Helatorstain mietteitä

 

Istanbul 2014 046Istanbul 2014 075

Lisätään vielä pari Marjan ottamaa tunnusomaista kuvaa Istanbulista. Soman kaivosonnettomuus näkyi puun oksille ripustetuissa mietelauseissa. Poliisi ja miliisi näkyivät vielä tehokkaammin katukuvassa. Yhteiskunta vaikuttaa räjähdysalttiilta, mutta se on räjähdellyt ennenkin ja aina toipunut, joskus kovin ottein. Arvaamaton mustan jyrinän maa on Turkki.

Mutta täällähän ollaan jo hyytävän koleassa Hämeenkyrössä. Ruoho on kasvanut ja puut täydessä lehdessä. Kirjosiepot ja peipposet virskuttavat pirusti, närhet rääkäisevät, rastaat räkättävät. Ilma tuoksuu syreeneiltä ja omenankukilta. Raitilla on hiljaista.

Kun kohtaa Aamulehdestä jonkun satuttavan jutun, melkein arvaa että kirjoittaja on Matti Kuusela. Niin nytkin: viisaasti mies kirjoittaa junnujääkiekkoilun tuottamista murheista ja rahanmenosta lukemattomille NHL:stä haaveileville pojille ja heidän perheilleen. Voisi vielä lisätä varhaisen väkivaltakasvatuksen, jota heille antavat kaukalon laidalta karjuvat iskät ja äidit. Kummola-kirjasta noussut kohina paljastaa vain ylätason suuren rahapelin, jään tasalla koetaan varsinaiset murhenäytelmät.

Sikäli huokaisin helpotuksesta Pera-hotellissamme, kun leijonat eivät sentään yltäneet mestaruuteen. Mikä mekastus siitä taas olisi noussut. Mutta ihmeesti sitä kumminkin aina tempautuu pelejä katsomaan, vaikka sisäinen henki vastustaa.

Leila Parhankankaasta on lehdessä nätti muistokirjoitus. Poistui näistä ilmoista lempeä, kirkas, rahansa kauniisti käyttänyt palatsin valtiatar. Meidänkin lapsia opetti jollakin asteella suomen kielen käytössä. Vielä jaksoi käydä Sillanpään Seuran tilaisuuksissa pari vuotta sitten.

Muistan sattumalta alkusysäyksen siitä, kuinka Leilan mieheltään perimä omaisuus lähti syntymään. Minua pyydettiin joskus 1970-luvun alussa kirjoittamaan lehteen ammattikoulun opettajan Seppo Parhankankaan kokemasta vääryydestä silloisen rehtorin taholta. Eräs kollegansa pyysi. Enhän sellaisesta voinut kirjoittaa, kun en tuntenut koko asiaa. Vasta myöhemmin kuulin, että vainottu Seppo oli eronnut opettajantoimestaan ja ryhtynyt värkkäämään joitakin ihme komponentteja autotallissaan. Loppu onkin Kyrelin historiaa.

Ihmistä voidaan heitellä monin tavoin. Miten Dostojevski kirjoittaa ihmismielestä! Martti Anhava on tehnyt suurtyön kääntämällä uudelleen Karamazovin veljekset. Hänen haastattelussaan oli hyvä havainto: Dostojevski kuvasi ensimmäisenä ihmisen, joka toimii järjettömästi vastoin omaa etuaan. Olisi luettava uudelleen, vaikka hän onkin nimenomaan nuoreen lukijaan vetoava kirjailija. Kaiketi siksi, että keskittyy ihmismieleen, ei niinkään aikakauteen tai ympäristöön.

Toimiiko Antti Rinne vastoin omaa etuaan, kun lähtee rohkeasti hankalimpaan ministeriöön? Olen alkanut tuntea myötämieltä tätä totisen kömpelöä  ja töksähtelevää puheenjohtajaa kohtaan. Hän lähtee mahdottoman tuntuiseen tehtävään: kääntämään markkinoiden hallitsemaa hulinaa takaisin valtiojohtoisen sääntelyn suuntaan. Hyväuskoinen yritys vääntää kivestä vettä  on itsessään  kunnioitettava. Vaikka kaikki tietävät, että työtä syntyy vain terveistä yrityksistä, ei enää valtion käskystä. Pientä elvytyksen pirinää voi syntyä, kun valtion firmoja lyödään lihoiksi. Eikö niitä oikeastaan tarvittaisi vastaisen varalle? Mutta antaa miehen yrittää.

Mitä olisi tehtävä Finnairille? Kun olemme nyt lyhyin väliajoin lennelleet Lufthansalla ja Turkish Airlinella, olemmepa huomanneet, kuinka erinomaisen antelias tarjoilu ja hyvä palvelu niissä pelaa. Finnairilta kuuluu pelkkiä ongelmia. Mutta tuskin nekään myymällä oikenisivat.

Helatorstai on tarjonnut sateisen kirjoituspäivän. Levollista on tarkistaa kirjan lukuja. Aina keksii jotain uutta, teksti uhkaa paisua. Nouskoon siis aurinko, tulkoon kesä takaisin!

29.5.2014

 

Viattomuuden museossa

 

Istanbul 2014 135

Lätkän loppuottelua ja EU-vaalien tuloksia voi seurata vaikka Istanbulista, jos sinne sattuu joutumaan. Mutta niiden akuutti mielenkiinto kyllä haalistuu välimatkan päästä. Venäläinen uutiskanava näytti oikein suurvenäläisen maalijuhlan ja tshuhnaa aina välillä allapäin lyötynä. Tämä oli varmasti venäläisille tarpeellinen voimannäyttö ja olympialaisten revanssi, ehkä sotilaallis-poliittiset aktiot tämän jälkeen vähän rauhoittuvat.

