Jenufa ja naisen pyhä elämä

 

large_1903_

Jotkut elämykset jäävät pysyvästi mieleen. Sellainen on epäilemättä Jenufa eilen viimeisessä illassaan. Nuori baritoni Waltteri Torikka sanoi, että se on kaikkein hienoin ja järkyttävin esitys mitä hän on Kansallisoopperassa nähnyt. Melkeinpä voin siihen yhtyä, vaikka en ole yhtä paljon esityksiä nähnytkään.

Miksi se sitten vaikutti? Lähden usein tarinasta. Tässä on klassinen tragedia, kreikkalaisten murhenäytelmien sukua. Kohtalo puuttuu ihmisten elämään ennakoimattomalla tavalla. Jotain tuttuakin tässä on meille suomalaisille, varmaan kaikille kansoille. Tapasimme väliajalla entisen esimieheni Aarre Heinon, joka emeritusprofessorina muistutti Minna Canthin Anna Liisasta. Sama lapsensurman teema vähän toisesta kulmasta. Näin me kirjallisuudentutkijat lonkalta vaan oivallamme yhteyksiä.

Sitten on Janácekin kaunis melodinen sävellys, josta en osaa sanoa enempää. Myös komeita dramaattisia paisutuksia, varsinkin lopussa. Tsekki heilui kapellimestarina. Muutenkin peräti kansainvälistä porukkaa, ohjaaja, valaisija, lavastaja, pukusuunnittelija, kuoron valmentaja tulevat kaikki ties mistä. Helsingissä voi nähdä huippuunsa viritettyä oopperataidetta noin vaan, ajamalla ratikalla Kisahallin kylkeen.

Jos oikein haluaa nautiskella, kannattaa mennä ensin syömään Café Lyoniin siihen oopperaa vastapäätä. Kun joskus olin taas puhumassa ranskaa, ei kun Ranska-yhdistyksen illassa samassa ravintolassa, olemme saaneet siihen hyvät suhteet ja mielistyneet paikkaan muutenkin. Kalamenu täytti ja vähän ylittikin kaikki toiveet, suosittelemme. Sitä paitsi tarpeeksi kevyt, ettei rupea nukuttamaan kesken oopperaa.

No sitä vaaraa ei ollut, kun Karita Mattila kiekaisi ensimmäisen äänensä. Sekin vielä, että voimme täällä vapaasti kuunnella maailmankuulua sopraanoa, joka lisäksi sattuu hitto soikoon olemaan suomalainen. Upea ilmestys myös vähän tollon maalaistytön roolissa. Äänellisesti ihmeellinen tehohelistin. No joo, vaikea keksiä mitään mitä ei ole sanottu.  Minua huvitti hänen kömpelö askelluksensa, heittäytyminen tytön tunteeseen itseään kaunistelematta. Salskea nainen kerrassaan.

Mutta häntä ei nyt juhlittu pääasiassa, vaan eläkkeelle jäävää tenoria Jorma Silvastia, joka lauloi reippaasti Lacan osan. Sekin  vähän tollo mutta kunnollinen poika, joka korjaa hairahtuneen Jenufan itselleen viillettyään ensin posken auki tyttöparalta. Mitään tällaista ei sentään tapahdu Anna Liisassa, joka on suuren puhdistautumisen draama, kun taas Jenufa on alistumisen ja hyväksymisen. Kohtalaisen onnellisesti käy siinäkin lopulta.

Oli siellä muitakin uljaita solisteja, oli Päivi Nisula ja Riitta-Liisa Korhonen ja Ilmajoen tuttavat Jyrki Anttila ja Juha Kotilainen. Mutta tätä ei nyt voi enää suositella kenellekään, kun se poistui ohjelmasta. Sen sijaan meillä pitäisi olla sama systeemi kuin Metropolitanissa, että parhaat oopperaesitykset välitetään korketasoisesti tv:ssä tai screenillä koko kansalle. Voi olla jo suunnitelmissa, kun Ylellä on siihen rahaakin enemmän kuin muilla toimijoilla.

Päätän oopperakatsaukseni tähän ja siirryn muistuttamaan Kalevalan päivästä, jota täyttä päätä vietämme. Kohta Lönnrotin patsas kukitetaan. Tuolla paasasi Jari Halonen käsittämättömiä ajatushattaroitaan studio 55:ssä Kalevalan tämänhetkisestä pyhyydestä – mahdikasta, korkealla leijailevaa ja täysin käsittämötäntä. Late Karhuvaarakin oli äimän käkenä, urheasti yritti tivata Haloselta edes yhtä selväkielistä lausetta. Ei tullut. Saarnamies, joka ei saa sanomaansa ymmärrettävään muotoon, ei ole minkään arvoinen. Voi hän tietysti siirtyä omaan sfääriinsä elämään sitä ”pyhää elämää”.  Sitähän riittää.

Hyvää Kalevalaa kaikesta huolimatta. Me jaamme päivällä kirjoituskilpailun palkintoja parhaille lukiolaisille Suomalaisella Klubilla, joten ihan ilman juhlaa ei vierähdä tämäkään päivä.

28.2.2014

PS Suna Vuori arvioi kovin nirsosti Hesarissa sitä Svenskanin pikkuhauskaa vanhuuskomediaa, Isabella Rothberg sai enemmän ajatuksia esiin eilen HBl:ssä. Mitä ovat kliseet vanhoista naisista? Juuri niitä, joita ei yleisesti haluta tunnistaa. Halonen sanoisi, että he elävät kliseistä vapaata pyhää elämää. Varmaan elävätkin.

Vanhoissa on villiä voimaa

i_sista_minuten_

 

Urpo Kangas, Elinan opiskelutoveri anno dazumal, ajoitti pienen pomminsa oivallisesti. Seniorit ovat voimistumassa kautta median. Heitä on kuunneltava herkemmin kuin ennen. Myös se oli ennakoitavissa, että Urpon järkevä ehdotus ymmärretään välittömästi väärin. Urpo puhui painokkaasti varakkaiden lasten velvoituksesta huolehtia vanhemmistaan, jos näillä ei ole varaa hoitopaikkaan.  Luulisi olevan itsestäänselvyys.

Mutta ei. Ehdotus väännettiin heti koko sosiaaliturvan ja hyvinvointiyhteiskunnan romutukseksi. Meillä ymmärretään vain totaalisia ratkaisuja. Että joku ongelma voitaisiin hienosäädöllä asemoida, on sula mahdottomuus. Joten ehdotus tuskin etenee, mutta keskustelu on havainnollinen näyte asenteista. Yhteiskunta hoitakoon rikkaiden pentujen vanhemmat kuten ennenkin.

