Diktaattori kirjallisuuspoliitikkona

Todistaja 001

Viime viikolla johdin lukiolaisten kirjoituskilpailun palkintoraatia Suomalaisella Klubilla. Kun parhaat kirjoitukset oli saatu järjestykseen, jäinkin kuuntelemaan keskustelua, joka koski viime sotia, tarkemmin sanoen ratkaisutaisteluja kesällä 1944. Niistä on pian kulunut 70 vuotta. Mitä ihmeen uutta enää saadaan irti näinkin tutkitusta aiheesta?

En tiedä tuliko esiin mitään ihan uutta, mutta kiinnostavasti keskustelu polveili. Martti Turtola ja Pekka Visuri tulkitsivat Paavo Rantasen myötäileminä sodan johdon, varsinkin Mannerheimin ja hänen alaistensa suhteita. Marskin ylivertainen asema ja hänen halunsa pitää etäisyyttä muihin ja välttää keskustelua tuntui puhujien mielestä hidastaneen oikeita ratkaisuja. Näitähän on muutenkin tuuletettu, myös kenraalien keskinäisiä kiistoja ja tulehtumia. Miksi Viipuri vallattiin niin helposti? Isäntänä toimi Jyrki Vesikansa, joka lupasi palata aiheeseen taas viiden vuoden kuluttua. Jälkipeli jatkuu loputtomasti.

Ei ollut Mannerheimilla sentään niin täydellistä ratkaisuvaltaa kuin vastapuolen Stalinilla. Eivätkä menneet hänen päätöksensä niin metsään kuin Josif Vissarionovitshilla. Tulin lukeneeksi hyllystä Konstantin Simonovin kirjan Todistaja (1988), Kunnioitettu sotasankari ja monesti Stalinin palkinnon saanut kirjailija, ehdottoman luotettu puoluemies saneli ennen kuolemaansa 1979 ilmeisen avomieliset muistelmansa. Tarkkaa häikäilemätöntä tekstiä varsinkin Stalinin vallankäytöstä.

Hyvin tulee esiin, kuinka kevyesti Stalin aloitti talvisodan. Hän antoi operaation kuin marssikäskyn Leningradin sotilaspiirin hoitoon välittämättä marsalkkojen vastaväitteistä ja vaatimuksista lisäjoukoista. Kun sota alkoi mennä poskelleen, lisäjoukkoja sitten haalittiin, mutta heikosti valmistautuneina. Sen mukaista oli taistelutahtokin, kunnes vasta helmikuussa 1940 diktaattori tappioiden suututtamana alkoi sotia tosissaan.

Kun Stalin sitten ympärysvaltojen avulla voitti koko maailmansodan, Simonov kuvaa hyvin hänen ihailuntäyteisen auransa paitsi kotimaassa myös länsimaissa. Monia vuosia se kesti sotien jälkeen. Isä Aurinkoinen hallitsi maataan ja satelliittejaan niin suvereenisti, ettei sille helposti löydy vertaa. Onko ollut ketään niin valtavan alueen yhtä pitkäaikaista ja  täydellisen koskematonta yksinvaltiasta?

Stalinin valta ulottui huvittavasti – paremmin sanoen kauhealla tavalla – myös kirjallisuus- ja taidepolitiikkaan. Simonov kuvaa läheltä, läsnäolleena, kuinka Stalinin palkinnoista päätettiin. Diktaattori hallitsi keskustelua, käveli edestakaisin lattialla, poltti piippuaan ja murahteli. Mutta hieman hämmästyttää, kuinka hyvin hän Simonovin mukaan oli perehtynyt ehdolla olleisiin teoksiin. Hän todella luki ne tarkasti. Mutta täysin arvaamaton hän oli ratkaisuissaan, eikä muilla ollut niihin nokan koputtamista.  Simonov näyttää kuinka kirjailijat yrittivät ennakoida, millaisia aiheita ja tyylejä diktaattori milloinkin suvaitsi arvostaa. Hän osasi myös yllättää kannanotoillaan. Kauhusta jäykkinä raadin jäsenet hänen epäselviä urahduksiaan kuuntelivat ja yrittivät tulkita.

