Onni yksillä, kevät kaikilla

mo_juliste

Onpa kirkas ja pilvetön aamu! Näin totesimme Taunon kanssa, kun talsimme hakemaan lehtiä Kierikkalan puolelta kello kuuden aikaan. Sopiva lenkki, pää tuulettuu, sää tulee testatuksi. Valo on jo voittanut, ei tarvita enää taskulamppua lehtikasan penkomiseen.

Vastarannan poika Ilkka Tuomisto sivakoi hopeaa parakisoissa, siitäkin iloitsemme. Kova naama on Ilkka, tuolta Laitilan kylästä kotoisin. Ei ole antanut kädentyngän häiritä urheiluharrastustaan. Kärkimiehiä olisi kaksikätistenkin joukossa. Laitilassa harrastetaan lisäksi hiihtosuunnistusta ja muuta huipputasolla. Tänä talvena en ole hiihtänyt metriäkään minä, ja siihen se taitaa jäädä.

Olemme maalla nauttimassa keväästä ja minä erityisesti tästä täydellisestä työrauhasta. Nyt vain ulkoilma alkaa houkutella. Impivaaran savusaunatyömaalla olen pätkinyt ja pilkkonut saunapuita ja tonttia raivannut. Loputtomasti olisi hommia metsäisellä niemellä ja muuallakin näillä main. Mutta se työ on kuin jumalanpalvelusta aukeitten vesien varrella, auringon lämmittäessä ja ensimmäisten lintujen virskuttaessa. Jos niitä nyt moottorisahan pärinältä kuulee.

Käytiinhän teatterissakin. Koskilinnassa esittävät heppoisaa huvinäytelmää Meijän Onni, jonka on kirjoittanut harrastajateattereihin erikoistunut eläkeläinen Liisa Heiskanen. Kymmeniä näytöskappaleita hänellä jo tilillään, kaikkia varmaan esitetäänkin. Tulevat mieleen takavuosilta jotkut Liisa Vuoriston tai Leena Härmän kappaleet. Ehkä nekin olivat ajankohtaisempia ja osuvampia. Mutta tietty tapainkuvien ajattomuus, puhdashenkisyys ja selkokielinen kuvaus elävät edelleen. Tässä puolustettiin onnellista avioliittoa ja naapurisopua, ja kukas niitä nyt vastustaisikaan.

Mukava oli nähdä toisaalta Myllykolusta tuttuja kykyjä, vetreitä näyttelijöitä jo vuosikymmentenkin takaa. On joitakin, jotka ovat ikään kuin syntyneet näyttämölle, elävät siellä aivan suvereenisti ja aina samanoloisina. Sellainen on vaikkapa nimiroolissa nähty pikkuserkkuni Koskisen Matti – ei sen luontevampaa äijää löydykään. Taikka tuo Majaveden Leena, ei turskimpaa muijaa tulisi mistään. Ja Niemisen Pipsa on tietysti omaa luokkaansa, ainakin neljäs vuosikymmen hänellä menossa teatterihommissa ja tahti sen kun paranee.  Ja nyt oli näitä tuoreitakin löytöjä, jotka saivat tulikasteensa viime kesänä Myllykolun Ihmiselon ihanuudessa ja kurjuudessa. Ohjaaja Beni Siltala oli tuupannut mukaan rutkasti säveltämiään lauluja menoa vauhdittamaan.

Meillä valmistellaan Aamu Nyströmin hautajaisia ensi perjantaiksi. Muhkea pappismies Harri Virtanen kävi asiasta neuvottelemassa, ja seremonia käytiin läpi. Marja vastaa ohjauksesta, hän edustaa Aamun sukua vaikkakin etäistä, mutta sen läheisempää ei olekaan. Aamu ja Marjan isä olivat pikkuserkuksia. Kirjoitin paikallislehteen muistosanat persoonallisesta ystävästämme Aamusta, ehkä ne pitäisi liittää näillekin sivuille.

