Avajaisten huumaus

003

Olihan ne upeat avajaiset, ei voi muuta sanoa. Aina ne jaksavat parantaa, kisoista toisiin. Mutta näissä ei juhlinut vain uusin digi- ja pyrotekniikka, vaan myös taju kauneudesta ja historiasta. Ruhtinaallista teatteria, hivelevää balettia, hengästyttävää spektaakkelia ja suurenmoista urheilun juhlaa. Suomi marssi komeasti kuten näkyy.

Hesarin Ari Pusa valitti kahteen kertaan, ennen ja jälkeen avajaisten, että Venäjän historian läpikäynti  oli ”unettava”. Ehkä sellaisesta, jota historia ei kiinnosta. Meitä ei unettanut vähääkään. Hämmästyttävä oli Pietari Suuren purjehdus. Loistelias oli Tolstoi-jakso ja tanssiaiset ”Sodassa ja rauhassa”. Samoin Neuvostoaika taottiin tehokkaasti  punaväriseksi työn ylistykseksi. Olavi Paavolainen olisi ollut innoissaan tästä futuristisesta terässinfoniasta!

Paljon oli nerokkaita oivalluksia, ihmeellisiä visioita, ylenpalttisia ilotulituksia. Nekin vajaat olympiarenkaat, joissa oikea kulma iski silmää lumikiteenä, oli ihan pikantti lipsahdus. Jumalat tunnetusti vihastuvat liian täydellisestä suorituksesta.

Sellaiseen eivät yltäneet ainakaan avajaisten suomalaiset selostajat, joista Ville Haapasalo saa ansaitut haukkumiset Aamulehden Vesa Laitiselta. Hän ihmettelee, miksi suosittu näyttelijä ”piti raahata mumisemaan selostamoon latteuksia ja itsestäänselvyyksiä”. Haapasalo tuli ilmeisen valmistautumattomana studiooon ja yritti selvitä rennon karismansa varassa, mutta tiedot ja kommentit jäivät ohuiksi. Poika oli aivan ällikällä näkemästään ja kokemastaan. Tuntui ettei selostajia ollut informoitu kovin hyvin, monet henkilöt jäivät tunnistamatta.

Hesari yrittää omalta osaltaan boikotoida avajaisia (ei mitään etusivulla), siellä tarkkaillaan kisoja poliittiset silmälaput ojossa. Avajaisetkin olivat kuulemma Putinin näyttö sisäpoliittiselle areenalle – ei siis urheilumaailmalle? Katsotaan kuinka tiukasti tämä näkökulma pysyy mukana kun kilpailuihin päästään. Koska ruvetaan tunnistamaan erikseen jokainen homo urheilijain joukosta? Koska joku muodikas aseksuaali tulee kaapista?

Nyt lauantain aamupäivänä lautatemppuilijat ovat jo näyttäneet taitojaan, sinänsä hämmästyttäviä, mutta luvatut suomalaismitalit antavat odottaa itseään. Häikäiseviä kierteitä ja alastuloja nähtiin. Koskahan trapetsitaide pääsee olympialajiksi? Entä muut sirkusmuodot? Jäätanssi on niitä lähellä.

Nyt alkaa naisten yhdistelmähiihto, joten täytyy pitää pieni tauko kirjoittelussa.

Raisu taisto! Anna-Kaisa Saarinen oli hilkulla hiihtää mitalille. Mutta tuo Björgen on voittamaton ilmiö, vaikka Kalla riuhtaisi tosi naisekkaasti, ei vain auttanut. Ei ole vieläkään tullut sitä mitalien ropinaa, jota asiantuntijat ovat innoissaan ennustelleet. Tuskinpa tulee illan suussa miestenkään sprintistä, mutta katsotaan ennen kuin tuomitaan.

Mutta hyvin hiihtivät naiset, vaikka Ikaalisten Krista ei ihan toiveita täyttänyt. On hänellä vielä aikaa ja matkoja. Ja tämä Aikkuhan on ihan hirmu kunnossa, hyvältä näyttää. Jäädään odottelulle.

