olen kuullut myös kehuttavan, taidettiin nytkin katsomossa mainita  jotain suopeaa uudesta suomennoksesta. Olen eri mieltä.

Parhaimmilleen esitys pääsi loppua kohden, kuninkaan kuoleman viimein lähestyessä kaiken vetkuttelun jälkeen. Jukka Puotilan kuninkaallinen kissamonologi oli hyvä ja paras Paula Siimeksen kuningattaren loppumonologi, joka olikin säilyttänyt jokseenkin alkuperäisen tyylinsä, niin otaksun. Näissä vasta näyttelijät vakavoituivat  ja välittivät Ionescon salamyhkäisiä  ala- ja ylä-ääniä.

Näytelmä on kuolemisen oppitunti ja sellaisena yleispätevä: vastustelun kautta tyyneen hyväksyntään. Tietysti mieleen tulivat monet viime vuosisadan kaatuneet ”kuninkaat”, niin Stalin, Ceausescu, Tito kuin Kekkonenkin. Jotakin kaikista oli Puotilan ristiriitaisessa valtiashahmossa, joka sai nousta vain hetkittäin siihen ylevyyteen, jota monitasoinen teksti myös vaatisi. Olkoon sitten tällainen hessuttelija, hyvät hetkensä oli Puotilalla. Kova profeetta oli Ionesco, joka näki historian lävitse ennen kuin se tapahtuikaan.

Ionesco sanoi käsiohjelman mukaan, että hänen näytelmänsä on auttanut ihmisiä kuoleman lähestyessä, mutta hän itse ei ole hyväksynyt kuoleman ajatusta ja ihmisen kuolevaisuutta. Molemmat asenteet ovat näytelmässä, toisiinsa kietoutuneina.  Kannattaa kaikesta huolimatta tutustua.

30.1.2014