Näin Hämeenkyrö elää elämäänsä. Päivä paistaa jo täysillä, kun tätä kirjoitan. Malesian konetta etsitään ja Ukrainassa eletään jännityksen jähmettyneitä päiviä, mutta täällä ne tuntuvat etäisiltä selkkauksilta. Minä käyn talvisotaa Pavolaisen rinnalla ja valvon hänen lepoaan Mikkelin sotasairaalassa. Vähemmän sankarillinen haavoittuminen: apteekin lääkekaappi kaatui hänen päälleen pommituksessa. Häntäluu murtui. Sanottiin että Olavi ikään kuin veti puoleensa pommeja missä vain liikkuikin.

Töihin siitä, turha enää verrytellä, sormet toimivat jo ja toivon mukaan pääkin.

11.3.2014

 

Vastavirran sauvojia tarvitaan

1011268

Mitä jos tuo Johan Bäckman onkin joiltain osin oikeassa? Kauhistava ajatus eikö totta. Eilen Sarasvuon puhutettavana mies oli muuttunut: hän oli rauhallinen, omalla tavallaan vakuuttava ja hyväntuulinenkin.Venäjällä menee siis todella hyvin ja tällöin myös Bäckmanilla? Venäjä hallitsee tilanteen täydellisesti. Lännessä sitä vastoin ei tiedetä mitään Ukrainan todellisuudesta. Hänen logiikkansa on omasta kulmastaan katsottuna rautaista.

Bäckman  käytti paria oivallisesti keksittyä iskusanaa. Ensinnä Venäjän sotavoimat Krimillä ovat ”rauhanturvajoukkoja”. Ja toiseksi Ukrainassa on vallan kaapannut laiton ”fasistijuntta”. Kun nyt tätä informaatiosotaa käydään, nuo ovat aika hyvin kehitettyjä aseita. Tosia tai ei, Johan osaa asiansa.

Mikä sitten on totuus? No sehän on kaikkien sotien ensimmäinen sankarivainaja. Tässä jokainen taho tekee parhaansa antaakseen sanoille ja termeille itseään palvelevia merkityksiä. Venäjän kannattaisi nimittää Johan heti propagandaministerikseen. Useimmat siellä ovat kömpelömpiä.

Verekseltään kiihtynyt ulkopolitiikan tutkija Aaltola antoi kriisin alussa Putinille viikon verran aikaa: sinä aikana on joko vetäydyttävä tai sitten sota niin kuin vakiintuneesti sanotaan eskaloituu. Kumpaakaan ei ole viikossa tapahtunut. Kriisi on jähmettynyt sotilaallisesti paikoilleen. Lännessä on heiluteltu pakotteita ja lausumia, Krimillä julistettu kansanäänestys. Sotilaat pysyvät asemissaan.

Rauhoittavaa oli kaiken kohinan keskellä kuunnella konkareiden Ike Kanervan ja Heikki Talvitien vivahteita myöten selkeää keskustelua tilanteesta eilen aamu-tv:ssä. Talvitie jatkoi sitten Kimmo Kiljusen kanssa päivällä radiossa niin seikkaperäistä geopoliittista analyysiä, että olisi täytynyt olla Venäjän kartta edessä ja hyvät tiedot noiden alueiden lähihistoriasta. No tiedot karttuvat tässä päivät päivältä.

Meillähän on vastapainoksi Kekkosen ajoille kasvanut valtaisa  ja automaattinen Venäjän vastaisuus. Aina virkistää, kun joku asettuu valtamediaa ja yleistä somevyöryä vastahankaan, vaikka yksin kuten Johan Bäckman. Tietysti hänellä on iso Venäjä huutosakkinaan, jos tosipaikka tulisi. Mutta jotain samaa hänen häikäilemättömässä itsevarmuudessaan on kuin taannoin vaikka Pentti Linkolassa ja Paavo Haavikossa. Voi kuinka kaivattaisiin rohkeita yksityisajattelijoita, virtaa vastaan sauvojia, itsepäisiä inttäjiä. Aina he tuovat liikettä suvantoon ja pärskettä virtaan.