Vanhat ihmiset jylläävät yhä enemmän teatterissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa. Poikkesin eilen Svenska Teaternin ensi-iltaan, missä näytettiin Carin Mannheimerin menestyskomediaa I sista minuten – nähty suomeksi aiemmin Kaupunginteatterissa. Siinä kolme ikääntynyttä naista selvittelee ongelmiaan aika railakkaasti – liikutaan muistin, terveyden, bridgen ja seksin ikivihreässä maailmassa. Hauskasti näyttelivät, vain Sue Lemströmin karrikointi miehenkipeänä entisenä runoilijana hyppäsi vähän kehyksistä. Veronika Mattsson keskusroolissa on aivan mainio, ja hauska on todeta taas Christina Indrenius-Zalewskin vahva paluu näyttämöille.  Thomas Backlund ja Mikael Andersson olivat hauskoja äijänhyypiöitä – ja kuvitelkaa, homoudesta uskallettiin laskea häijyä leikkiä, naisten näkökulmasta. Sehän tuntui ihan tabun horjutukselta. Maria Sid on ohjannut.

Tämä vanhusbuumi alkoi Kvartetista, ja jatkoa varmasti seuraa. Veteraaninäyttelijät vetävät katsomot täyteen niin Helsingissä kuin Tampereella. Haluamme viimeiseen saakka samastua nuoruutemme tähtiin. Kunpa he jaksaisivat oikein kauan. Ajatelkaas Lasse Pöystiä, joka ikävä kyllä jo lopetti. Olihan heitä ennenkin, Jopi ja Jalmari Rinne; ja Eila Roine jatkaa lavalla varmaan satavuotiaaksi Tampereella.

Paras vanhuskuvaus on ehdottomasti Jonas Jonssonin romaani Satavuotias, joka hyppäsi ikkunasta ja karkasi. Myyttinen seikkailijavanhus nousee kaikkivoivaksi sankariksi. Kaikessa repäisevässä liioittelussaan tervehdyttävä kuvaus. Mikään ikä ei estä toimimasta, jos tahtoa riittää. Romaanista tehty ruotsalainen elokuva on hauskin pitkään aikaan näkemistäni. Kuinka ne osaavat naapurimaassa tavoittaa niin osuvaa arjen komiikkaa ja samalla kuvata uskottavasti täysin absurdeja tilanteita. Loppua kohti tarina ei tietenkään kestä yhtä hyvin kuin alussa, mutta loistavaa näinkin.

Vanhuusaiheesta kertoo myös Riikka Pulkkisen romaaniin perustuva tv-sarja Raja, mutta miksi ihmeessä taas niin ankea, nyyhkyttävä, musertava sävy alkukuvista saakka. Tällainen ei innosta. Katsominen jäi ensimmäisen osan ensimmäisiin minuutteihin. Kirja voi olla parempi, Marja on lukenut eikä oikein tunnistanut sen tyylilajia tv-sovituksen alkupuolesta.

Nyt lisää rohkaisevia juttuja meistä hiljalleen vanhenevista. Historian vanhukset ovat mahtihahmoja Mooseksesta ja Tolstoista alkaen. Kuningas Lear sekosi, mutta komealla tavalla. Sekoilu on sallittava vanhuksille! Olen seurannut läheltä erään originellin, yksin asuvan kulttuuridaamin hullunhauskaa sekoilua elämänsä loppumetreillä, ja minusta tuntuu, ettei hän koskaan ollut sen iloisempi, tyytyväisempi ja onnellisempi kuin muistin jo karkaillessa ja elämänhallinan vähitellen rakoillessa. Silloin vasta villi ajatus sai temmeltää vapaana kuin lintu taivaalla.

27.2.2014

Mitä Paavolainen olisi kirjoittanut?

imagesCA3VUMPZ

Töölön kirjaston kotoinen Mika Waltari-sali täyttyi eilen ääriään myöten. Reilusti toistasataa kuulijaa saapui seuraamaan puheita Olavi Paavolaisen ihmeellisistä vaiheista. Monia Waltari-seuran tilaisuuksia siellä on pidetty, mutta ei vielä koskaan näin suosittua.

Oli hyvä syy kantaa lisätuoleja. Äskettäin väitellyt Ville Laamanen kertoi Paavolaisen Neuvostoliiton matkasta 1939 kartta- ja kuvanäyttein. Tämä on uutta, vasta esiin tullutta tietoa. Turusta saapui bussillinen Paavolainen-seuran jäseniä kannustamaan Villeä. Heillä on tapana matkustaa Paavolaisen käymille paikoille aivan kuten Waltari-seurallakin. Tekevätköhän vielä tuon laajan Venäjän kierroksen?

Suuri kysymys on tietysti se, millaisen kirjan Paavolainen olisi kirjoittanut Neuvostoliitosta, jos hän olisi sen kirjoittanut. Monet keskustelijat olivat samaa mieltä kuin entinen Moskovan suurlähettiläs Heikki Talvitie: sota ja aika ajoivat kirjan ohi. Ei ollut enää mahdollista julkaista kriittistä kirjaa Valvontakomission ja Stalinin aikana, niin ainakin herkkä Paavolainen saattoi päätellä. Toisaalta hänen oma porvarillinen yleisö oli hylännyt hänet Synkän yksinpuhelun jälkeen. Paavolainen putosi rintamien väliin.

Jäljelle jäi vain muutama esitelmä ja artikkeli Neuvostoliiton matkan vaiheilta. Nekin varsin laimeita ja sovinnaisia katsauksia. Menikö sankarimatkailijalta pupu pöksyyn? Vai eikö hän saanut riittämiin vapaata aineistoa matkalta, koska oli koko ajan isäntien nimeämien oppaiden valvonnassa. Eipä siinä paljon omin päin todellisuutta tutkittu tai yksityisiä venäläisiä tavattu. Ei Paavolainen muissakaan maissa kovin kansanläheisesti matkaillut. Hän oli suurten linjojen ja aaterakennelmien mies.

Paavolainen oli myös paradoksien mies, ja yksi on sekin, että hänen kauan suunnittelemistaan teoksista peräti kolme jäi lopulta kirjoittamatta. Niitä olivat Neuvostoliitto-kirjan lisäksi Tulenkantajien historia ja aikansa seksuaaliprobleemaa ja muuttuvaa avioliittoa käsitellyt tutkimus. Millä kirjallisuudentutkimuksen aseilla voisi tutkia kirjoja, joita ei koskaan kirjoitettu? Olisiko se kontrafaktuaalista kirjallisuudentutkimusta. Aivan jännittävää sinänsä. Kriittinen Neuvostoliiton kuvaus olisi tuonut Paavolaiselle mahdollisesti kansainvälistä mainetta, hän olisi asettunut toisten länsimaisten tarkkailijoiden, kukaties André Giden ja Lion Feuchtwangerin, rinnalle.