Vaalit näyttivät Suomen osalta aika yllätyksettömiltä. Sen sijaan Euroopan kanavilla hehkutettiin Ranskan ja Englannin eurokriittisiä maanvyörymiä ruutujen täydeltä. Muuttuuko Euroopasssa mikään? Ainakin Halla-aho ja Terho saavat roppakaupalla vertaistaan seuraa. Mutta eivätkö 13 suomalaista muuten liukene parlamentin liemeen kuin pisarat Välimereen. Varmasti laativat terhakoita kirjelmiä ja lobbaavat ahkerasti lymyisissä bistroissa. Pääasia että ovat mukana. Kuinka Linna antoikaan kapteeni Kaarnan Tuntemattomassa sanoa eräästä sotamiehestä: ”Tämä kampaa tukkaansa, mutta mukana hänkin on.”

Turkkia ei ole vielä saatu kangetuksi EU:n jäseneksi ja hyvä niin. Turkissa on onneksi vielä oma kiireetön elämäntunnelmansa, joka näkyy hyvin Istanbulissa  ja varmaan vielä alkuperäisempänä muualla laajassa maassa. Kaikki tuntuu kangertavan kovin hankalasti eteenpäin, mutta kaikesta kuitenkin kärsivällisesti selvitään. Tämä näkyy erityisen hyvin kaoottisessa liikenteessä, joka kuitenkin toimii. Kaduilla näkee todella autenttisia kansantyyppejä. Elämäntasojen erot ovat huikaisevat kuten tuloerotkin. Mutta jotakin itämaisen tyyntä defaitismia näkyy kaikkialla. Kunpa antaisivat kunnon turkkilaisten elää omaa persoonallista elämäänsä kiskomatta heitä mukaan EU:n tehokkuuskilpailuun.  (Totesimme kyllä pääministeri Erdoganin kohtaamat protestit Taksimilla ja Istiklalin kävelykadulla.)

Miksi olimme juuri nyt Istanbulissa, kun Suomessa vietettiin helteistä ”superviikonloppua”. Simppeli selitys: halusimme viimein nähdä Orhan Pamukin Viattomuuden museon (Masumiyet müzesi), joka vastikään valittiin Tallinnassa Vuoden eurooppalaiseksi museoksi. Viime kerralla kaksi vuotta sitten kävimme jo sen ovella, mutta viimeistelytyöt olivat silloin käynnissä, eikä museoon vielä päästetty sisään.

Miksi museo on merkittävä? En tunne yhtään vastaavaa ideaa missään päin toteutetun. Orhan Pamuk on jo sinänsä erikoislaatuisen, samannimisen romaaninsa pannut näytteille myös esineinä. Museoon on tuotu lähes kaikki kupit, neulat ja sakset, jotka romaanissa mainitaan. Lisäksi valokuvia, lehtileikkeitä, videoklippejä, äänitaustoja – jopa ne 4216 poltettua tupakantumppia! Nehän ovat heti tuloseinällä nuppineuloin kiinnitettyinä kuin jonkun perhoskeräilijän saaliina. Tarkoin on merkitty, kuka romaanissa ja milloin minkin savukkeen poltti!

Tämän idean pohtimisessa riittäisi hommia kirjallisuudentutkijalle, mutta jätän sen toistaiseksi. Mikä siis on fiktion ja todellisuuden suhde? Ikivanha ja tämän museon jälkeen entistäkin kiperämpi kysymys. Miksi Pamuk on halunnut luoda romaanin ikään kuin uudelleen tai ainakin vahvistaa sen esineellistä todellisuutta? Toisaalta romaanin kertoja on nuori liikkeenjohtaja Kemal bey, joka on kertonut tarinansa Pamukille. Pamuk esiintyy itsekin romaanissa, samoin koko perheensä. Entistä hauskemmin vyyhteytyvää. Tätä jään miettimään.

Kävimme museossa kahteen kertaan, eikä se oikein vielä riittänyt. Koettavaa, nähtävää ja mietittävää riittäisi. Esineet eivät vain ole näytteillä, vaan ne on dokumentoitu, ryhmitetty, komponoitu taiteelliseen tapaan – ja niiden yllä virtaa kuulokkeista romaanin kerronta ja kirjailijan jälkikommentit, jotka valavat ikään kuin ylemmän filosofisen tason kaiken ainutlaatuisuuden ylle.  Luin matkalla romaania toiseen kertaan, taidan painaa loppuun saman tien, niin ihmeen vangitseva se edelleen on ja paranee vain toisella lukemisella.

Kiertelimme pienen valistuneen, aktiivisen ryhmän kanssa Istanbulia, tuttuja paikkoja alkaen Hagia Sofiasta ihan klassisesti Siniseen moskeijaan ja Topkapiin asti. Olimme erityisesti taas Waltarin ja vähän Paavolaisenkin jäljillä, viivähdimme Pierre Lotin kahvilassa, ihailimme upeita näkymiä Kultaiselle sarvelle, jonka vesillä myös risteilimme. Kuulimme Senni Sollon hyvän selostuksen Kharian mosaiikeista, kuljimme Fenerin työläiskaupunginosaa muurin viertä ja  ja ajelimme myös Pamukin kotinurkille hienostokaupunginosiin. Päätimme retken Waltarin lempibaariin Londraan ja tietysti Pera palacen ylelliseen teehetkeen.