Edelleen tässä mietin, mitä Olavi Paavolainen olisi kirjoittanut Neuvostoliitosta, jos olisi ehtinyt ja rohjennut kirjansa kirjoittaa. Eihän sota mikään lopullinen este ollut. Sodan jälkeen Suomessa vasta olisikin tarvittu tuoretta tietoa naapurista. Paavolaisella sitä olisi ollut lehtiöt väärällään, mutta mitään ei kuulunut – lukuunottamatta muutamaa vaisua esitelmää ja artikkelia. Ei olisi Paavolaisesta ollut aikansa Bäckmaniksi, vaikka naapurin ystäväksi heittäytyi ja Hertan salaisena avomiehenä oli hyvinkin lähellä kommunistien virtauksia. Vaikenipa vain tuo ahdistunut aikansa Hamlet.

Miksi? Koska hän ei sittenkään halunnut poliittiseksi henkilöksi, jollaiseksi vähänkin myötämielinen kirja Neuvostoliitosta olisi hänet lopullisesti leimannut sinä ajankohtana. Ja koska hän pelästyi jo Synkän yksinpuhelun (vain osaksi) tyrmäävästä vastaanotosta. Hän pelkäsi joutumista jatkuvan poliittisen taistelun pyörteeseen. Hän joutui henkiseen paniikkiin ja etsi lohtua ginipullosta.

Eräässä kirjeessään Paavolaiselle vuonna 1929 Mika Waltari lausuu hieman ironisesti, että ”kerrankin sinussa kalskahti myös teräs”. Siinä oli kyse vain kirjailijoiden keskinäisestä kiistelystä. Mitä Mika olisi sanonut Olaville 20 vuotta myöhemmin? Mikä ruostutti jalon metallin?

7.3.2014

PS Kalle Isokallio totesi äsken, että Obama ja EU toimivat huhujen perusteella tuntematta Ukrainan tapahtumia. Esim. onko Krimille todella siirretty uusia venäläisiä joukkoja? Todisteiden puutteessa Kalle tohti epäillä. Samoin häntä huvitti, että EU:n johto haluaa samaan kuvaan Ukrainan laittomasti valitun johtajan kanssa. Samassa aamussa vieraillut kansainvälisen oikeuden tuntija vahvisti, että Ukrainan parlamentti on uuden johdon nimetessään tarkkaan ottaen toiminut maan perustuslain vastaisesti. Mitäs nyt sanotaan? Ovatko nämäkin puhujat Bäckmanin linjoilla? (Sarasvuo tänään uusintana nelosella klo 17.25.)

PS2 Tiedotus on aina valikointia. Ylen uutiset kertoi äsken, että tämä kansainvälisen oikeuden dosentti totesi Krimin kansanäänestyspäätöksen perustuslain vastaiseksi, mutta uutinen vaikeni dosentin toisesta sanomasta: Ukrainan parlamentti toimi yhtä lailla perustuslain vastaisesti erottaessaan presidentin ja nimittäessään uuden hallituksen. Mutta eihän vallankumousta toisaalta koskaan tehdä lakikirja kädessä.

Tiistaiaamun uhkakuvia

Ehkä viimeinen viinilasillinen oli liikaa eilen Klubilla, missä taas pähkäiltiin kirjoituskilpailun tulevia aiheita. Jäin pitkän kokouksen jälkeen kuulemaan kirjailtaa, Sanna Ukkolan ja Lasse Lehtisen mietteitä Paavo Väyrysestä viime syksyn kirjansa pohjalta, siinä lisäaikaa vähän venähti. Mitään erityistä uutta ei tullut esiin. Mutta joka tapauksessa aamu on tavallista raukeampi.