Tätä tää nyt sitten on, kisoja monta tuntia joka päivä. Jossain välissä on jatkettava kirjoittamista, aineistoa kertynyt ja tekstiä myös. Ei muuta kuin aamut tiiviisti käyttöön.

 

Kurjuutta jos ihanuuttakin

ihmiselon_ihanuus_1

Keräsin voimat katsoakseni läpi Matti Kassilan elokuvan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) eilen telkkarista. Edellisestä katsomiskerrasta on neljännesvuosisata. Tähän liittyy niin paljon silloisia muistoja, kipeitäkin.  Sitä paitsi teimme saman aiheen viime kesänä Myllykolun Kesäteattteriin kohtalaisella menestyksellä.

Matti haki aihetta aika kauan ja asuikin meillä Hämeenkyrössä sekä yksin että Christinan kanssa. Joksikin aikaa hän myös vuokrasi vastarannalla Hauskan rantamökkiä. Hän todella paneutui sillanpääläiseen maisemaan ja todellisuuteen. Miten paljon keskustelimmekaan aiheesta eri yhteyksissä kuluneina vuosikymmeninä. Pohjalla tietysti Kassilan  hieno Elokuu (1956), tähän asti paras Sillanpää-filmatisointi.

Ensin oli aikomus tehdä uusi elokuva Sillanpään esikoisesta, Elämästä ja auringosta, jonka pohjalta Roland af Hällström valmisti elokuvan Poika eli kesäänsä (1955). Käsikirjoitustakin syntyi aika pitkälti. Muistaakseni se ei saanut tukea Elokuvasäätiöltä. Silloin 1980-luvulla Kassilaa pidettiin säätiössä vanhana tekijänä, eikä Sillanpääkään tuntunut aiheena sytyttävältä. Sitten teos vaihtui, ja Matti alkoi miettiä tosissaan Sillanpään viimeistä romaania Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1945). Taisin edelleen toimia yllyttäjänä.

Ei sekään ensin meinannut saada tukea. Muistan Matin kiihtyneen kohtelustaan aika lailla eikä ihme. Kokenut ohjaaja  ja Nobel-kirjailija!  Viimein  myöntyivät. Oli pääasiassa  poliittista vastarintaa ja sukupolviajattelua. Varmaankin Sillanpään syntymän 100-vuotisjuhla vaikutti lopulta myönteiseen päätökseen. Töihin ryhdyttiin.

Vieläkin vähän kaihertaa se, etten voinut silloin enempää olla mukana ja seuraamassa elokuvan kehitystä. Tein kuumimmillani väitöskirjaa, oli monia muita hankkeita juhlavuoden vaiheilta ja lopulta Elinan sairaus. En ehtinyt revetä kaikkialle. Mutta sain rohkaisevia väliaikatietoja kuvausten etenemisestä.

Jonkunmoinen lievä pettymys elokuva sitten kuitenkin oli. Siinä on paljon hienoa kuvausta, herkkiä melankolisia tunnelmia, huolellista ajankuvaa. Uskollinen se on Sillanpään romaanille. hyvinkin lähjellä sen haikean surumielistä, pehmeän nostalgista, hivenen voisiko sanoa ”pohjaan palanutta” mielenviritystä. Eikä vaikutelma kovin paljon ole nyt muuttunut, ei myöskään parantunut.

Lasse Pöysti on tarkkavaistoinen näyttelijä, hyvinkin Sillanpään oloinen, ei niinkään romaanin Hongiston tyyppinen ulkoisesti. Hänen pienet keikarointinsa hyppäävät ulos romaanin kehyksestä. Liisamaija Laaksonen on kuin uni ja henkäys vanhasta maailmasta, ihana kuvajainen jostakin taivoittamattomasta.  Onhan kartanojaksossa  lumoavat hetkensä.  Mutta onko oikeaa tunnetta? Jotain elokuvasta ikään kuin puuttuu. Mitä se voisi olla?