Sää kaiken aikaa loistava, ei ihan niin helteinen kuin kuulemma Suomessa.  Vähäinen sateen ripeksintäkin meitä välillä virkisti. Matkan järjesti Lomalinja ja teemana oli siis ”Kirjailijoiden Istanbul”. Siitä riittäisi paljon enemmänkin puhuttavaa kuin tämän kiertelyn aikana ennätin. Tämä oli viides matkani tähän ihmeiden kylään, Marjan kanssa neljäs yhteinen, ensimmäinen oli häämatkamme 2008.  Eikä tämäkään varmaan viimeiseksi jäänyt.

27.5.2014

Niin suvi hulmahti

savusaunan kevät 022

Aina yhtä ihmeellistä. Kesä pääsi taas yllättämään. Saunaa lämmitin koko lauantaipäivän. Aurinko kilotti, järvenpinta tyven. Pari Maltan matkalaista kapusi illalla lauteille. Muisteltiin reissua, maisteltiin makkaraa. Järveenkin pulahdettiin, mutta vesi on  on vielä pirun kylmää. Marja keitti kaminassa pannukahvit. Luoja helli meitä kaikin tavoin.

Linnunpöntöillä käy vilske. Sinitiaiset ja kirjosiepot taistelevat asumisoikeuksista. Helppoa ei siivekkäidenkään asuntopolitiikka. Käki kukkui hulluna Heinijärven suunnalta. Munii minne munii, ei huolia kämpästä hällä.

Pyöräilin taas Töllinmäkeen. Deutsche Rundfunkin kulturkanaalin toimittaja Jan Ehlert oli tekemässä reportaasia Suomen kirjallisuudesta. Esittelin museota ja puhuttiin syvällisesti Sillanpäästä, hyvin oli kaveri asiaan ennalta perehtynyt. Olisi hienompaa puhua saksaa, mutta englanniksi  juttu kääntyi, ei riitä ruostunut saksantaito kirjallisiin termeihin. Frankfurtin syksyisiä kirjamessuja tässä valmistellaan. Ehlert ajeli ympäriinsä ihaillen sillanpääläistä maisemaa ja jatkoi sitten Nurmijärvelle ottamaan selvää semmoisesta Kivestä.

Keitä eläviä kirjailijoita pitäisi tavata? Toimittaja oli tavannut Sofi Oksasen, jonkun muunkin. Paasilinnaa pohti, mutta onkohan Arto enää haastattelukunnossa. Jan ei osaa sanaakaan suomea. Pyynnöstä luin nauhaan pätkän Elämän ja auringon alkulukua. Ihastelipa sakemanni kielen melodista rytmiä. Waltariinkin lupasi vielä palata.

Totta puhuen painan aamusta iltaan Paavolaista, mitään muuta en ehdi ajatella. Kun käy kertaalleen kirjoittamaansa tekstiä läpi, ihmeen paljon löytää korjattavaa, hiottavaa, poistettavaa ja lisättävää. Teksti ei koskaan pysähdy valmiiksi. Vielä painettuna  sitä äsähtää, kuinka tuokin on tuolla lailla ilmaistu. Joskus taas on hyvinkin tyytyväinen eläviin kielikuviinsa, mukamas.

Tapasin muuten viikolla Café Engelissä pari nuorta väitöskirjan tekijää, jotka tutkivat Tulenkantajia tuorein silmin. Ihmeesti siinäkin liikkeessä riittää pengottavaa. Vaihdoimme näkemyksiä. Toinen toimii Turun yliopistossa, toinen Joensuussa, joten perästä kuulunee.

Ennen lähtöä Helsingistä ehdin vilkaista mainion näyttelyn Hakasalmen museossa, ”Rasvaletti” se on harhauttavalta nimeltään, mutta valokuvat 1950-luvun Helsingistä täyttä rautaa, muistorikkaita näkymiä hengästyksiin saakka. Tuollahan minäkin ongin skitareita Skattan rannassa. Juuri noilta läälautoilta plutattiin rantaveteen joka syksy ja kevät kuin Päntän äijä konsanaan. Lintsillä käytiin, vedenneitoja ihasteltiin. Noin tytöt silloin pukeutuivat, kymmenen vuotta nykyisiä lapsosia aikuisemman näköisiä. Noin köyhää, alkavaa, silti toivorikasta. Täyttä elämää. Kyllä heltyi mieli hyväksi, muistot vilisivät. Käykää ihmeessä katsomassa, ainakin te silloin eläneet suurten ikäluokkiemme onnelliset.

Mutta nyt ollaan maalla ja nautiskellaan tästä lämmöstä, valosta, näkymistä – aina milloin maltan piipahtaa ulkona koneen ääreltä. Kirjoittajan työssä on omat varjopuolensa,  varsinkin kesällä. Heikki Turunen sanoi aikanaan, että ikävintä on kun täytyy istua sisällä ja polttaa tupakkaa. Onneksi en jälkimmäistä tarvitse. Joku kuten Waltari tarvitsi tupakkansa jo kirjoitusrytmin vuoksi.