Sitä kyllä piristivät meidän verrattomien maailmanpolitiikan tutkijoidemme uusimmat kauhukuvat. Nyt tämä  reteä Arto Luukkanen on kuulemma Turun Sanomissa vedellyt jo uusia rajoja Kouvolan nurkille. Siis mikäli Suomi nyt liittyisi Natoon, mihin alkaa joidenkin hätähousujen mielestä olla tulinen kiire. Uusimman ”tutkimuksen” mukaan Venäjä vaatisi heti alueluovutuksia vastineeksi. Mainiota. Mikään ei tehoa tähän kansaan nopeammin kuin Venäjällä uhkailu. Hesarin yleisöpalsta pursuaa pian ohjeita kuinka tässä pitäisi varustautua tulevan hyökkäyksen varalle.

Ilmeisesti siellä politiikan tutkimuksen puolella voi tosiaan esittää ihan mitä tahansa noin vaan lonkalta. Mitähän tutkimuksia heillä on esittää Krimin skenaarion ja sen seurausten tueksi? Rauhoittavaa on sen sijaan kuunnella vaikka everstiluutnantti Forsströmin realistisia sotilaspoliittisia tulkintoja: Krimillä ei ole nyt suurempaa hätää. Kriisi on jäädytetty aivan kuten Heikki Talvitie heti alussa ennusti. Kaikenlaisia huhuja sinkoilee, ja niihin nämä uhkakuvien tutkijat hanakasti tarttuvat.

Nytkin piti olla joku kello viiden määräaika ukrainalaisjoukoille vetäytyä, tai sitten alkaa paukkua. Mitään ei kuulu, ei vetäytymistä eikä pauketta. Näitä uhkia keksii varmaan joku valpas tutkija ihan omaksi viihteekseen.

Muuten muistettakoon, että Helsingissä pyörii kiintoisa poliittinen näytelmä Toveri K, jonka on ohjannut tulenkestävä ukrainalainen Roman Viktjuk. Tosin mies toimii nykyisin Moskovassa. Näytelmässä on ajankohtainen näkökulma viime sotiin: siinähän ylistetään pienen Suomen urheata taistelua Stalinin ja Kuusisen aggressiota vastaan! Vaikka esityksessä huudetaan ja riehutaan kohtuuttomasti, sen sisältöä kannattaa silti suositella.

Nyt pitäisi päästä taas työhön käsiksi, tämä on aina tällaista aamuverryttelyä. Olen siinäkin menossa kohti Ukrainaa: sinne Olavi Paavolainen suunnisti kesällä 1939, kävi Kiovassa ja Harkovassa, tutustui kolhoosiin ja kaupunkien rakennustöihin, museoihin, kirkollisiin kohteisiin  ja sai kuunnella jopa harkovalaista jazzia Dynamo-stadionilla. Matka sujui hyvin kulttuuripainotteisesti, ainoa välikohtaus sattui Paavolaisen matkaseuralaiselle, Moskovan lähetystön kanslistille Anna Muromalle. Tämä oli ottanut Suomesta mukaansa tullivapaasti vaatteita, kenkiä ja kelloja ja jäi kiinni niiden myynnistä. Muroman diplomaattinen ura loppui siihen, hyvä kun välttyi yhdeksän vuoden vankeusrangaistukselta  ja sadantuhannen ruplan sakolta.

Tällaisia tarinoita voi lukea Ville Laamasen väitöskirjasta Suuri levottomuus, jota omassa elämäkerrassani voin ilokseni seurailla. Paljon Paavolaisen matkasta saa irti vain virallisia raportteja tutkimalla. Venäjällä on aina osattu seurata ihmisiä ja tehdä heistä tarkkoja havaintoja.