Toisin nyt kuitenkin kävi. Ville Laamanen ei oikein usko Paavolaisen väitettä, että hän olisi hävittänyt matkan aineiston Marseillen satamassa paluumatkallaan Euroopan halki syksyn alussa 1939. En usko minäkään. Paavolainen oli monikasvoinen veijari, hävitti ja muutteli kirjoituksiaan, pelasi ja spekuloi, ei koskaan sitoutunut mihinkään, vaan säilytti liikkumavapautensa, ikuinen ”aidalla istuja” siis. Lasse Lehtinen arvioi, että tätä roolia sen paremmin kuin Valvontakomissionkaan osuutta kulttuurin puolella ei ole vielä pohjia myöten tutkittu. Erkka Paavolainen valotti suvun puolelta Olavin isänmaallista mielenlaatua.

Omassa puheenvuorossani eilen koetin arvioida Paavolaisen asemaa sotien jälkeen. Missä määrin häntä yritettiin  todella vetää kommunistien rintamaan heidän omaksi kulttuurikirjoittajakseen? Kyllä se vain olisi Hertta Kuusiselle sopinut, mutta eihän Olavista aatteen propagandistiksi olisi ollut. Liian herkkävaistoinen, epävakaa, tarkkakatseinen mies. Radioteatteri tarjosi  sitten hänen esteettisiä tarpeitaan tyydyttävän suojapaikan.

Kuvasin  Paavolaista matkamiehenä, yksinäisenä kulkijana, rohkeana profeettana, joka myös erehtyi arvioissaan. Myös hänen eroottisista seikkailuistaan riittäisi kertomista, monien naisten kauniit jos katkeratkin kirjeet niistä todistavat. Kaikkiin näihin palattakoon. Paavolaisesta riittää aina uutta tarkasteltavaa. Eilinen keskustelu tuntui virkistävän yleisöä, ja innosti se meitä Paavolaisen tutkijoitakin, joista paikalla oli myös Hannu K. Riikonen.

Jatkoimme tilaisuuden jälkeen vapaata keskustelua turkulaisten kanssa Paavolaisen kantapaikassa Elitessä. Oli hauska ravistella lisää aiheita tietorikkaiden miesten, sikäläisen seuran puheenjohtajan Kari Immosen, Villen ja Jukka Parkkisen kanssa.  Waltari-seuran puheenjohtaja Anneli Kalajoki oli syystä tyytyväinen tilaisuuteen, jonka menestys ylitti kaikki odotukset. Päivi Istala innostui runollekin. Jatkoa varmasti seuraa. Kesällä tulee kuluneeksi 50 vuotta Olavi Paavolaisen kuolemasta.

26.2.2014

 

 

Kiitos kisoista

Teemu+Selänne+hymy+ei+hyydy

 

Kyllähän näistä aika onnellinen tunnelma jäi. Kisat Sotshissa onnistuivat kokonaisuutena loistavasti, ja pieni Suomikin pinni paremmin kuin osattiin toivoa, niin ainakin täällä meillä arvioidaan. Mikään huippumenestys tämä ei kuitenkaan ollut, varsinkaan pohjoisiin naapurimaihin verraten.

Kaksi viikkoa meni tarkkaan urheilun koukkuotteessa. Aamupäivät saattoi sentään kirjoitella omiaan, sitten tärkeät lajit naulasivat tiukasti ruudun ääreen. Oli niissä vielä tenhoa ja rehellistä taistoa, ihan riittävässä määrin. Millä muulla elämän alueella näin selkeästi voidaan mitata paremmuuksia ja kuntoisuuksia ja luoda trillerimäisiä hetkiä reaaliajassa?

Suuri turhautuma  koitui niille, jotka odottivat kisoista skandaaleja, terrori-iskuja ja venäläistä pullistelua. Mitään tällaista ei tapahtunut. Sekä avajaiset että päättäjäiset toteutettiin tyylikkäästi, hivelevän esteettisesti ja juhlavasti. Päättäjäisissä ilahdutti eniten maan klassisen kirjallisuuden vahva esiinnosto: mikä visio tuo lentelevät kirjojen sivut, joiden sanoma välittyi aikamme nuorille.

Tuolla nyt pohditaan radiossa ja lehdissä ja muissa välineissä, oliko tämä Putinin onnistunut propagandaisku ja missä määrin. Jos oli niin olkoon. Kyllä poliitikko voi tehdä propagandaansa tuhannella kehnommallakin tavalla. Upeat kisat jääköön Putinin kunniamerkiksi historiaan, minä en valita enkä vastusta.

Sitä paitsi hän tuskin ihan kaikesta itse päätti. Olikohan se sama tutkija Luukkanen, joka taannoin pohdiskeli, halusiko Putin samastua ja nostaa omaa arvoaa esim. Pietari Suuren avulla avajaisten ohjelmassa. Hehheh, ikään kuin hän todella sanelisi kaikkien ohjelmien jokaisen painotuksen. Entä nyt päättäjäisissä, halusiko Putin olla Tolstoi vaiko Gogol? Ja saihan siellä Solzhenitsynkin lopullisen arvonpalautuksen.  Hän juuri oli suurvenäläisyyden suuri profeetta. Ettei vaan Putin olisi halunnut olla hänenkin nahoissaan…

Vakavasti puhuen tuntui hyvältä kuunnella Ville Haapasalon loppuhehkutuksia kisojen kokonaisuudesta. Ville paransi kisojen ajan kommenttejaan kuin sika juoksuaan. Hänen keskeltä Venäjää nouseva, kokemusperäinen, aidon kansanomainen arvostelukykynsä ylittää uskoakseni kaikki kotimaiset kamarioppineet, nämä ”takarivistä huutelijat”, joita Ville pisteli. Boikottimaakarit joutuivat ansaitusti häpeään, Villen kaltaiset nautiskelijat sen kun porskuttavat. Jos kansan itsetunto kohoaa, ei se välttämättä vahingoita sen köyhimpien ja kriittistenkään jäsenten asemaa. Voi käydä päinvastoin.

Meilläkin meinasi nousta suurvenäläinen ylpeys rintaan, kun viidenkympin kolmoisvoittajat nousivat päätösareenalla palkintopallille. Komea hetki! Se kruunasi isäntien kisamenestyksen. Matti Heikkinen teki hienon kilpailun uhkarohkealla nykäisyllään, mutta lähtikö liian aikaisin? Pelko hiipi heti rintaan, ettei poika kestä tuollaista menoa.  Mutta hienoa kun yritti.