Suomen häviö jenkeille lätkässä ei sureta yhtään. Sen sijaan oli hienoa katsella entisen työkaverin Jarmo Viljakaisen tekemää dokumenttia Björn Ahlholmin urasta sotaveteraanina ja diplomaattina. Suoraa puhetta, teräviä havaintoja. Kaikesta tuostakin on sentään läpikahlaten selvitty. Myös uusittu suomalais-venäläinen talvisodan dokumentti täydensi ansiokkaasti historiapainotteista  iltaa.

Takaisin Paavolaisen. Tästä on nyt tultava selvä, viimeistä piirtoa myöten. Eikä se kuitenkaan koskaan valmiiksi tule. Jatkaa valmistumistaan toivon mukaan lukijansa päässä. Sen kesto koetellaan syyskuussa.

18.5.2014

Turussa yötä päivää

Turku

Kun lähdin Töllinmäen talkoista lauantaina kiireellä kohti Turkua, kuulin takaani osanoton huokauksia. Kuka nyt tahtoisi Turkuun kauniista Hämeenkyröstä? Mutta voin vakuuttaa, että Turussa pystyy olemaan,  jopa muutamia päiviä.

Ensinnä oli ällistyttävän teatterivoittoista. Kokoonnuimme moderniin kotiteatteriin Puolalanpuistoon, missä Salla Marjan tytär Pulkkinen esitti draamaopintoihinsa kuuluvan monologin  ”On päätä, kättä, jalkaa ja sydäntä” Bo Carpelanin runojen pohjalta. Meidän Alma oli tehnyt siihen nuketuksen ja muun teknisen kuljetuksen. Punnittu, mietteliäs, nostalgissävyinen monologi herätti parissakymmenessä katsojassa harrasta myötäelämistä.

Samana lauantailtana syöksyimme vielä maan vanhimpaan teatteritaloon Åbo Svenskaniin, missä vieraili Globe-teatterin Hamlet suoraan Lontoosta. Monikulttuurinen esitys: nimihenkilö oli musta, Ofelia japsi ja Polonius jonkin sortin kirgiisi, noin päältä arvellen. Tosiasiassa molemmat huippukoulutettuja näyttelijöitä Cambridgesta ja Uudesta Seelannista. Hyvin he pelasivat yhteen alkuperäisempien brittien kanssa, joita sentään oli esittäjien joukossa. Hyvin rento, ehkä turhankin epädraamallinen viritys, välillä repäisevää kansanmusiikkia ja muutenkin hauskaa yhteisöllistä meininkiä. Shakespearen 450-vuotisjuhliin kiertue liittyy, kaksi esitystä kaikkiaan Suomessa, molemmat Turussa.

Täytyy sanoa, että tyyli on muuttunut. Muistan hyvin mainitun kirjailijan 400-vuotishuomiot, olin juuri aloittanut opinnot Helsingissä ja laukkasin katsomassa kaikki Shake-esitykset mitä oli. Svenskanin Hamlet (pääroolissa Kurt Ingvall) oli ylevässä juhlavuudessaan aivan toista. Erik Lindström oli loistava kuningas. Edellinen näkemämme Hamlet taitaa olla Tampereen Teatterin tulkinta parisen vuotta sitten, laatutyötä sekin.

Katsottiin vielä kuinka Suomi hävisi lätkässä Latvialle. Teki terää leijonille. Euroviisuistakin jaksoimme yöllä innostua sen verran, että Jyväskylän raikkaat  rokkarit ansaitsivat aplodimme, miksei myös voittaja, uudemman ajan Kristus-hahmo.

Sunnuntaina äitienpäiväseremonioiden jälkeen tie vei Tehdas Teatteriin toispuol jokke, missä näimme Selma Lagerlöfin kertomukseen perustuvan Vaihdokkaan. Alma on siinäkin mukana nukettajana ja näyttelijänä, kotiuduttuaan Turun nukketeatteribuumiin kaikkine nuorekkaine voimineen. Saa samalla soveltaa Puolasta noutamaansa alan oppia Kulttuurirahaston apurahan innostamana.

Esitys oli oikein hyvä! Siinä on mainio kirjallinen pohja (peikkolapsi vaihtuu maalaispariskunnan omaan lapseen), hyvä esittäjäkaarti ja  Timo Väntsin notkea sovitus ja ohjaus. Seurassamme nelivuotias Aslakin katseli ihmeissään peikon tarinaa. Alma yllätti koomikon taidoillaan metsämiehen roolissa. Mieleen jäi myös osuva pääpari Ingrid (Kati Keskihannu) ja Hjalmar (Ville Kurki) sekä erityisesti hauska opettaja (Sofia Molin).  Itse peikkonukkea hypittivät ja riehuttivat ansiokkaasti.

Siinä olikin teatteri yhdelle matkalle. Illalla taas lätkää – ja Suomi hävisi Venäjällekin! Masokistisen mielihyvän hetkiä. Jospa ne siitä vielä terästyvät. Kiinnostus kisoja kohtaan tosin aika laimeaa.

Tässä välissä tarkistelin ja täydentelin kirjaani läppärillä. Pulkkisten tilavassa kämpässä on hyvä rauha siihenkin. Kävelin kaupungilla, kärryttelin lapsia Aslaa ja Saimaa puistoon ja sen sellaista. Mahtavia aterioita saimme nauttia, lohta ja lihamureketta ja yöpaloja. Saunoneetkin. Herkko antoi taas lisäopetusta tietsikan ihmeellisessä maailmassa.