Se ei etene mitenkään mukaansa tempaavasti, se ei vedä puoleensa. Se on aika raskassoutuinen, se nyyhkyttää kuten Sillanpään proosa äitelimmillään. Siinä on rinnan lyyrisyyttä ja rankkaa realismia. Elokuvassa on liikaa epäsympaattisia ihmisiä, se on sanoisiko hienostuneen raadollinen. Onhan suuri syy Sillanpäässä. Huumoria Kassila ei nyt löydä oikein mistään, se Roimalan ja eläinlääkärin remellyskin värittyy karkeanpuoleiseksi, mutta ei kouraise. Paras kohtaus on Roimala raplaamassa viinapullon korkkia diakonissan lukiessa Raamattua. Siitä saatiin paljon iloa myös kesällä Myllykolussa, missä meillä oli mainion muhkea Roimalan esittäjä. Muuten teos oli liian vaikea harrastajille. Ei se ole helppo parhaille ammattilaisillekaan. Litja on hyvä, mutta liian kapea ja kaupunkilainen tyyppi, vaikka räjähtänyttä kovasti yritttää.

Leo Lastumäki vetäisee lyhyesti muhkean Suokselman, Sillanpään säälimättömän omakuvan. Siinä ulkoinen FES, kun Hongisto on sisäinen. Matti arveli, että Roimalassakin on rankka annos Sillanpäätä itseään, voi olla joku piirre tuossa viinan valtaan suistumisessa. Katselemme siis kolmea Sillanpäätä, ehkä se on liikaa. Erään elämän finaali ikään kuin vyöryy elokuvan tapahtumiin – ennen Taatan uutta ylösnousemusta, mutta se on sitten eri juttu.

Vaikea teos kaiken kaikkiaan tuo Sillanpään viimeinen ja keskeneräinen. Siinä pusertuu ulos hyvin henkilökohtainen tunnustus, mutta se ei saa riittävästi ilmaa tai dynamiikkaa. Se on niin pysähtynyt, taaksepäin katsova. Kerronnan hauraasta mestaruudesta huolimatta tai siitä johtuen se ei kosketa, sen särötkään eivät raapaise, vaikka tragiikka ja romantiikka lomittuvat jyrkästi. Kassila tekee romaanille täyttä oikeutta, mutta jää sen vangiksi, hyvässä ja pahassa.

Silti Hesarin kaksi tähteä oli loukkaus, sentään Rouenin festivaaleilla palkittu elokuva. Kukahan siellä näitä tähtiä nykyisin huiskii? Punainen viivakin sai kaksi tähteä! Lukisi nyt vaikka esseeni Suomen Filmografiasta, ellei muuten ymmärrä elokuvan arvoa. Ainoa joka enää jaksaa kunnolla arvioida tv-elokuvia on Pekka Eronen, Aamulehdessä ja muualla Almassa. Hyvä ja virkeä kirjoittaja. Hesari on tältä osin luovuttanut, eikä radiokaan juuri enää ole seurannan kohteena.

Kassila-sarja päättyy, siirrytään olympialaisiin. Mukavia menneisyyden hetkiä ja monia muistoja herätti mestariohjaajan retrospektiivinen katselmus, kiitos siitä.

7.2.2014

PS Sillanpään romaaneista yksi, painavin, on yhä filmaamatta: Hurskas kurjuus. Kuka viimeinkin ryhtyisi?

Diktaattori kirjallisuuspoliitikkona

Todistaja 001

Viime viikolla johdin lukiolaisten kirjoituskilpailun palkintoraatia Suomalaisella Klubilla. Kun parhaat kirjoitukset oli saatu järjestykseen, jäinkin kuuntelemaan keskustelua, joka koski viime sotia, tarkemmin sanoen ratkaisutaisteluja kesällä 1944. Niistä on pian kulunut 70 vuotta. Mitä ihmeen uutta enää saadaan irti näinkin tutkitusta aiheesta?