Tässä välissä tipahti luukusta vielä uusi Bibliophilos, joka tarjoaa paljonkin luettavaa. Työhön ryhtyminen lykkääntyy aina vaan. Pappisystävämme Ari Suutarla on kirjoittanut henkilökuvan Pursarin divaristista Kimmo Välkesalmesta, mainio kauppa on ihan tuossa nurkan takana. Tässä pohdin kuumeisesti, mistä saisin käsiini  Paavolaisen Synkän yksinpuhelun ensipainoksen, sen kaksiosaisen, jota sitten on myöhempiin painoksiin lyhennelty. Paavolainen aina muutteli tekstejään. Netin antikka ei tuntenut yhtään kappaletta, kirjaston varastokappalettakin jonotettiin. No kävelin sisään Välkesalmelle – ja kas, poika haki heti takahuoneestaan kaksiosaisen opuksen! Joten töihin vaan, ei enää aikailla tässä.

4.3, 2014

PS Jos joku asia voidaan käsittää väärin, se varmasti käsitetään. Esko-Juhani Tennilä vaahtosi aamulla radiokolumnissaan siitä  Urpo Kankaan ehdotuksesta ja tietysti vääristellen: työttömien lasten vanhemmat joutuvat kuulemma  vaikeaan asemaan, jos lasten on huolehdittava vanhempiensa hoitopaikasta. Kovakorvainen Tennilä ei  kuullut, että Kangas puhui vain varakkaiden lasten velvoituksesta. Muista tietysti huolehtisi yhteiskunta edelleen jos jaksaa ja miksei jaksaisi, kun kuorma vähän kevenisi.

Kaksi klassikkoa, Turmiolan Tommi ja Krimin sota

 

300px-Bombardment_of_Bomarsund

Suomen lukiolaisten kirjoituskilpailun voitti teksti otsikolla ”Tonkkaviiniä Turmiolan Tommille”. Palkintojenjakotilaisuudessa Kalevalanpäivänä oli varmuuden vuoksi tähdennettävä, että voittajat valittiin kauan ennen Sotshin olympialaisia ja lätkän pronssimatsia. Lahtelaisen Ada Hannimäen tervehenkinen kirjoitus osoitti, että raittiudesta voidaan nykypäivänä argumentoida ihan raikkaasti ja vilpittömästi, olkoon Loka Laitinen asiasta mitä mieltä haluaa.

Tästä politiikkamme tunnetusta Turmiolan Tommista on riittänyt pakinaa ja puhetta aivan halki metelöivän median. Ei sellaista tekstinikkaria, joka ei jotakin vitsintynkää olisi aiheesta nyhtänyt. Kiitollinen aihe kieltämättä ja ansaitsee ehkä suhteettoman huomionsa. Se paradoksi pitää paikkansa, että mitä siistimmiksi yleiset tavat muuttuvat, sen ahnaammin ja ahdasmielisemmin vainoaa hairahtuvia etelän ja pian pohjoisenkin media. Mainio Jukka Ukkola osui oikeaan Suomen Kuvalehdessä: Paavo pelasti kovin rauhallisesti sujuneet Sotshin kisat suomalaisen median kannalta.

Puhemies Eero Heinäluoma kiinnitti palkintotilaisuudessa Suomalaisella Klubilla aiheellista huomiota tarpeeseen pitää huolta suomen kielen asemasta ja kehityksestä. Myös oli pöydässä puhetta suomalaisen puhetaidon katoamisesta. Enää eivät poliitikotkaan pidä kunnollisia puheita, eikä suuria puheita ole kuultu sitten Kekkosen. Varsinainen pehmennys pelkkiin löysiin haastatteluihin vakiintui Tarja Halosen kausilla, kai se oli sitä kansanläheisyyden ja arkisuuden epäpyhää evankeliumia. Sauli Niinistö näytti jo kohentautuvan uudenvuoden puheessaan, jatkoa siihen suuntaan sopii toivoa.

Nyt kuitenkin puheet ovat pieniä, kun Krimillä tapahtuu ja medialla on kerrankin aiheita mistä kiehua. Onko edessä uusi Krimin sota? Tällainen tilanne on kaikkien kommentaattorien juhlaa, niin sotilaspukuisten kuin siviilien. Niin kauan kuin varsinainen sota ei puhkea, käydään kolportöörien pelikentillä leikkisotaa eli vaihtuvia skenaarioita. Joku hätähousu (taisi olla Mika Aaltola) ehti jo radiossa lietsoa pientä sotapsykoosia Suomenkin rajoille, mutta presidentti ja ulkoministeri sentään rauhoittelevat, ettei tässä Suomella ole vielä mitään hätää – ei edes valmiustilaa kannata turhan päiten kohotella.