Sitten maanantaina pääasiat. Sain lukea historian professorin Timo Soikkasen luona Olavi Paavolaisen kirjeitä rakastetulleen Liisa Tannerille, Timon tädille. Valaisevia! Olen ne ennenkin nähnyt, mutta nyt täydentelin muistiinpanojani. Timon tytär tarjoili ystävällisesti teetä ja karjalanpiirakkaa. Sitten Timo heitti minut yliopiston kirjallisuuden laitokselle, mistä pienen etsimisen jälkeen löytyi Paula Koskimäen lisuri Kolmannen valtakunnan vieraana –teoksen kerronnasta ja vastaanotosta. Luettu.

Enkö mä tämän jälkeen jo ansainnut kotimatkan? Ajelin lempeässä illassa Kyröön, Marja jäi sinne vielä tapailemaan luokkatovereitaan.  Härkäpakarissa otin Iltsikan ja huomasin, että filosofisen promootiokin taas lähestyy. Lehti muistaa 50 vuoden takaista priimusmaisteria Kirsti Mäkistä, jonka sukupuoli sekoitti perinnäistavat. Onnea.

Hitto kun olin onnellinen päästessäni omaan sänkyyn. Verraten täyteläinen viikonloppu takana. Kyllähän sitä Turussa, mutta Kyrössä on sittenkin toista.

12.5.2014

Rooman luksusta, kirjojen juhlaa

Suuri kauneusToni Servillo

Kun johonkin uppoutuu, kaiken ympärillä voi nähdä työnsä silmin.

Kävelin illalla Maximiin, suosikkileffateatteriini, ja näin Paolo Sorrentinon Fellini-mukaelman La grande bellezza – Suuri kauneus. Sain rentouttavan tilaisuuden vaellella yön ja loiston Roomassa parisen tuntia. Väljästi koostettu elokuva ei vaatinut suurta intensiteettiä katsojalta.

Ällistykseni oli joltinenkin, kun seurailin pääroolin esittäjää Toni Servilloa. Eikö hän muistuttanutkin erehdyttävästi Olavi Paavolaista! Yhteen kirjaan pysähtynyt menestyskirjailija, seurapiirien lemmikki, ikääntynyt dandy, naisten hurmaaja, väsähtänyt nautiskelija ja kauneuden palvoja. Kirjoituskammossaan hän tuli lähelle Paavolaisen viimeistä vuosikymmentä. Hän eli elämää, jollaista Paavolaisen olisi pitänyt elää, jos olisi voinut. Hänen salonkileijonan roolinsa oli kuitenkin loppuaikoina virttynyttä, alkoholisoitunutta, syrjäytyvää alamäkeä. Eikä Helsinki sitä paitsi tarjonnut Rooman kaltaisia kulisseja.

Nuoruutensa Pariisissa Paavolainen kuljeskeli yksinäisenä turistina, mutta loi kirjassaan Nykyaikaa etsimässä itsestään sujuvan maailmanmiehen kuvan. Tulenkantajat pysyivä’t omissa porukoissaan eivätkä luoneet kontakteja Pariisin vilkkaaseen kirjallisuus- tai taide-elämään. Kielitaitokin haittasi. Kyllä he yöbaareissa jaksoivat hillua ja kirjoittivat ahkerasti matkakirjeitä, Waltari läpimurtoromaaninsakin. Toni Servillon esittämän joutomiehen eleganssia ei suomalainen missään maailmankolkassa hevin tavoita.

Fellinin alkuperäinen La dolce vita oli muistaakseni kipeämpi ja mietteliäämpi elokuva kuin tämä visuaalista juhlaa tarjoileva kavalkadi. Mustavalkoisuus toi siihen särmikkäämmän sävyn. Anita Ekberg sai katsojan haukkomaan henkeään herkemmin kuin nämä nyky-Rooman kurvikkaat kaunottaret, joita Sorrentinon elokuvassa riittää. Suositeltava matkailuelokuva – paitsi että matkailija harvoin pääsee sellaisiin miljöihin, joissa kamera tässä herkuttelee. On siinä myös autenttisia yöllisiä katunäkymiä. Roomaan tekee heti mieli.

Mutta täällä sitä vain naputellaan. Eilen oli Vanhan Kirjallisuuden Päivien hallituksen kokous WSOY:n kabinetissa; 2,5 tuntia pohdittiin kohta avautuvan 30-vuotisjuhlakesän ohjelmaa ja kaukaisempaa tulevaisuutta. Hyvältä näyttää ensi kesän ohjelma, oikeastaan aika komealta. Odotan jo avajaisia, Timo Soinin löytöjä kirjahyllystään ja Jenni Haukion puheenvuoroa kirjan kunniaksi. Entäs seminaari, jossa Martti Häikiö, Eija-Riitta Korhola ja Tommi Melender puhuvat aiheesta ”Minä ja kirja”. Tai veteraanit Ele Alenius ja Kalevi Kivistö viisaiden tietokirjojen äärellä. Ylipäänsä kirjan muuttuva asema keskusteluttaa. Pääasiana tietysti ovat kukkuroillaan notkuvat kirjatiskit, joista voi vanhaan tapaan tehdä ihmeellisiä löytöjä. Jännevälejä Setä Topeliuksesta Satu Sopaseen;  lauluja, runoja, lastenjuttuja, teltan tarjoiluja ym.