Paras palkinto suomalaisille oli miesten viestikullan lisäksi jääkiekon pronssiottelu. Olihan se kuin taitavan käsikirjoittajan kynästä, kaikkine Teemu Selänteen ja kumppaneiden juhlintoineen. Liikuttava illansuu kerta kaikkiaan. Ei nyt kaiken jälkeen tee vähään aikaan mieli katsella lätkää pätkääkään, ne MM-kisat Valko-Venäjälläkin voisi ihan hyvin peruuttaa. Ei niinkään poliittisista kuin yksinkertaisesti kisaväsymyssyistä. Tyhjiö on nyt täytettävä muilla harrastuksilla.

Näin hurahti viikonloppu maaseudulla. Harmaata ja kalvasta talvea pitää edelleen. Oli aikomus hiihdellä, mutta metriäkään ei ole vedetty, mitä vähän lenkkeilty. Muuten oli hieno kaksiviikkoinen, ja tekstiäkin syntyi ratkaisevat 70 liuskaa, koossa jo 200, painosivuina paljon enemmän. Niskat on taitettu. Tää on lupaavalla pohjalla, vähän kuin Suomen hiihtourheilu.

24.1.2014

PS Tea Ista poistui joukosta tämän hulinan keskellä. Kiitollinen ajatus hänen monista herkistä, vanhemmiten vahvoistakin roolitöistään. Eilen tuli myös surunviesti Ikaalisista: rakas ystävä, F. E. Sillanpään Seuran pitkäaikainen ja unohtumaton sihteeri Aamu Nyström on kuollut. Johtokunta sai samana päivänä kokouksessaan viettää hiljaisen kiitoshetken Aamun muistolle.

 

Ennenkin on kärsitty

Kiova

Ukrainassa on aina ollut vaikeuksia. Vuosina 1932-33 maassa vallitsi massiivinen nälänhätä. Kulakit oli tuhottu, kolhoosit käynnistyivät vaikeasti, kukoistava mustan mullan maa kääntyi kuoleman koekentäksi.

Eipä silloin protestoitu Kiovan torilla. Tai jos yritettiin, henki meni kaikilta heti. Hajanainen aseellinen vastarinta maaseudulla kukistettiin verisesti. Kukaan ei vaatinut Stalinia eroamaan. Ei poltettu taloja eikä ammuttu ritsoilla katukiviä. Maa oli hallitsijan näpeissä ja pysyi. Ulkomaisia vieraita ei nälkämaille päästetty.

Olavi Paavolainen matkaili Ukrainassa kesällä 1939. Hän havaitsi laajalla kiertomatkallaan, että Neuvostoliitossa asui ”kurinalainen, hiljainen, mallikelpoisen tottelevainen, hermostunut, nautinnonhimoton kansa”. On kansa jonkun verran muuttunut luonteeltaan tuon jälkeen. Se on alkanut ilmaista itseään.

Ukraina nousi nopeasti jaloilleen 30-luvun puolivälissä, ja sen ihmeitä voitiin taas näyttää valikoiduille ulkomaan vieraille. Paavolaiselle oli isäntien puolesta suunniteltu peräti 20 päivän kierros Ukrainassa, mutta se meni pommiin vieraan sairastellessa.  Hän ehti sentäään Harkovaan ihmettelemään uudenaikaisia puimureita. Tuskin ne häntä suuresti puhuttelivat.

Juuri Ukrainassa hän näyttää menettäneen osan uskoaan Neuvostoliittoon ja sen valtavaan ihmiskokeeseen. Hän alkoi kysellä oppaaltaan, millainen kirja hänen pitäisi matkalta kirjoittaa. Jos hän kirjoittaisi näkemänsä pohjalta kuten itse ajattelee, kirjasta tulisi ”itsemurha-akti”.  Hänen tiukka päällystakkinsa, latvianjuutalainen tsekisti Grigori Heifets kehotti häntä katselemaan vain mahtavia rakennuskomplekseja valtatien varrella.

Paavolaista häiritsivät suuret Stalinin kuvat kaikkialla. Kertoivatko ne ihailusta, rakkaudesta vai pelosta? Hän joutui väittelyyn oppaansa kanssa propagandan olemukssta. Heifets julisti, että Neuvostoliitto on ainoa maa, joka ”ei tarkoituksellisesti harjoittanut propagandaa”. Tämä oli jo liian paksua Paavolaisellekin. Hän heitti vastaan vitsin, että sitten ilmeisesti jotkut harjoittivat propagandaa Neuvostoliiton puolesta.

Tällaista ja paljon muuta kiinnostavaa ilmenenee Ville Laamasen väitöskirjasta Suuri levottomuus, jossa ensimmäisen kerran lähemmin valotetaan Olavi Paavolaisen salaperäistä Neuvostoliiton matkaa juuri talvisodan kynnyksellä. Hyvin varovaista poikaa hän joutui matkalla olemaan. Virallisissa raporteissa ilmeni, että vodka maistui hänelle hyvin. Vasta sen voimalla hän joskus avautui isännilleen. Onneksi ilman vakavia seurauksia.

Kalle Haatanen haastatteli Ville Laamasta (hauska nimipari) radio-ohjelmassaan, mutta sai aika vähän irti sisältörikkaasta kirjasta. Etupäässä kertailtiin tuttuja natsi-Saksan kysymyksiä. Ville kyllä selvitti minkä taisi. Olisi siellä ollut todella kiinnostaviakin jaksoja, jotka kysymyksissään haeskelevasti koukerteleva haastattelija sivuutti. Paavolaisen suuri linja on edelleen hakusessa, vaikka Ville viittasi aivan oikein uskonnon yllättävän suureen merkitykseen hänen aaterakennelmassaan.

Radiosta vierähtää joskus helmiäkin. Sellainen oli Leena Krohnin lyhyt haastattelu taannoin Kultakuumeessa. Voi kun kuulisi useammin tätä viisasta naista. Vastasyntyneen lapsen ihmeellisestä salaisuudesta puhuttiin kontrastina robottien uhkaavaa valtaa vastaan. Tuomas Karemo johdatteli ja lähetti lopuksi elämäntahtoisen kuulokuvan – imettämisestä. Leenasta on tullut isoäiti, onneksi olkoon!

Kiovan tapahtumia seuraamme sydän jähmettyen. Vähäiset ovat vaikutusmahdollisuudet. Tilanne on ukrainalaisten omissa käsissä, kuten Tuomioja myönsi. Venäjän ulkoministeri Lavrov kutsui EU:n neuvottelevia edustajia Kiovassa ”kutsumattomiksi vieraiksi”. Ei lupaa suotuisia näkymiä ulkopuolisille sovittelijoille. Toivotaan silti kaikkea parasta.

21.2.2014

 

 

 

Takaisin kultakantaan!

1812651

Olihan riemullinen päivä, ihme että sellaisen vielä sai elää. Valitin hölmösti toista viikkoa sitten, että ei ole enää mitalien ropinaa eikä urheilujuhlan tuntua olympiakisoissa kuten silloin ennen… No joo, tämä päivä oli sitten iso ähäkutti.