Sota on mediaseksikästä, ja haastattelijoiden äänessä kuuluu lievä turhautuminen, kun ei kukaan haastateltavista ole vielä myöntänyt, että sotahan siitä tulee. Mutta pienestä se voi olla kiinni, kuten monet muistuttavat. Sattuma on usein aloitteellisin sotapäällikkö.

Ylen tunnin erikoislähetyksessä kuultiinkin viilentävää järkeä varsinkin suurlähettiläs emeritus Heikki Talvitieltä, jolla on kantapään kokemus näillä alueilla toimimisesta. Myös historiallinen katsaus Ukrainan kahden edellisen vuosikymmenen tapahtumiin oli hyvin valaiseva. Nykyinen konflikti asettuu jotensakin kehyksiinsä. Aaltola yritti edelleen sijoittaa Ukrainaa vain yhdeksi näyttämöksi Venäjän vallanpalautusyrityksissä, mutta ihmisten elävässä todellisuudessa on aina kyse omista elämänehdoista, ei mistään suurpoliittisesta shakkipelistä. Myös ukrainalaisen nuorukaisen ja Venäjän uutisten Levanin keskustelussa oli sitä konkretiaa, jota pelipolitiikan näppärät analysaattorit tarvitsisivat lisää.

Sitä paitsi Marja Manninen raportoi, että Krimillä on ihan rauhallista ja ihmiset kuljeskelevat omissa oloissaan kuin mitään ei olisi tapahtumassa. Levan todisti samaa Moskovan suunnalla: vähäväkisiä mielenosoituksia, ihmisiä ei suuremmin hötkäytä, Venäjän toimiin luotetaan ja niillä tuntuu olevan kansan laaja tuki. Vielä on monen nytkähdyksen päässä se kunnon yhteenotto, joka mediaa reippaammin ruokkisi.

Ensi yönä jaetaan Oscarit, olisiko valvottava? Tilaisuus itsessään on pitkäveteinen ja usein kiusallinen, kiitospuheet saavat  vatsan vääntymään, harvoin aidosti liikuttavat. Mutta leffojen kisaa on kiintoisaa seurata. Kuin valmistautuaksemme näimme pitkästä aikaa hyvän elokuvan, A late Quartet, aivan nautittava kuvaus inhimillisistä tunteista musiikin alavirityksenä. Hienoa näyttelijäntyötä, miten ihmeessä ne pystyvät esittämään soittamistakin niin uskottavasti? Teema tiivistyi: ihmisten henkilökohtaiset ristiriidat alistuvat lopulta musiikin kaiken voittavalle kauneudelle. Tällainen on rohkaisevampaa kuin jonkun Ukrainan konfliktin pureskelu.

”Sota on kaukana, Balkanilla saakka”, sanoi kapteeni Kaarna Tuntemattomassa.  ”Se sitä nykyään on kova kulkemaan. Salamasotaa kun on”, heitti Rahikainen. Vanha Krimin sota kulki 1800-luvulla aina Oolannin fästingille saakka (kuvassa). Silloin Venäjä kamppaili laajaa osmannien ja länsimaiden liittoa vastaan, nyt vain entistä omaa neuvostovaltiotaan hätistelee. Ennen sota todella kulki pitkin harppauksin, tuskin enää. Varsinkaan kun ei sotaa vielä olekaan, vain siihen viittaavia julistuksia.  Mutta seuraillaan uutisia, katsojaluvut ainakin nousevat. Onhan todellisuus vaimeanakin aina jännittävämpää kuin sepitetty sotaseikkailu.

2.3.2014