En tiedä tuliko esiin mitään ihan uutta, mutta kiinnostavasti keskustelu polveili. Martti Turtola ja Pekka Visuri tulkitsivat Paavo Rantasen myötäileminä sodan johdon, varsinkin Mannerheimin ja hänen alaistensa suhteita. Marskin ylivertainen asema ja hänen halunsa pitää etäisyyttä muihin ja välttää keskustelua tuntui puhujien mielestä hidastaneen oikeita ratkaisuja. Näitähän on muutenkin tuuletettu, myös kenraalien keskinäisiä kiistoja ja tulehtumia. Miksi Viipuri vallattiin niin helposti? Isäntänä toimi Jyrki Vesikansa, joka lupasi palata aiheeseen taas viiden vuoden kuluttua. Jälkipeli jatkuu loputtomasti.

Ei ollut Mannerheimilla sentään niin täydellistä ratkaisuvaltaa kuin vastapuolen Stalinilla. Eivätkä menneet hänen päätöksensä niin metsään kuin Josif Vissarionovitshilla. Tulin lukeneeksi hyllystä Konstantin Simonovin kirjan Todistaja (1988), Kunnioitettu sotasankari ja monesti Stalinin palkinnon saanut kirjailija, ehdottoman luotettu puoluemies saneli ennen kuolemaansa 1979 ilmeisen avomieliset muistelmansa. Tarkkaa häikäilemätöntä tekstiä varsinkin Stalinin vallankäytöstä.

Hyvin tulee esiin, kuinka kevyesti Stalin aloitti talvisodan. Hän antoi operaation kuin marssikäskyn Leningradin sotilaspiirin hoitoon välittämättä marsalkkojen vastaväitteistä ja vaatimuksista lisäjoukoista. Kun sota alkoi mennä poskelleen, lisäjoukkoja sitten haalittiin, mutta heikosti valmistautuneina. Sen mukaista oli taistelutahtokin, kunnes vasta helmikuussa 1940 diktaattori tappioiden suututtamana alkoi sotia tosissaan.

Kun Stalin sitten ympärysvaltojen avulla voitti koko maailmansodan, Simonov kuvaa hyvin hänen ihailuntäyteisen auransa paitsi kotimaassa myös länsimaissa. Monia vuosia se kesti sotien jälkeen. Isä Aurinkoinen hallitsi maataan ja satelliittejaan niin suvereenisti, ettei sille helposti löydy vertaa. Onko ollut ketään niin valtavan alueen yhtä pitkäaikaista ja  täydellisen koskematonta yksinvaltiasta?

Stalinin valta ulottui huvittavasti – paremmin sanoen kauhealla tavalla – myös kirjallisuus- ja taidepolitiikkaan. Simonov kuvaa läheltä, läsnäolleena, kuinka Stalinin palkinnoista päätettiin. Diktaattori hallitsi keskustelua, käveli edestakaisin lattialla, poltti piippuaan ja murahteli. Mutta hieman hämmästyttää, kuinka hyvin hän Simonovin mukaan oli perehtynyt ehdolla olleisiin teoksiin. Hän todella luki ne tarkasti. Mutta täysin arvaamaton hän oli ratkaisuissaan, eikä muilla ollut niihin nokan koputtamista.  Simonov näyttää kuinka kirjailijat yrittivät ennakoida, millaisia aiheita ja tyylejä diktaattori milloinkin suvaitsi arvostaa. Hän osasi myös yllättää kannanotoillaan. Kauhusta jäykkinä raadin jäsenet hänen epäselviä urahduksiaan kuuntelivat ja yrittivät tulkita.

Kuvitelkaapa että meillä Kekkonen olisi osallistunut valtion kirjallisuuslautakunnan istuntoihin ja pudotellut omia mielipiteitään kirjailijoiden saavutuksista. Kyllä hänellä niitä olisi piisannut, ahkera lukumies kun oli. Ja kyllä hän myös vaikutti, ellei muuten niin myllykirjeillään ja Liimataisen pakinoillaan. Hän teilasi murhaavalla ironiallaan Veikko Huovisen mainion Veitikankin Suomen Kuvalehdessä. Armahti Hannu Salaman ja nosti maineeseen nuoren Heikki Turusen. Kävi kirjeenvaihtoa Mika Waltarin, Kalle Päätalon ja monen muun  kanssa. Tutustui vaimonsa kautta eturivin modernisteihin. Ei olekaan hänen jälkeensä ollut samanveroista kirjallisuuspoliitikkoa meillä presidenttinä.