Meillähän riehaannuttiin kiljahtelemaan tv:än äärellä kuin nuo ihanat hiihtäjättäret Sotshissa. Eivät muuten paljon kiljuneet Äitee Rantanen ja Mirja Hietamies ja Sirkka Polkunen aikoinaan. Tyyli on muuttunut. Aito elämänilo on aina paikallaan. Olisiko tässä terapeuttista mielennostatusta koko kestävyysvajetta potevalle kansakunnalle?

Päinvastoin pelkään, että on paljon urheilun vihaajia ja kisojen vastustajia, joille tällainen nationalistinen rieha on kova koettelemus. Toivottavasti he kestävät nahoissaan. Antavat meidän kerrankin nauttia täysin rinnoin suomalaisesta menestyksestä. Ei sitä liian usein tapahdu.

Olisiko pieni lohtu kansallismielen kriitikoille siinä, että Suomen jääkiekkovoitto Venäjästä vähän hillitsee sikäläisen nationalismin riistäytymistä aivan valloilleen. Maansuru pikemminkin vallitsee Putinin porukoissa. Heidän piti erityisesti tässä lajissa ja muissakin juhlia kotikisoissaan. Onko Venäjä saanut vielä yhtään kultamitalia?

Ihmeellisesti on aika vierinyt: minä muistan vielä, kuinka Hesperian avokentällä höyryävässä paukkupakkasessa Neuvostoliiton punakone jyskytti Suomea vastaan maaleja miten tahtoi, lopputulos jotain 10-0.

Erityisen hienoa, että juuri miesten perinteisessä vaikkakin nopeutetussa hiihdossa tuli kirkkain mitali ja vielä naisten hopeaa päälle. Miehiä on niin kauan syyllistetty. Lahden MM-häpeä on tällä kuitattu. Jauhojärveä en muista koskaan dopingiin sekoitetun. Ja Niskanen on vielä nuori mies, tuskin tuntee aineitakaan. Toivotaan ainakin niin.

Kaikkia meitä liikuttaa tuo Niskasen perheen kulta- ja hopeajuhla. Eipä tuollaista paikan päällä todettavaa koko perheen juhlintaa ole ennen koettu. Olympiahistoriaa tämäkin, lienee harvinaista kansainvälisesti.

Kun väitin, että Iivon niukka tappio lisäsi viime perjantaina kirjoittajankin sisua, kuinkahan paljon nostattaa työintoa näin ruhtinaallinen kisapäivä. Huomenna se nähdään. Veto on muutenkin kova, tekstiä syntyy kuin turkin hihasta.  Annetaan painaa vaan. Ja ollaan onnellisia Mustin ja Iivon ja Aikun ja Kertun puolesta – hauskoja tyyppejä kerrassaan. Vapautuneita urheilijoita!

Ja jatketaan perjantaina lätkän jännäämistä. Toivottavasti sydän ja hermovärkit kestävät. Vastassa on rakkain riesammne Ruotsi, hannuhanhien luvattu maa.

19.2.2014

PS Kisat innostavat myös Aamulehteä raikkaisiin revityksiin. Nyt torstaiaamuna komeaa katseltavaa etusivulta alkaen, missä Elina Paasonen lisää kuvien alle kivan tunnelmatekstin. Hesari on tapansa mukaan hillitympi ja kuivempi. Taunon kanssa postilenkillä kommentoitiin, samoin puhelimessa serkkuni Jukan. Molemmat pahoittelivat saksalaisen kaatumista. Suomalaiset on solidaarista kansaa. Poikani V tarkkailee lähinnä lätkää, kutsuin tänne huomenna katsomaan ikimuistoista Ruotsi-matsia.

Jyväskylä muistoissa

 

Olavi-Paavolainen-1929

Pöllytän vanhoja papereita kustannusyhtiö Gummeruksen arkistossa. Kaikenlaista kiintoisaa aina löytyy, Olavi Paavolainen oli yhtiön kuuluisin kirjailija 1930-luvulla. Kuten yleensä, kirjailijan ja yhtiön välinen kirjeenvaihto koskettaa etupäässä (kiireisiä) taloudellisia kysymyksiä. Paavolaisen työtapa oli omalaatuinen ja hektinen, käsikirjoitukset valmistuivat viime hetkillä vasta kirjapainon kiivaiden soittojen ja kiristysten jälkeen.

Vähän surettaa se, että kunnianarvoisa Gummerus on kokonaan poistunut Jyväskylän keskustasta. Muistona toiminnasta on enää tämä pohjakerroksen arkisto teollisuusalueella. Helsingissä toimii edelleen virkeä piste, mutta kaikkiaan: katoavaista on perinteisten kustannusyhtiöiden entinen mahti.

Saan saliikseni paksun nipun valokopioita, joissa riittää tutkimista. Etupäässä on arvosteluleikkeitä, niitä on sentään entisinä aikoina huolellisesti liimattu talteen. Mikään kirja ei ollut vuoteen 1932 herättänyt sellaista huomiota kuin Paavolaisen Suursiivous, josta näkyy ihan joka iikka ja pakinanikkari maakuntia myöten sanoneen painavan sanansa.

Johtajasuvun jäsen Elina Salojärvi hoitelee käyntiäni, heittää minut takaisin keskustaan ja esittelee ystävällisesti yhtiön entisiä asuinsijoja. Ajamme Gummeruksenkatua alas kirkkopuiston laidalla, tuossa risteyksessä oli ennen kustantajan komea toritalo, alakerrassaan iso kirjakauppa. Siitä edemmäs Vapaudenkadun risteyksessä oli vanhimman suomenkielisen kustannusyhtiön alkuperäinen toimitalo, sitä vastapäätä aikanaan se Patraksen matkustajakoti, jossa Paavolainen saneli kuumeisesti sihteerille viimeisiä liuskojaan. Päivittäin sihteeri sai kipaista hakemaan uuden pullon Kings’ Liquer -whiskyä, jotta kirjailijan luomisvire  säilyi korkeana. Joskus stimulanssi pudotti sen lattian tasolle. Värikästä on vanha kirjallisuushistoria.

Omatkin muistot kulkevat Jyväskylän keskustassa. Täällähän asuin ensimmäisen ylioppilaskesäni 1963 ja suoritin englannin pro exercition kesäyliopistossa. Jyväskylän Kesä veteli ensimmäisiä kausiaan, innokkaana vehreä ylioppilas säntäili campuksella konsertteihin ja keskustelutilaisuuksiin. Muistan Päivö Oksalan joviaalin hahmon ja Seppo Nummen lainehtivan taiteilijatukan. Kuuntelin kuinka Matti Kuusi ja Tuomas Anhava väittelivät hyvästä tyylistä. Määrääkö asia tyylin vai voiko saman asian ilmaista monella tyylillä? Kannatin mielessäni Kuusen jälkimmäistä kantaa, mutta Anhava puolusti tiukasti edellistä näkemystä.

