Lätkän loppuottelua ja EU-vaalien tuloksia voi seurata vaikka Istanbulista, jos sinne sattuu joutumaan. Mutta niiden akuutti mielenkiinto kyllä haalistuu välimatkan päästä. Venäläinen uutiskanava näytti oikein suurvenäläisen maalijuhlan ja tshuhnaa aina välillä allapäin lyötynä. Tämä oli varmasti venäläisille tarpeellinen voimannäyttö ja olympialaisten revanssi, ehkä sotilaallis-poliittiset aktiot tämän jälkeen vähän rauhoittuvat.
Vaalit näyttivät Suomen osalta aika yllätyksettömiltä. Sen sijaan Euroopan kanavilla hehkutettiin Ranskan ja Englannin eurokriittisiä maanvyörymiä ruutujen täydeltä. Muuttuuko Euroopasssa mikään? Ainakin Halla-aho ja Terho saavat roppakaupalla vertaistaan seuraa. Mutta eivätkö 13 suomalaista muuten liukene parlamentin liemeen kuin pisarat Välimereen. Varmasti laativat terhakoita kirjelmiä ja lobbaavat ahkerasti lymyisissä bistroissa. Pääasia että ovat mukana. Kuinka Linna antoikaan kapteeni Kaarnan Tuntemattomassa sanoa eräästä sotamiehestä: ”Tämä kampaa tukkaansa, mutta mukana hänkin on.”
Turkkia ei ole vielä saatu kangetuksi EU:n jäseneksi ja hyvä niin. Turkissa on onneksi vielä oma kiireetön elämäntunnelmansa, joka näkyy hyvin Istanbulissa ja varmaan vielä alkuperäisempänä muualla laajassa maassa. Kaikki tuntuu kangertavan kovin hankalasti eteenpäin, mutta kaikesta kuitenkin kärsivällisesti selvitään. Tämä näkyy erityisen hyvin kaoottisessa liikenteessä, joka kuitenkin toimii. Kaduilla näkee todella autenttisia kansantyyppejä. Elämäntasojen erot ovat huikaisevat kuten tuloerotkin. Mutta jotakin itämaisen tyyntä defaitismia näkyy kaikkialla. Kunpa antaisivat kunnon turkkilaisten elää omaa persoonallista elämäänsä kiskomatta heitä mukaan EU:n tehokkuuskilpailuun. (Totesimme kyllä pääministeri Erdoganin kohtaamat protestit Taksimilla ja Istiklalin kävelykadulla.)
Miksi olimme juuri nyt Istanbulissa, kun Suomessa vietettiin helteistä ”superviikonloppua”. Simppeli selitys: halusimme viimein nähdä Orhan Pamukin Viattomuuden museon (Masumiyet müzesi), joka vastikään valittiin Tallinnassa Vuoden eurooppalaiseksi museoksi. Viime kerralla kaksi vuotta sitten kävimme jo sen ovella, mutta viimeistelytyöt olivat silloin käynnissä, eikä museoon vielä päästetty sisään.
Miksi museo on merkittävä? En tunne yhtään vastaavaa ideaa missään päin toteutetun. Orhan Pamuk on jo sinänsä erikoislaatuisen, samannimisen romaaninsa pannut näytteille myös esineinä. Museoon on tuotu lähes kaikki kupit, neulat ja sakset, jotka romaanissa mainitaan. Lisäksi valokuvia, lehtileikkeitä, videoklippejä, äänitaustoja – jopa ne 4216 poltettua tupakantumppia! Nehän ovat heti tuloseinällä nuppineuloin kiinnitettyinä kuin jonkun perhoskeräilijän saaliina. Tarkoin on merkitty, kuka romaanissa ja milloin minkin savukkeen poltti!
Tämän idean pohtimisessa riittäisi hommia kirjallisuudentutkijalle, mutta jätän sen toistaiseksi. Mikä siis on fiktion ja todellisuuden suhde? Ikivanha ja tämän museon jälkeen entistäkin kiperämpi kysymys. Miksi Pamuk on halunnut luoda romaanin ikään kuin uudelleen tai ainakin vahvistaa sen esineellistä todellisuutta? Toisaalta romaanin kertoja on nuori liikkeenjohtaja Kemal bey, joka on kertonut tarinansa Pamukille. Pamuk esiintyy itsekin romaanissa, samoin koko perheensä. Entistä hauskemmin vyyhteytyvää. Tätä jään miettimään.
Kävimme museossa kahteen kertaan, eikä se oikein vielä riittänyt. Koettavaa, nähtävää ja mietittävää riittäisi. Esineet eivät vain ole näytteillä, vaan ne on dokumentoitu, ryhmitetty, komponoitu taiteelliseen tapaan – ja niiden yllä virtaa kuulokkeista romaanin kerronta ja kirjailijan jälkikommentit, jotka valavat ikään kuin ylemmän filosofisen tason kaiken ainutlaatuisuuden ylle. Luin matkalla romaania toiseen kertaan, taidan painaa loppuun saman tien, niin ihmeen vangitseva se edelleen on ja paranee vain toisella lukemisella.
Kiertelimme pienen valistuneen, aktiivisen ryhmän kanssa Istanbulia, tuttuja paikkoja alkaen Hagia Sofiasta ihan klassisesti Siniseen moskeijaan ja Topkapiin asti. Olimme erityisesti taas Waltarin ja vähän Paavolaisenkin jäljillä, viivähdimme Pierre Lotin kahvilassa, ihailimme upeita näkymiä Kultaiselle sarvelle, jonka vesillä myös risteilimme. Kuulimme Senni Sollon hyvän selostuksen Kharian mosaiikeista, kuljimme Fenerin työläiskaupunginosaa muurin viertä ja ja ajelimme myös Pamukin kotinurkille hienostokaupunginosiin. Päätimme retken Waltarin lempibaariin Londraan ja tietysti Pera palacen ylelliseen teehetkeen.
Sää kaiken aikaa loistava, ei ihan niin helteinen kuin kuulemma Suomessa. Vähäinen sateen ripeksintäkin meitä välillä virkisti. Matkan järjesti Lomalinja ja teemana oli siis ”Kirjailijoiden Istanbul”. Siitä riittäisi paljon enemmänkin puhuttavaa kuin tämän kiertelyn aikana ennätin. Tämä oli viides matkani tähän ihmeiden kylään, Marjan kanssa neljäs yhteinen, ensimmäinen oli häämatkamme 2008. Eikä tämäkään varmaan viimeiseksi jäänyt.
27.5.2014