Entäs nyt? Taas on kirjallisesti tyylitaitoinen presidentti virassa vaimonaan hyvä runoilija. Mutta tuskin Jenni Haukiostakaan sukeutuu kova taustavaikuttaja paitsi kirjallisuuden yleisen arvostuksen kohottajana, mihin hänellä on hyvät mahdollisuudet Turun kirjamessujan ohjelmajohtajana. Näytteitä presidenttiparin harrastuksista saatiin viime itsenäisyyspäivän juhlissa. Saman linjan toivoisi jatkuvan.

Mutta toveri Stalin sai todella ratkaista yksin niin kenraaliensa, kirjailijoidensa kuin säveltäjiensä elämänkohtalot.  Mieleen jäi Simonovin kirjasta kohtaus, jossa Stalin lattialla käyskellen puntaroi näytösluonteisesti erään kirjailijan väitettyä rikosta, huonoa käytöstä saksalaisten vankileirissä. Stalin piti hänen romaanistaan, se oli ehdolla palkinnolle, mutta mutta… Toisena vaihtoehtona oli kuolemantuomio. Läsnäolijat kuuntelivat kylmä hiki niskassa, kun diktaattori jahkailtuaan viimein päätti antaa anteeksi rikoksen. Palkinto tuli. Myöhemmin kävi ilmi, että koko rikossyyte oli tekaistu, kirjailija oli päinvastoin toiminut urhoollisesti. Johtaja vain dramatisoi varoituksen muille.

Simonov kuvaa edeelleen Stalinin vainoharhaiset loppuajat ja kuoleman niin läheltä kuin mahdollista. Kuinka kuolinviesti saapui, kuinka sitä ensin pimitettiin ja kuinka se vaikutti koolle kutsuttuun puolueen keskuskomiteaan ja muihin saapuneisiin johtohenkilöihin, on aivan hiuksia nostattava. Samoin kuvaus välittömästi alkaneesta valtataistelusta, jossa Hrushtshov syrjäytti vallankaappausta yrittäneen Berijan, kelpaa jännitysnäytelmäksi. Kirjan nimi Todistaja on todella paikallaan.

Tänään on kulunut 70 vuotta Helsingin pommitusten alusta, ja taas on tullut aiheesta kaksikin kirjaa, joista toinen, Antero Raevuoren kirjoittama Hävittäkää Helsinki! odottelee tuossa pöydän kulmalla. Siihen on pian palattava. Sota jatkuu aina vaan. Käsitteleeköhän mikään muu kansa maailmassa käymiään sotia niin aktiivisesti ja kriittisesti kuin tämä pieni sisupussien joukko, joka ihmeen kaupalla selvisi itsenäisenä.  Ja koulutoverini Ohto Manninen on mennyt väittämään, että sotien todellinen tutkimus on vasta alussa!

6.2.2014

PS Hannu Raittilalle myönnettiin Runebergin palkinto varmaankin leppoisammissa merkeissä kuin kertomissani esimerkeissä.  Onnittelut hänelle.

 

Paavolaisen pako pimeään

Suuri levottomuus

Olipa kiinnostava väitöstilaisuus Turussa. Ville Laamanen puolusti kirjaansa Suuri levottomuus Olavi Paavolaisen ”kulttuurisesta katseesta ja matkoista 1936-1939”. Mikko Majander veti jäntevän ja ajoittain terävänkin vastaväitöksen, ja Timo Soikkanen myhäili kustoksena: suuri sali täynnä kuulijoita.

Laamasen väitös on herättänyt jo ennalta poikkeuksellisen suurta huomiota, isot jutut Hesarissa ja Turkkarissa, varmaan muuallakin.  Kuten vastaväittäjä kuivasti totesi: Turun Sanomathan on jo hyväksynyt väitöskirjan, ”merkittävä, mittava, ainutlaatuinen tutkimus”  kriitikko Jouko Grönholmin mukaan.