Vielä ei kesässä  esiintynyt mitään radikaaleja tempauksia tai mielenilmauksia kuten sittemmin. Vaikka olihan täällä vastikään käyty kuuluisa oikeudenkäynti Henry Millerin Kravun kääntöpiirin siveettömyydestä. Siinä Gummerus tuomittiin sakkoihin ja teos takavarikkoon. Teoksen suomentaja Pentti Saarikoski taputti käsiään oikeuden päätökselle ja sai sakot oikeuden halventamisesta.

Tuntui että Jyväskylässä aina tapahtui. Kesä oli pitkän opiskelukauden lähtölaukaus, palasin henkisesti rikastuneena Helsinkiin.  Sen jälkeen olen vieraillut Suomen Ateenassa useasti. Tuossa on kirjasto, jossa olen puhunut monissa tilaisuuksissa. Kirjamessujakin täällä ennen pidettiin, viimeksi viime keväänä messuilla vierailin. Mikä lienee niiden tulevaisuus?

Tuossa on Kaupunginteatteri, jossa pyöri näytelmäni Pelastaja 1990-luvun lopulla, aiheena Poika Tuomisen ja O.W. Kuusisen seikkailut Moskovassa. Siitäkin olisi voinut kirjoittaa tehostetun version, mutta on jäänyt lepäämään. Ja tuolla on Cumulus, jonka eteen Katri kerran iltamyöhällä ajoi harmaalla Toyotallaan – loput katso kirjasta. Tuolla kulmassa on vielä tuo kaunis puutalo. Uudet rakennukset luovat sekavahkon miljöön. Asemakatua alaspäin, ja edessä kutsuu lounaspaikka, Figaro. Se osoittautuu erinomaiseksi, turska ja simpukat maistuvat. Voin palkita itseni kovan arkistopäivän jälkeen.

Junassa mietiskelen mennyttä elämää. Kuinka yhteen kaupunkiin voikin liittyä paljon monenmoista. Kuinka 30-luvulla elettiin Gummeruksen loistoaikaa, johtajat Lauri Aho ja Esko Aaltonen vetivät talliinsa uusia  kirjailijoita, siellä olivat Paavolaisen lisäksi Kivimies, Kurjensaari, Helvi Hämäläinen, T. Vaaskivi ja monet muut. Heidän peräänsä tulivat sotien jälkeen Sariola, Lauttamus, Päätalo, Joenpolvi, Mukka  ja keitä kaikkia. Pöly on laskeutunut heidän ylleen arkistossa. Sieltä heidät voi taas kerran henkiin herättää. Ja ennen kaikkea teoksistaan.

17.2.2014

 

 

Luonnon puolustus on mennyttä maailmaa?

Joulu 2013 124

Jotensakin tuo Jouko Jokinen osuu nappiin Aamulehden kronikassa. Samaa olen miettinyt: kuinka jyrkät ympäristöarvot ovat kadonneet keskustelusta kokonaan. Ei Linkolakaan enää jaksa tai ei viitsi, hän on hellittänyt: antaa mennä kiihtyvällä vauhdilla kohti tuhoa. Niin kai hän piruuntuneena tuumiskelee.

Pentti Linkola tuomitsi voimainsa päivinä kaksi käsitettä alimpaan helvettiin. Ne olivat demokratia ja ihmisoikeudet. Demokratia ei hänen mielestään koskaan tuo parhaita päätöksiä, vain ankara ja valistunut yksinvaltius voisi olla ihmiskunnan pelastus. Ihmisoikeudet taas on hirvittävä termi sen vuoksi, että juuri ihmiset kuvittelemiensa ”oikeuksien” turvin ovat saaneet historiassa ja maailmassa eniten luonnontuhoa aikaan.

Kuten Jokinen toteaa, näinä aikoina löysä ja samansuuntainen punavihreä ajattelu on ainoata oikeata ja korrektia. Poikkeavat urahdukset teloitetaan nopeasti viimeistään somessa. Kaikkien oikein ajattelevien keskeisiä arvoja ovat demokratia ja ihmisoikeudet, selvä se. Niitä on puskettava kaikkiin maailman kolkkiin, tahtoivat kansat niitä tai eivät. Jokisen kolkko kolumni keskustelee oivallisesti Hesarin sunnuntaiesseen kanssa. Siinä Jarkko Tontti esittää ainoita oikeita ajatuksia juuri siten kuten niitä tänä päivänä kuuluukin esittää. Ennen kaikkea laajaan Venäjänmaahan on työnnettävä demokratian herkkua mahdollisimman pian tai me suomalaiset olemme täällä hyvin vihaisia. Kai se koppava Putin saa tämän vähitellen kovaan kalloonsa. Novosibirskin maatuskakin on syvästi murheissaan, jollei hän pian pääse vapaasti osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Totta kai siellä on myös oikeasti vainottuja ja sorrettuja, vaikka pientä se on verrattuna ihanan nostalgiseen neuvostoaikaan.

No jaa, vielä enemmän hämmennyin, kun Kiinan tuntija Teppo Turkki juhli kiinalaisten valtavaa taloudellista esiinmarssia jossakin radio-ohjelmassa. Talouden ekspansio ja tehokkuus olivat kaikki kaikessa ja erinomaisena esikuvana hitaille ja saamattomille suomalaisille. Eikä sanaakaan enää niistä kohtalaisen mahtavista ympäristö- ym. ongelmista, joita miljoonien kiinalaisten kilpavaurastuminen aiheuttaa. Jopa ihmisoikeudet saavat olla viistolla mallilla, kunhan kansantuotosta vain väkivalloin ja valtion johdolla korkeammalle tasolle piiskataan. Talouden pakkovalta vasta ihmisen todellisia oikeuksia uhkaakin.

Kohta ei kenenkään täältä kannata matkailla jonnekin Pariisiin tai Roomaan, kun reippaat kiinalaiset ja iloiset japsit ovat ennalta kansoittaneet kaikki hotellit. Ne tulevat kuin hunnit tai heinäsirkkalaumat. Vanha Eurooppa jää jalkoihin, ellei keksi  yhtä raivokkaita vaurastumiskeinoja. Taitaa olla myöhäistä. Mutta miksi kaiken pitää olla niin pirun tehokasta, sanokaas se.

