Nykyaikaa, toden totta

Maltan matka 2014 184

Kun Frankurtin ja Helsingin välisellä lennolla luin Die Zeitista Arseni Jazenjukin laajan haastattelun, heitin mielessäni hyvästit sovun mahdollisuudelle Ukrainassa. Niin raivokkaasti maan pääministeri sättii Venäjää ja Putinia. Ei voi olla mitään keskusteluyhteyttä vähään aikaan. Kotona odottivat uutiset Odessan tuhopoltosta. Eipä olisi uskonut, että tällaista vielä lähimailla kohdataan.

Täällä Rööperissä on levollista, koleaa ja räntää rätkii. Hyvin saatoimme kuitenkin kierrellä Kaivarissa sunnuntaina. Kaikki vapun jäljet oli Ullanlinnasta huolellisesti siivottu. Ohutta lehtiverhoa on puhjennut puihin.

Francon jälkeen oli heti pakko katsoa uusintana. Sydän syrjällänsä jännitämme kuinka Carlos vankilassa selviää. Kun ajattelee pitkän sarjan viimeaikaisia käänteitä, ei voi ainakaan yhtyä Hesarin Leena Virtasen luonnehdintaan ”leppoisasta perhesarjasta”. Synkemmissä syövereissä tuskin voitaisiin perheen piirissä kulkea. Mitä muita aiheita sarja on käsitellyt huumeiden lisäksi: poliittista väkivaltaa, korruptiota, taloudellisia väärinkäytöksiä, sisällissodan makaabereja muistoja, rintasyöpää, kirkon vaikutusvaltaa, puhumatta nyt ihmissuhteiden jatkuvasta räsähtelystä. Leppoisaa todellakin. Nyt on odotettava iltaa, jotta Carloksen kohtalo viimein ratkeaisi ennen kesätaukoa.

Oman telkkarin äärellä tuli muutenkin viivähdettyä samalla kun selvittelin lehtipinoa ja postia. Erin Brockowich oli lauantaina yllättävän ansiokas elokuva naisen tosipohjaisesta kamppailusta mahtavaa kromikonsernia vastaan. Amerikkalaiset tekevät kovia läpivalaisuja omasta yhteiskunnastaan, vaikka tässä nyt oli draaman koristeita mukana viihdytyksen vuoksi. Ei haitannut, ydin täyttä asiaa. Loistavat näyttelijät kruunasivat, Julia Roberts ja vanha suosikkini Albert Finney – kuka muistaa 60-luvun hienon leffan Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun?

 Taas yllätti kotimainenkin. Vähän arvellen ryhdyimme eilen kulkemaan Mika Kaurismäen Tietä pohjoiseen, miltei jo luovutimme, kun Loirin ja Edelmanin karismat oli katsottu, mutta sittenhän jutusta kasvoi ihan oikea tarina. Käsikirjoitus kerrankin kelvollinen joitain pakollisia hölmöilyjä ja logiikan kuperkeikkoja lukuunottamatta. Kovin oli tähdillä vuorattu pienetkin roolit. Ei ihan hullumpaa.

Mutta hei Nelonen siellä! Ja varsinkin vitonen lauantaina. Eihän elokuvaan voi läiskiä kesken kaiken ylänurkkaan persujen EU-mainoksia! Siis leffan kulkiessa!! Mainoksia on muutenkin mahdoton määrä. Antaahan se meille mahdollisuuden jumppaan välillä. Mutta muistanpa vain, millainen huuto syntyi aikoinaan MTV-teatterissa, kun herrat pisti kanavan tunnuksen pysyvästi ruudun kulmaan. Ohjaajan taideteos oli pilalla! Nyt se on vakiintunut tapa, ja lisäksi ne runnoo sinne mitä vaan eikä kukaan perään huutele.

Olikohan vielä jotakin asiaa. Tuskinpa vain. Ryhdynkin taas käymään läpi tota Paavolaista, mainosmies hänkin aikoinaan, mutta tyylitietoinen. Usein huvittaa ajatella, mitä hänen kaltaisensa intellektuelli ajattelisi tästä nykyisestä nykyajasta. Jota ei tarvitse lähteä mihinkään etsimään, kun se vyöryy jatkuvasti silmille ja suuhun ja olohuoneeseen. Herrajumala, hän sanoisi, vihdoinkin täällä tiedetään mitä maailmassa tapahtuu. Mutta ymmärretäänkö siitä mitään? Tuskin sen enempää kuin 30-luvullakaan. Vestigia terrent.

5.5.2014