Kaksi klassikkoa, Turmiolan Tommi ja Krimin sota

 

300px-Bombardment_of_Bomarsund

Suomen lukiolaisten kirjoituskilpailun voitti teksti otsikolla ”Tonkkaviiniä Turmiolan Tommille”. Palkintojenjakotilaisuudessa Kalevalanpäivänä oli varmuuden vuoksi tähdennettävä, että voittajat valittiin kauan ennen Sotshin olympialaisia ja lätkän pronssimatsia. Lahtelaisen Ada Hannimäen tervehenkinen kirjoitus osoitti, että raittiudesta voidaan nykypäivänä argumentoida ihan raikkaasti ja vilpittömästi, olkoon Loka Laitinen asiasta mitä mieltä haluaa.

Tästä politiikkamme tunnetusta Turmiolan Tommista on riittänyt pakinaa ja puhetta aivan halki metelöivän median. Ei sellaista tekstinikkaria, joka ei jotakin vitsintynkää olisi aiheesta nyhtänyt. Kiitollinen aihe kieltämättä ja ansaitsee ehkä suhteettoman huomionsa. Se paradoksi pitää paikkansa, että mitä siistimmiksi yleiset tavat muuttuvat, sen ahnaammin ja ahdasmielisemmin vainoaa hairahtuvia etelän ja pian pohjoisenkin media. Mainio Jukka Ukkola osui oikeaan Suomen Kuvalehdessä: Paavo pelasti kovin rauhallisesti sujuneet Sotshin kisat suomalaisen median kannalta. 

Puhemies Eero Heinäluoma kiinnitti palkintotilaisuudessa Suomalaisella Klubilla aiheellista huomiota tarpeeseen pitää huolta suomen kielen asemasta ja kehityksestä. Myös oli pöydässä puhetta suomalaisen puhetaidon katoamisesta. Enää eivät poliitikotkaan pidä kunnollisia puheita, eikä suuria puheita ole kuultu sitten Kekkosen. Varsinainen pehmennys pelkkiin löysiin haastatteluihin vakiintui Tarja Halosen kausilla, kai se oli sitä kansanläheisyyden ja arkisuuden epäpyhää evankeliumia. Sauli Niinistö näytti jo kohentautuvan uudenvuoden puheessaan, jatkoa siihen suuntaan sopii toivoa.

Nyt kuitenkin puheet ovat pieniä, kun Krimillä tapahtuu ja medialla on kerrankin aiheita mistä kiehua. Onko edessä uusi Krimin sota? Tällainen tilanne on kaikkien kommentaattorien juhlaa, niin sotilaspukuisten kuin siviilien. Niin kauan kuin varsinainen sota ei puhkea, käydään kolportöörien pelikentillä leikkisotaa eli vaihtuvia skenaarioita. Joku hätähousu (taisi olla Mika Aaltola) ehti jo radiossa lietsoa pientä sotapsykoosia Suomenkin rajoille, mutta presidentti ja ulkoministeri sentään rauhoittelevat, ettei tässä Suomella ole vielä mitään hätää – ei edes valmiustilaa kannata turhan päiten kohotella.

Sota on mediaseksikästä, ja haastattelijoiden äänessä kuuluu lievä turhautuminen, kun ei kukaan haastateltavista ole vielä myöntänyt, että sotahan siitä tulee. Mutta pienestä se voi olla kiinni, kuten monet muistuttavat. Sattuma on usein aloitteellisin sotapäällikkö.

Ylen tunnin erikoislähetyksessä kuultiinkin viilentävää järkeä varsinkin suurlähettiläs emeritus Heikki Talvitieltä, jolla on kantapään kokemus näillä alueilla toimimisesta. Myös historiallinen katsaus Ukrainan kahden edellisen vuosikymmenen tapahtumiin oli hyvin valaiseva. Nykyinen konflikti asettuu jotensakin kehyksiinsä. Aaltola yritti edelleen sijoittaa Ukrainaa vain yhdeksi näyttämöksi Venäjän vallanpalautusyrityksissä, mutta ihmisten elävässä todellisuudessa on aina kyse omista elämänehdoista, ei mistään suurpoliittisesta shakkipelistä. Myös ukrainalaisen nuorukaisen ja Venäjän uutisten Levanin keskustelussa oli sitä konkretiaa, jota pelipolitiikan näppärät analysaattorit tarvitsisivat lisää.

Sitä paitsi Marja Manninen raportoi, että Krimillä on ihan rauhallista ja ihmiset kuljeskelevat omissa oloissaan kuin mitään ei olisi tapahtumassa. Levan todisti samaa Moskovan suunnalla: vähäväkisiä mielenosoituksia, ihmisiä ei suuremmin hötkäytä, Venäjän toimiin luotetaan ja niillä tuntuu olevan kansan laaja tuki. Vielä on monen nytkähdyksen päässä se kunnon yhteenotto, joka mediaa reippaammin ruokkisi.

Ensi yönä jaetaan Oscarit, olisiko valvottava? Tilaisuus itsessään on pitkäveteinen ja usein kiusallinen, kiitospuheet saavat  vatsan vääntymään, harvoin aidosti liikuttavat. Mutta leffojen kisaa on kiintoisaa seurata. Kuin valmistautuaksemme näimme pitkästä aikaa hyvän elokuvan,  A late Quartet, aivan nautittava kuvaus inhimillisistä tunteista musiikin alavirityksenä. Hienoa näyttelijäntyötä, miten ihmeessä ne pystyvät esittämään soittamistakin niin uskottavasti? Teema tiivistyi: ihmisten henkilökohtaiset ristiriidat alistuvat lopulta musiikin kaiken voittavalle kauneudelle. Tällainen on rohkaisevampaa kuin jonkun Ukrainan konfliktin pureskelu.

”Sota on kaukana, Balkanilla saakka”, sanoi kapteeni Kaarna Tuntemattomassa.  ”Se sitä nykyään on kova kulkemaan. Salamasotaa kun on”, heitti Rahikainen. Vanha Krimin sota kulki 1800-luvulla aina Oolannin fästingille saakka (kuvassa). Silloin Venäjä kamppaili laajaa osmannien ja länsimaiden liittoa vastaan, nyt vain entistä omaa neuvostovaltiotaan hätistelee. Ennen sota todella kulki pitkin harppauksin, tuskin enää. Varsinkaan kun ei sotaa vielä olekaan, vain siihen viittaavia julistuksia.  Mutta seuraillaan uutisia, katsojaluvut ainakin nousevat. Onhan todellisuus vaimeanakin aina jännittävämpää kuin sepitetty sotaseikkailu.

2.3.2014