Täällä maakylässä ollaan toistaiseksi melko levollisia. Ei ole havaittavissa erityistä hötkyilyä talouden sarakkeilla. Eletään niissä puitteissa, jotka ovat tarjolla. Ja silmin nähden hyvin tullaan toimeen, ainakin henkisesti. Tänäänkin lenkkeiltiin tuonne Kaupin rehusiiloon, missä tarjoiltiin Pop up -lounasta neljällä eurolla. Hyviä kreppejä erilaisin täyttein. Paljon väkeä, rento henki, hauska tunnelma. Tällaistakin vielä on näin kansainvälisenä ravintolapäivänä.

Suomen miesten viesti ei kulkenut parhaalla tavalla, mutta minkäs teet, jos kaikkien kunto ei kestä. Siihen on vain tyydyttävä. Lohduksi leijonat pelasivat Kanadan suurta valtaa vastaan hienon tasaväkisen lätkämatsin. Tällaista tarjosi harmaan raakatuulinen sunnuntai niidenkin viihteeksi, jotka eivät kaikkea energiaansa vielä käytä taloutemme sopeuttamiseksi kaukomaiden kiihkeisiin haasteisiin.

Jospa Linkola kerran vielä jyrähtäisi. Olisi se suuri äimistys sille nuorison osalle, joka ei enää muuta maailmasta tiedäkään kuin rahan kilinää, pelien hulinaa, viihteen virnuilua ja talouden tuhoisia tuloksia. Jossain se luontokin vielä vihertää, viimeisillä voimillaan. Ja kaukaisempia kohteita, vaikkapa pohjoista jäämerta sentään jotkut vielä tahtovat suojella.

16.2.2014

PS Vastahan Linkola vietti hyvissä voimissa 80-vuotispäiväänsä. Kyllä sieltä vielä jotakin kuullaan. Vaikkapa tästä julmetusta  kaivosvillityksestä. Mutta olisiko tosiaan kuten Jouko Jokinen uumoilee: kukaan ei enää kuuntelisi mitä joku kalastaja horisee.

 

 

Tappio lisää kirjoittajankin sisua

Iivo Niskanen

Tuskan hetkiä Richardsonin repiessä maaliin. Iivo Niskasen tappio raatelee mieltä kauan. Tosiaan palaa mieleen Juha Miedon kohtalo silloin joskus. Ruotsalaiset ovat ikuisia hannuhanhia.

Urheilu on hyvä peitto, jonka alle voi unohtaa monet muut asiat. Uutisistakin kiinnostavat vain Sotshin tapahtumat. Kun Suomi läimii maaleja Norjaa vastaan, katoavat hetkeksi jopa homojen vainot Venäjällä. Vainotaanko heitä todella? Venäjän tutkija Arto Luukkanen käytti radiossa sanaa ’vihakampanja’. Roomassa vainottiin kristittyjä, se oli vähän raisumpaa kampanjaa kuin Venäjän nykyinen propagointikielto. Mitä nyt kukin vainona pitää, suhteellinen käsite.

Voisiko uhkarohkeasti uumoilla, että meidän suuri huolemme Venäjän ihmisoikeuksista on ryssävihan uusi muoto, muka avuliaaseen tekohurskauteen verhottu. Samaa mieltä Niinistön kanssa: turha kovin äänekkäästi neuvoa naapuria tältä pikkutontiltamme, jossa riittää siivoomista siinäkin.

Olen maalla ja kirjoitan kuin vimmattu uutta kirjaa. Samalla oli tarkoitukseni hiihtää ja katsella kisoja. Hiihto on jäänyt vähiin, ei metriäkään. Yksinäisyys suo parhaan työrauhan, mutta Marja tuli eilen viettämään Valentinea. Miten ihanaa. Huolto parani, ihminen on sittenkin ihmisen paras ystävä.

Tuonne yhteislaatikkoon tulee sekä Aamulehti että Hesari. On sanottava, että edellinen on parempi urheilulehti. Tänäänkin lauantaina siinä kerrotaan valaisevasti Niskasen urheilu- ja vaatesuunnitteluperheestä. Kovaa sisarussarjaa. Iivosta vielä kuullaan, voi kuvitella millaisella tappion sisulla hän kohta harjoituslenkkejään kiertää.

Neljännet sijat ovat suomalaishiihtäjien kohtalonkuoppia. Ei kruunannut Saarinenkaan hienoa uraansa. Naiset hiihtävät tänään viestiä, taasko tulee uusi neljäs sija. No mäkihyppääjät eivät ylety sinnekään asti. Ampumahiihto on hermoja kiristävä laji, ohilaukaukset kuin kohtalon rangaistuksia nekin. Oikeastaan urheilu on äärettömän turhauttavaa seurattavaa, ei voi itse vaikuttaa mihinkään. Voi vain voimattomasti kommentoida. Ihmeen sairaita urheilijoita sinne lennätetään. Joka toisella on jotain kremppaa. Liian kovaa peliä.

Seitsemän liuskaa on toistaiseksi päiväennätys ja kohtalaisen kova näin asiatekstiä kirjoittaessa. Vähimmäismäärä on kolme, muuten päivä on hukkaan heitetty. Illat voi pyhittää kisoille ja lukemiselle. Kukaan ei häiritse. Hiihtokelejä ei ole vieläkään, vaikka lunta pikkuisen tuprehti tanhuville. Kaunista on ja levollista. Aamun postilenkillä korkeintaan Taunon ja Auttilan Riston tapaan. Siinä on kisakommentit nopeasti vaihdettu.

En voi mitään sille, että sykähdyttävimmät kisamuistot ovat ajoilta, jolloin Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen maalailivat suuren urheilujuhlan tuntua Kaiskon kamariin Kyröskoskella. Olin siellä viettämässä hiihtolomaa, serkkujeni Joukon ja Oskun kanssa jännättiin korva radiossa joka päivä. Jumakauta silloin tuli kultaa ja muita mitaleita ropisemalla, Porilaisten marssi kajahteli. Oli ne aikoja, ei ne koskaan palaa.

Mutta eletään nyt toivossa, kisoja pidetään vielä viikon päivät, kaikkea ei ole menetetty. Sitä paitsi jokainen tappio kasvattaa sisua ja lisää liuskan uutta tekstiä innoittavaan kirjaan.

15.2.2014

PS No nythän tulikin uutta juhlaa, kun katseltiin riipaisevan jännittävää naisten viestiä. Ihmeellinen suoritus! ”Ihan mahotonta”, kuten selostajat tapaavat sanoa. Mutta Ruotsin hannahanhet päihittivät Suomen naiset kahdesti, ensin jääkiekossa ja sitten viestissä, joten eipä riehahdeta liikaa. Hauska oli silti katsella viestinaisten yhteisriemua. Kisoihin puhaltui lisää henkeä.

Kun Helsinki pelastui

001

On juhlittu Enni Rukajärven häikäisevää suoritusta lumilaudalla  ja ehditty pettyä muutamiin ponnistuksiin, joten on aika siirtää mielenkiinto välillä muihin asioihin.