Kuvitelkaapa että meillä Kekkonen olisi osallistunut valtion kirjallisuuslautakunnan istuntoihin ja pudotellut omia mielipiteitään kirjailijoiden saavutuksista. Kyllä hänellä niitä olisi piisannut, ahkera lukumies kun oli. Ja kyllä hän myös vaikutti, ellei muuten niin myllykirjeillään ja Liimataisen pakinoillaan. Hän teilasi murhaavalla ironiallaan Veikko Huovisen mainion Veitikankin Suomen Kuvalehdessä. Armahti Hannu Salaman ja nosti maineeseen nuoren Heikki Turusen. Kävi kirjeenvaihtoa Mika Waltarin, Kalle Päätalon ja monen muun  kanssa. Tutustui vaimonsa kautta eturivin modernisteihin. Ei olekaan hänen jälkeensä ollut samanveroista kirjallisuuspoliitikkoa meillä presidenttinä.

Entäs nyt? Taas on kirjallisesti tyylitaitoinen presidentti virassa vaimonaan hyvä runoilija. Mutta tuskin Jenni Haukiostakaan sukeutuu kova taustavaikuttaja paitsi kirjallisuuden yleisen arvostuksen kohottajana, mihin hänellä on hyvät mahdollisuudet Turun kirjamessujan ohjelmajohtajana. Näytteitä presidenttiparin harrastuksista saatiin viime itsenäisyyspäivän juhlissa. Saman linjan toivoisi jatkuvan.

Mutta toveri Stalin sai todella ratkaista yksin niin kenraaliensa, kirjailijoidensa kuin säveltäjiensä elämänkohtalot.  Mieleen jäi Simonovin kirjasta kohtaus, jossa Stalin lattialla käyskellen puntaroi näytösluonteisesti erään kirjailijan väitettyä rikosta, huonoa käytöstä saksalaisten vankileirissä. Stalin piti hänen romaanistaan, se oli ehdolla palkinnolle, mutta mutta… Toisena vaihtoehtona oli kuolemantuomio. Läsnäolijat kuuntelivat kylmä hiki niskassa, kun diktaattori jahkailtuaan viimein päätti antaa anteeksi rikoksen. Palkinto tuli. Myöhemmin kävi ilmi, että koko rikossyyte oli tekaistu, kirjailija oli päinvastoin toiminut urhoollisesti. Johtaja vain dramatisoi varoituksen muille.

Simonov kuvaa edeelleen Stalinin vainoharhaiset loppuajat ja kuoleman niin läheltä kuin mahdollista. Kuinka kuolinviesti saapui, kuinka sitä ensin pimitettiin ja kuinka se vaikutti koolle kutsuttuun puolueen keskuskomiteaan ja muihin saapuneisiin johtohenkilöihin, on aivan hiuksia nostattava. Samoin kuvaus välittömästi alkaneesta valtataistelusta, jossa Hrushtshov syrjäytti vallankaappausta yrittäneen Berijan, kelpaa jännitysnäytelmäksi. Kirjan nimi Todistaja on todella paikallaan.

Tänään on kulunut 70 vuotta Helsingin pommitusten alusta, ja taas on tullut aiheesta kaksikin kirjaa, joista toinen, Antero Raevuoren kirjoittama Hävittäkää Helsinki! odottelee tuossa pöydän kulmalla. Siihen on pian palattava. Sota jatkuu aina vaan. Käsitteleeköhän mikään muu kansa maailmassa käymiään sotia niin aktiivisesti ja kriittisesti kuin tämä pieni sisupussien joukko, joka ihmeen kaupalla selvisi itsenäisenä.  Ja koulutoverini Ohto Manninen on mennyt väittämään, että sotien todellinen tutkimus on vasta alussa!

6.2.2014

PS Hannu Raittilalle myönnettiin Runebergin palkinto varmaankin leppoisammissa merkeissä kuin kertomissani esimerkeissä.  Onnittelut hänelle.