Kuten hallituksen puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää päivien tunnelmia  kuvailee: ”Kohtaamiset maan kirjapääkaupungissa Sastamalassa ovat antoisia: opettaja, työtoveri tai lapsuudenystävä vuosien takaa istuukin yllättäen samassa salissa tai hamuaa myyntipöydältä samaa kirjaa kuin sinä. Juttu jatkuu rennosti kahvikupin tai viinilasin ääressä.”

Mutta ensin on Paavolainen saatava selväksi. Tapasin hänen sukulaisiaan, ja siinähän juttu kulki vilkkaasti, juuriltaan karjalaisia kun ovat. Olavista riittää puhuttavaa, elävä legenda hän on edelleen. Elämäkerta kasvaa sivuja. Kohta on pantava piste, kerättävä kuvia ja huokaistava. Taas takana antoisa matka toisen kengissä. Persoonia sellaisia kuin Olavi Paavolainen ei pohjoinen maa usein synnytä. Olisi hän Roomassakin osannut elää ja nautiskella kuin Toni Servillon joutokirjailija, älykkäämpänä ja valppaampana vain, tuskaillen tutulla tyylillään maailman menoa.

8.5.2014

Carlos selvisi

 

Carlos

Onkohan meillä kovin usein niin järkytytty kuin tänä iltana: Carlosta survaistiin sittenkin puukolla vankilassa! Hetken uskoimme, että kaveri poistetaan nyt näin dramaattisesti sarjasta. Mutta ei sentään, vaara ohi. Carlos selvisi. Eihän sarjan kertoja voi kuolla. Miten helpotuimmekaan, miltei kuin vanhempansa.

Merkillisesti tämä ”leppoisa” (mikä väärinkäsitys!) perhesarja on edelleen pitänyt meitä pihdeissään pitkän talvikauden. On suuri helpotus, että se nyt jää kesätauolle. Kaikkiaan Francon aika ja Francon jälkeen ovat peräti harvinaista tv-historiaa. Kysyn edelleen, onko näin pitkää samojen näyttelijöiden sarjaa missään tehty niin, että taso pysyy näin intensiivisenä pitkin matkaa. Nämä ihmisethän ovat eläneet ainakin yli 20 vuotta sarjan myötä ja muuttuneet roolihahmoikseen. Espanja on selvinnyt diktatuurista ja kriiseistä, kasvanut ja kehittynyt heidän mukanaan. Mitä tietäisimme maasta ilman heitä?

Kiitän onneani, että tulin itse sairaalassa maatessani keskikesällä 2008 ikävystyneenä katsoneeksi eräänä lauantai-iltapäivänä pari jaksoa kyseistä sarjaa. En ilmoisna ikänä olisi muuten kiinnostunut jostakin perhesarjasta. Silloin Alcantaran perhe tuli elämääni eikä ole poistunut. Tunnen jo kuuluvani siihen yhtenä jäsenenä. Isä Antonion suutuspuuskat naurattavat aina, samoin Miguelin spanielinkatseet. Mercedes on ihanin tuntemani nainen Marjan jälkeen. Merkillinen juttu. Jokin maaginen kosketus näillä ihmisillä täytyy olla, kun he säteilevät ruudun läpi vaikutusvoimaansa tänne pohjolan raukoille rajoille saakka.

Espanjan vankilaoloja 1980-luvulla on nyt kuvattu jokseenkin tyhjentävästi. Karmeaa meininkiä. Samasta perheestä on jo kaksi lasta vieraillut vankiloissa, Ines vielä sen edellisen näyttelijän aikana (ainoa poikkeus). Silloin syyte oli poliittinen, nyt Carlosin kohdalla huumeisiin liittyvä. Ines selvisi omasta huumekierteestään. Syyttömän kärsimykset koskettavat aina katsojaa. Varsinkin kun Carlosin elämää on katseltu ihan pikkunappulasta saakka. Millainen hän on todellisuudessa? Ja onko sarjan kertojalla, sen tekijällä, kuinka autenttinen kosketus sarjansa tosiasiapohjaan?  En ole halunnut etsiä taustatietoja, säilytän mieluummin illuusioni.

Kunpa valoisan alkukesän saisi olla ilman tv-addiktioita, mutta eikö vain ensin läimähdä ruutuun lätkää Minskin täydeltä ja kohta perään futista Brasiliasta. Ja samalla hälisevät EU-vaalit veikkauksineen ja jälkipeleineen. Siinä ne kauniit kesäpäivät taas kuluvat. Paitsi jos kovettaisi mielensä. Nyt katselet vain luonnon ihmeellisiä tapahtumia ja vasta loppuotteluihin keskityt. Hittoako aina pitää liimautua median sätkypelleksi.

Toivotamme Carlos Alcantaralle siunausta ja vahvistuvaa terveyttä. Ei ole kivaa maata puukonhaava vatsassa, sen tietää Esa Saarinenkin. Carlosista on tullut kuin oma poika. Kunpa hän vielä onnistuisi kirjailijana, sillä lahjoja tuntuu olevan. Ai mutta, hänestähän tuleekin tämän suuren autobiografisen tv-sarjan kertoja! Epäilemättä Cervantesin perillinen modernissa välineessä.

Levätkööt Alcantarat rauhassa kesän, syksyllä taas tavataan.

5.5.2014

Nykyaikaa, toden totta

Maltan matka 2014 184

Kun Frankurtin ja Helsingin välisellä lennolla luin Die Zeitista Arseni Jazenjukin laajan haastattelun, heitin mielessäni hyvästit sovun mahdollisuudelle Ukrainassa. Niin raivokkaasti maan pääministeri sättii Venäjää ja Putinia. Ei voi olla mitään keskusteluyhteyttä vähään aikaan. Kotona odottivat uutiset Odessan tuhopoltosta. Eipä olisi uskonut, että tällaista vielä lähimailla kohdataan.