Tuli kuluneeksi 70 vuotta Helsingin suurpommituksista, helmikuussa 1944. Isäni kertoi kuinka hän kiipesi sisarensa kanssa Tähtitorninmäelle katsomaan, kun Helsinki tuhoutuu. Hän taisi olla lepovuorossa, nostomiehenä hän muuten osallistui ilmatorjuntaan Taivaskalliolla. Mainitsin tapauksesta Antero Raevuorelle, kun hän kertoi tekevänsä kirjaa pommituksista. No Antero vetäisikin repliikistä pienen kohtauksen sen luvun alkuun, jossa kuvaillaan yliopiston paloa. Vetävästi hän on vähän värittänyt tilannetta, kuten hyvä kirjoittaja tekee.

Luin Raevuoren kirjan Hävittäkää Helsinki! sunnuntaina kisaselostusten lomassa. Voimme taas helpottua siitä, että vauriot jäivät näinkin pieniksi massiivisesta hyökkäyksestä huolimatta. Tuhansia ja tuhansia pommikoneita Helsingin taivaalla, kolme yritystä kymmenen päivän välein.  Ilmatorjunta onnistui nerokkaan suunnittelun ja johdon ansiosta yli odotusten. Vain 5 % pudotetuista pommeista osui kohteisiinsa.

Olen lähes 50 vuotta sitten lukenut alan klassikon, Jukka L. Mäkelän kirjan Helsinki liekeissä (1967). Sitä varten tekijä haastatteli 200 pommituksen silminnäkijää melko tuoreeltaan, joten syntyi hyvin eloisa kuvaus. Yksityiset näkökulmat lomittelevat yleisten torjuntastrategioiden kanssa.

Kirjan välistä tipahti kellastunut arvosteluleike. On hyvä tapa sujauttaa niitä myöhemmin luettavaksi. Carl Henning käsitteli Hesarissa (24.10.67) nihkeästi ja ylimielisesti Mäkelän kuvausta. Nuorta kriitikkoa näkyy ärsyttäneen kovasti se, että Helsingin puolustajat kuvataan sankareina, ihan nuhteettomina kunnon kaupunkilaisina. Sodan yksimielisyyden myyttiä ei lähdetä murtamaan! Lisäksi kirjassa on pari merkityksetöntä asiavirhettä, joihin Henning ahnaasti tarttuu.

Silloin elettiin nousevan radikalismin kultaisia vuosia, eikä sotien muisteleminen todellakaan ollut suosiossa. Aika on nyt tehnyt  muutaman kierroksen. Eipä ryhdy Raevuorikaan puolustajien kunniaa murentamaan. Ehkä hän on piirun verran viileämpi uhrien kohtaloa kuvatessaan kuin Mäkelä. Mutta samat tosiasiat tässä esiin aukeavat. En käytä loppuun kulutettua adjektiivia ’uskomatonta’, mutta sitähän kummankin kirjan kertoma on.

Mitä uutta Raevuori lisää Helsingin pommituksiin? Paljon hän joutuu kulkemaan samoja reittejä ja samoja kortteleita kuin Mäkeläkin. Mutta hän laajentaa ansiokkaasti näkökulmaa. Poliittinen kuvio hahmottuu pommitusten rinnalla. Paasikivi käy Tukholmassa neuvotteluja madame Kollontayn kanssa. Hella Wuolijoki istuu rangaistusvankina Katajanokalla. Marcus Wallenbergilla on oma kauppamiehen missionsa menossa. Ja kaiken keskellä menneen ajan monumentti Ukko-Pekka tekee kuolemaa. Hänen hautajaisiaan vietetään poliittisesti hyvin arkaluontoisessa tilanteessa.

Luontevasti Antero nivoo eri tasot yhteen. Todella kriittisiä aikoja elettiin. Joitakin draamallisia kohtauksia hän sivuuttaa eleettömämmin kuin Mäkelä. Kun Mäkelä kuvailee yksityiskohtaisesti esimerkiksi Katajanokan vankilan pommitusta ja vankien hämmästyttävää toimintaa tilanteessa, Raevuori sivuuttaa sen maininnalla: vain 8 vankia käytti tilaisuutta hyväksi ja karkasi. Muut 442 ponnistelivat uskollisesti palon sammuttamiseksi. Eräs elinkautisvanki toimi vapaaehtoisena portinvartijana ja esti muutamat  pakoyritykset! No tämähän on sopimatonta yhteishenkeä varmasti Henningin mielestä.

Lämpenin kirjoista sen verran, että eilen maanantaina poikkesin arkistosta tullessani Sanomataloon kuulemaan aiheesta käytyä keskustelua. Väkeä oli mahdottomasti, istumapaikat oli täytetty ilmeisesti tuntia ennen alkua. Sodat todella kiinnostavat kansalaisia. Oli harmaapäitä pommituksissa itsekin mukana olleita, mutta myös nuorempia.  Suurin osa seurasi tilaisuutta seisaaltaan.

Tornin it-veteraani Heikki A. Reenpää vetäisi ohjelmassa repäisevän havaintodraaman torjunnan strategiasta ja suojautumisen ohjeista. Reippaasti Reenpää komensi osan katsojista lattialle istumaan – näin oltiin pommisuojassa. Osan katsomosta hän tuomitsi kuolleiksi. Ensimmäisessä pommituksessa kuoli toistasataa ihmistä, kahdessa myöhemmässä huomattavasti vähemmän, kun suojautuminen oli opittu. Torjunnasta, sulkutulesta ja häikäisevästä kranaattikuutiosta kerrottiin esine- ja kuvanäyttein. Yksi oikea pommikin oli nähtävillä. Muitakin asiaan osallisia kuultiin eversti Ahti Lapin johdattelemina. Alan kirjoja myytiin katsomon sivussa. Olihan siinä tunnelmaa ja melkein markkinameininkiä. Lopuksi nähtiin puolen tunnin elokuva pommituksista ja varsinkin torjunnasta.

Opettavainen tilaisuus. Kestin herpautumatta pari tuntia seisten takki päällä, vaikka aikomus oli vain pistäytyä. Pohdimme luokkatoverin Matti Laipion kanssa, muisteleeko mikään muu kansa vieläkin näin kiihkeästi käymiään sotia. Matti viittasi venäläisiin, mutta sehän on pompöösiä juhlamuistelua. Täällä tilanteisiin, jokaisen pommikoneen tuloon ja tuhoon pureudutaan ankaran kriittisesti ja teknisiä tosiasioita esiin nostaen. Niin saimme ainakin luvan uskoa. Hyvä kun isät silloin vartoivat ja sulkutulta tulittivat. Hyvä Helsinki on heidän ansiostaan edelleen pääosin vanhassa hahmossaan.

11.2.2014