Puhutaan Paavolaisesta

HK RiikonenO. PaavolainenP. Rajala

Kaksi tilaisuutta virittivät aaltopituuksia kohden syksyä. Kävin ensin Hauholla Kivennavan kihauksessa arvioimassa  Olavi Paavolaisen monivaiheista suhdetta Karjalaan ja erityisesti Kivennavan Vienolaan. Helteisenä lauantaina saliin kertyi hyvinkin toistasataa kuulijaa, mutta yleensä näissä kihauksissa on ollut sankempikin menestys, kuulemma. Niitä on järjestetty jo vuodesta 1947, kertoi Kyösti Pulliainen, tapahtuman vetomies.

Esitelmässäni ei mitään ihmeitä ollut, mutta hyvä oli vähän taas verrytellä tulevia koetoksia varten. Ihmiset olivat kiinnostuneita ja tulivat puhelemaan juttuni jälkeen. Näistä kohtaamisista aina jotakin kostuu. Eniten askarruttaa edelleen yksinpuhelun vastaanotto ja Neuvostoliitto-kirjan kohtalo. Tapasin ilokseni myös luokkakaverini Lede Virranteen vaimoineen, tämä kun on sukuisin Kivennavalta. Lede on stadin kundi ja kova futaaja vieläkin, aikanaan Norssin parhaimmistoa. Kovissa matseissa kamppailimme.

Toinen kohtaus oli eilen Elitessä Töölön sydämessä; nyt tapasin H.K. Riikosen, vastaväittäjäni vuodelta 1988, yhteisenä aiheenamme kas kummaa: Olavi Paavolainen. Teemme rinnakkaiset elämäkerrat, Hannu enemmänkin kirjalliselta kannalta, minä taas elämän syövereihin sukeltaen. Teoksia olemme toki molemmat tutkineet jo varsin kauan. 1960-luvulla luimme kumpikin Synkän yksinpuhelun ja siitä kiinnostuimme.

Ilona Koskimäki teki meistä haastattelua siinä terassin lehtevässä kulmauksessa Aamulehteen. Ei ollut haastattelijalla vaivaa saada meitä puhelemaan. Hannun kanssa tunnemme aiheen voi sanoa läpikotaisin, hän Paavolaista harrastanut ja tutkinut kauemminkin. Paavolainen on nyt kahden Norssin klassikon ristivalaistuksessa. Vain murto-osa tarinoistamme mahtunee lehteen. Valokuviakin otettiin ihmeellisissä asetelmissa. Kestimme hyvin. Kirjani ilmestyy syyskuussa, Hannun lokakuussa. Sen jälkeen ei kellään voi olla Paavolaisesta nokan koputtamista?

Toimittaja Ilona Koskimäki paljasti vasta lopussa, että edellisen Paavolaisen elämäkerran kirjoittaja Jaakko Paavolainen oli hänen isoisänsä! Onneksi emme mollanneet hänen asiapitoista ja hyödyllistä kirjaansa. Tosin olen löytänyt siitä yhden ilmeisen virheen: eikö Paavolaisen asunto ollut Museokatu 40 B 40 eikä 40 B 14, kuten Jaakko P. väittää kuvatekstissään. Kuten huomataan harjoitamme seikkaperäistä lähdekritiikkiä. Kävin katsomassa talon julkisivua ja ulko-ovea, rappu näytti olevan remontissa.

Haastattelun jälkeen kävelin Hietaniemen hautausmaan uurnalehtoon, ja toimistossa käytyäni löysinkin Alice ja Olavi Paavolaisen vaatimattoman mustan hautakivilaatan. Siinä he ovat, äiti ja poika, hyvässä symbioosissa. Olavin ainoa elinikäinen naissuhde.

Paahtavaa oli Helsingissä, helpotti päästä takaisin maalle. Kuuntelin ajaessani Pirjo Hassisen kuunnelmaa Grilli-ilta, ja nyt on sanottava, että ohjaaja ja varsinkin äänisuunnittelija olivat ylenpalttisella taiteellisuudellaan lähes peittäneet kuunnelman puhutun tekstin. Ainakaan autoradiostani ei selvinnyt edes, kumpi miehistä lopussa kuoli. Eikö selkeys ole enää mitään kaikenlaisen remmakan, ulinan, soiton ja huudannan rinnalla. Äänimaailma voi pahimmillaan tuhota tekstin, vaikka kritiikki kuinka ylistäisi. Heillä on kuulokkeet ja parhaat kuunteluolosuhteet. Autossakin pitäisi voida kuunnella.

Tämäkin valitus sopii tähän päivään, sillä Olavi Paavolainen oli aikanaan Radioteatterin päällikkö ja kiinnitti erityistä huomiota puheen selkeyteen. Taiteellisuuttakin oli ihan tarpeeksi. Lavastettuja ensi-iltoja  järjestettiin kriitikoille. Mutta vielä ei keksitty tätä äänien ihanan monikäyttöistä sekameteliä.

En malta vielä jättää Paavolaista käsistäni, vaan hion ja hellin viimeisiä vedoksia. Keskustelu Hannun kanssa Elitessä rohkaisi toivottavasti kumpaakin meistä kestämään kirjojen ilmestymiseen aina liittyvät koettelemukset.

Olavin päivänä 29.7. 2014