Täällä Rööperissä on levollista, koleaa ja räntää rätkii. Hyvin saatoimme kuitenkin kierrellä Kaivarissa sunnuntaina. Kaikki vapun jäljet oli Ullanlinnasta huolellisesti siivottu. Ohutta lehtiverhoa on puhjennut puihin.

Francon jälkeen oli heti pakko katsoa uusintana. Sydän syrjällänsä jännitämme kuinka Carlos vankilassa selviää. Kun ajattelee pitkän sarjan viimeaikaisia käänteitä, ei voi ainakaan yhtyä Hesarin Leena Virtasen luonnehdintaan ”leppoisasta perhesarjasta”. Synkemmissä syövereissä tuskin voitaisiin perheen piirissä kulkea. Mitä muita aiheita sarja on käsitellyt huumeiden lisäksi: poliittista väkivaltaa, korruptiota, taloudellisia väärinkäytöksiä, sisällissodan makaabereja muistoja, rintasyöpää, kirkon vaikutusvaltaa, puhumatta nyt ihmissuhteiden jatkuvasta räsähtelystä. Leppoisaa todellakin. Nyt on odotettava iltaa, jotta Carloksen kohtalo viimein ratkeaisi ennen kesätaukoa.

Oman telkkarin äärellä tuli muutenkin viivähdettyä samalla kun selvittelin lehtipinoa ja postia. Erin Brockowich oli lauantaina yllättävän ansiokas elokuva naisen tosipohjaisesta kamppailusta mahtavaa kromikonsernia vastaan. Amerikkalaiset tekevät kovia läpivalaisuja omasta yhteiskunnastaan, vaikka tässä nyt oli draaman koristeita mukana viihdytyksen vuoksi. Ei haitannut, ydin täyttä asiaa. Loistavat näyttelijät kruunasivat, Julia Roberts ja vanha suosikkini Albert Finney – kuka muistaa 60-luvun hienon leffan Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun?

 Taas yllätti kotimainenkin. Vähän arvellen ryhdyimme eilen kulkemaan Mika Kaurismäen Tietä pohjoiseen, miltei jo luovutimme, kun Loirin ja Edelmanin karismat oli katsottu, mutta sittenhän jutusta kasvoi ihan oikea tarina. Käsikirjoitus kerrankin kelvollinen joitain pakollisia hölmöilyjä ja logiikan kuperkeikkoja lukuunottamatta. Kovin oli tähdillä vuorattu pienetkin roolit. Ei ihan hullumpaa.

Mutta hei Nelonen siellä! Ja varsinkin vitonen lauantaina. Eihän elokuvaan voi läiskiä kesken kaiken ylänurkkaan persujen EU-mainoksia! Siis leffan kulkiessa!! Mainoksia on muutenkin mahdoton määrä. Antaahan se meille mahdollisuuden jumppaan välillä. Mutta muistanpa vain, millainen huuto syntyi aikoinaan MTV-teatterissa, kun herrat pisti kanavan tunnuksen pysyvästi ruudun kulmaan. Ohjaajan taideteos oli pilalla! Nyt se on vakiintunut tapa, ja lisäksi ne runnoo sinne mitä vaan eikä kukaan perään huutele.

Olikohan vielä jotakin asiaa. Tuskinpa vain. Ryhdynkin taas käymään läpi tota Paavolaista, mainosmies hänkin aikoinaan, mutta tyylitietoinen. Usein huvittaa ajatella, mitä hänen kaltaisensa intellektuelli ajattelisi tästä nykyisestä nykyajasta. Jota ei tarvitse lähteä mihinkään etsimään, kun se vyöryy jatkuvasti silmille ja suuhun ja olohuoneeseen. Herrajumala, hän sanoisi, vihdoinkin täällä tiedetään mitä maailmassa tapahtuu. Mutta ymmärretäänkö siitä mitään? Tuskin sen enempää kuin 30-luvullakaan. Vestigia terrent.

5.5.2014

Maltan ritareita jäljittämässä

Maltan matka 2014 138

Viikon täydellinen mediapaasto takana, postilaatikkokin näkyy menneen umpeen. Pahoittelut jos joku tärkeä viesti on  hukassa. Yritetään yhteyttä uudelleen.

Palasimme yöllä Maltan saarelta, joka oli kyllä innostava elämys. Waltari-seuran lipun alla kuljimme 36-henkisellä joukkueella, mutta oikeastaan pitäisi puhua Ari Suutarlan seurasta – niin suvereenisti Ari näitä turneita järjestää. Viimeksi oltiin Israelissa ja Islannissa, jälkimmäisessä Sillanpään ainoan pitemmän ulkomaanmatkan jäljillä.

Mika Waltari suunnitteli romaania Temppeliherrain ritairkunnasta pitkään 1950- ja 60-luvuilla ja kirjoittikin sitä pariin otteeseen paksun nivaskan, mutta poltti molemmilla kerroilla käsikirjoituksensa. Ritarien pääpaikka oli 1000-luvulta alkaen Malta, kunnes liian varakkaaksi ja mahtavaksi paisunut järjestö murskattiin 1300-luvun alussa Ranskan kuninkaan Filip Kauniin toimesta, ja suurmestarit poltettiin roviolla. Mahtava aihe oli Waltarilla jo valmiiksi tutkittuna ja pitkälle kirjoitettuna, mutta kohonnut itsekritiikki ei enää kelpuuttanut syntynyttä tekstiä.  Kukaan ei liene nähnyt hänen savuna ilmaan haihtuneita aloituksiaan.