No sitähän se on. Harvoin olen lukenut niin tarkasti väitöskirjan kannesta kanteen kuin tässä tapauksessa. Perusteellisesti ja intensiivisesti kirjoitettu, vähän turhankin juurta jaksain asiat selostettu, dokumentointi pedanttia ja mallikelpoista, kuten vastaväittäjä kiitteli. Kuva Paavolaisesta rikastuu huomattavasti, eritoten tietysti Neuvostoliiton matkan 1939 osalta, josta Laamanen tuo esiin ennen tuntematonta raporttitietoa. Sitä lukee tukka pystyssä.

En nyt ryhdy referoimaan tarkemmin, kun aion itsekin omassa elämäkerrassani käyttää Laamasen rikasta aineistoa. Hän  tekee suuren palveluksen perässä tuleville tutkijoille, osiltaan hänen kirjansa on avolouhos, josta vielä paljon ammennetaan, täydennetään, tulkitaan lisää ja tehdään jatkotutkimuksia.

Yhden seikan tässä voisi ottaa kyllä esiin. Dosentti Majander nosti pienen ihmettelyn aiheeksi sen, että Paavolainen ei ottanut mitään kantaa Espanjan sisällissotaan, johon kaikki vähänkin itseään kunnioittavat kulttuurikriitikot ja intellektuellit tavalla tai toisella 1930-luvulla puuttuivat. Sen sijaan hän lähti Etelä-Amerikkaan, mahdollisimman kauas, ikään kuin pakoon, kuten itsekin luonnehti.  Miksi ihmeessä?

Selityskin alkoi keskustelussa valjeta. Paavolainen oli ikuinen ”aidalla istuja”, kuten Erkki Tuomioja on luonnehtinut. Hän varoi ottamasta selvää kantaa tai valitsemasta puolta ajan ankarissa poliittisissa taisteluissa. Matka Espanjaan olisi edellyttänyt ilman muuta puolen valintaa, kuten Hemingway teki siekailematta, suorastaan osallistui sotaan sekä kivääri, kynä että kamera aseenaan. Näin riuska toiminta ei koskaan sopinut varovaiselle Paavolaiselle. Hän oli ja pysyi sivullisena tarkkailijana.

Samoin Majander tiukkasi väittelijältä kantaa paljon puhutusta ”modernista” – kumpi oli modernimpaa, fascismi vaiko liberaali kristillinen kulttuuririntama? Miten sijoittui ylirationaalinen bolshevismi modernin käsitteeseen? Sinänsä relevantti kysymys, kun Paavolainen väitöksenkin mukaan kantoi 20-luvun modernia perintöä koko ajan matkassaan. Vastaus jäi vähän ilmaan, eikä kaikkea onneksi saatukaan kolmen tunnin keskustelussa selvitetyksi.

Onnittelin napakasti vastaillutta Ville Laamasta hienosta kirjasta kahvitilaisuudessa. Me tapaamme uudelleen Mika Waltari -seuran tilaisuudessa 25.2. Töölön kirjastossa. Kävimme pientä jälkikeskustelua myös ikimuistoisen vastaväittäjäni (1988)  Hannu K. Riikosen kanssa, hänkin valmistelee uutta kirjaa Paavolaisesta. Tutkimus etenee leveällä rintamalla, Paavolainen on taas äkkiä noussut suuren kiinnostuksen kohteeksi.

Oli kiva tavata Tiina Parkkinen ja Aki Lindén, näitä vanhoja Turun tuttavuuksia. Väkeä vilisti monenlaista, puhetta piisasi. Yleisö pysyi hyvin mukana antoisassa keskustelussa. Kiitin lopuksi Timo Soikkasta, joka on pitänyt minut  tilanteen tasalla ja jonka kanssa vielä palaan Paavolais-tutkimuksiin. Nyt vasta työni  hurahtaa toivon mukaan parhaaseen lentoonsa.

1.2.2014

PS Katso kirjan kantta. Maalaus Moskovasta 1937. Onko todellinen vaiko propagandaa? Siitäkin väitöstilaisuudessa keskusteltiin. (Taidemaalari Juri Pimenov sai Stalinin palkinnon aikanaan.)