Yhtenä matkan tarkoituksena oli siis harjoittaa kontrafaktuaalista kirjallisuudentutkimusta ja miettiä, mitä romaanista olisi voinut tulla. Mihin suuntaan Waltari tällä kerralla olisi kehitellyt idän ja lännen, kristikunnan ja turkkilaisten välistä vastakohtaisuutta? Sain esitelmöidä aiheesta seurakunnalle kahteen otteeseen, ja jotakin alkoi kirkastua – varsinkin kun alkuperäiset paikat, linnat, temppelit ja satamat olivat nähtävillä. Täältä käsin ristiretkeläisten turvallisuudesta huolehdittiin merirosvojen varalta, ja täältä kristikunnan etua kaikin tavoin yritettiin valvoa myöhäisen keskiajan kahinoissa. Turkkilaisten paine länteen päin oli kova. Temppeliherrain ensimmäinen tehtävä oli pysäyttää ekspansio ja toiseksi vallata Jerusalem takaisin kristityille.

Oletan että yksi syy romaanin keskeytymiseen oli Waltarin kauhu siitä, että hän toistaisi itseään. Kehitys oli hänen tärkeimpiä arvojaan. Toinen syy ehkä kolmannen Turkin matkan 1968 tuomat uudet ideat, varsinkin Afroditeen salaperäinen osuus. Ja kolmas yksinkertaisesti heikentynyt terveys, hidastunut innostus: ei syntynyt enää entisenlaista luovaa hurmiota, joka oli Waltarin kirjoitustyön edellytys.

Marja esitelmöi Maltan linnuista ja Eero Niinikoski maailman kulttuuriperintökohteista. Epäilen että molemmat aiheet kiinnostivat matkalaisia lopulta enemmän kuin nämä ainaiset Waltari-jupinat ja hyvä niin. Marja oli opiskellut tunnollisesti koko kevään sikäläistä linnustoa, kertoi siitä valaisevasti ja onnistui bongaamaan monta itselleen uutta lajia (heinäkerttu, samettipääkerttu, silkkikerttunen, pitkäjalka..) Maltan luonnonsuojelualueita ja pusikoita kierrellessään. Eero hämmästytti meitä perintökohteiden määrällä ja laadulla ja koko sillä koneistolla, joka tässä suojelutyössä toimii. Hienoja hankkeita.

Mikä mieleen painuvinta matkalla? Mdinan muurein suljettu vanha kaupunki kaikkineen. Pääkaupunki Valletta ja varsinkin Johanneksen katedraali, Caravaggion maalaukset! Kuuluisa Johannes Kastajan mestaus yhden kappelin peräseinällä. Se ei hevin lähde mielestä. Suurmestarin palatsin haarniskat ja asekokoelmat. Koko vanhan mahdin pysähtynyt surumielisyys. Gozon muinainen temppeli ja turkoosi ikkuna Välimerelle.

Tuntui siltä, että paljon salaisuuksia jäi vielä odottamaan lähestymistä. Malta on lopulta aika vähän tunnettu, mutta vuoden 2018 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi valittu Valletta varmasti lisää mielenkiintoa. Maltan strateginen asema Välimerellä on kautta vuosisatojen ollut merkittävä. Saari on jatkuvasti vaihtanut valtiaita, viimeksi englantilaiset ovat jättäneet vahvimman leiman. Liikennekin on vasuria ja kaikki puhuvat englantia, vaikka omakin kieli on olemassa. Malta on nyt itsenäinen tasavalta ja EU:n jäsen, ja sillä on vastavalittu naispresidentti.

Ruokakulttuurin puolesta emme päässeet varsinaisesti haltioitumaan, vaikka hotellin  illalliset olivat turhankin runsaita. Ihmeen mautonta kalaa usein lounailla tarjottiin. Mutta vihoviimeinen lounas ydinporukalla siinä kotilahdelmassa St Georges Bayssa kruunasi kaiken: viimeinkin loistavasti valmistettua kalaa äyriäisineen sekä joustava, nopea ja huippuystävällinen palvelu.

Seurue suoriutui hienosti kaikista retkien vaiheista, ja järjestelyt pelasivat vailla ongelmia. Arin kanssa annoimme matkalle arvosasnan 9+ mikä ei ole yhtään liikaa eikä liian vähän. Eero Havian asiantuntemukseen saatoimme aina nojata, ja paikallisen oppaamme Annan tarttuva nauru helisee vieläkin korvissa. Hyviä keskusteluja kävimme ohjelman lomassa eri muodostelmissa. Tämä oli kulttuurimatka jos mikä. Rantalomaa ei vietetty eikä iltaista ilonpitoa  juuri harrastettu. Paitsi ai juu, vappuna laulettiin kerran rullaati rullaata ja kahdella daamilla oli saarelta ostetut valkeat matruusinlakit.

Mutta sää oli taatusti parempi kuin kotimaassa, aurinko helotti kaiket päivät ja lämpötila keikkui loppupäivinä + 25 asteen nurkilla. Vähän palaneitakin olemme, mutta onnellisia yhtä kaikki. Kestämme kotimaan koleuden.

3.5.2014