Nuoruuden viimeinen vuosi alkaa

Elokuuta 2014 2

Yleensä on ollut aurinkoisempaa tähän aikaan. Nyt putoaa vettä ja tuulee puut humisten. Hiljainen syntymäpäivä, jota vaimentaa myös yllättäen todettu obstruktiivinen bronchitis. Tohtori Jari-Vesa Isokotamäen määräämät rohdot helpottavat jo huomattavasti oloa.

Tulkitsen niin, että psykofyysinen olemukseni soi sisääntulon bakteerille, kun pitkään jatkunut työpaine laukesi. Niin kauan kuin työ vaatii, pysyy terveenä. Nyt on aikaa muutama päivä sairastaakin. Saan pakollisen täydellisen loman. Mitään ei huvita tehdä. Ruumis on viisas.

Alma jatkaa teatteriesityksen pyörittämistä Töllinmäessä, ja me täällä huollamme häntä edelleen parhaamme mukaan. Hauskaa että hän viihtyy tuolla Taatalassa, joka onkin ollut vailla asukasta koko kesän. Ennen vanhaan vanhempani viettivät siellä kesiä, isäni vielä yksin viimeiseen saakka.

Tänään on puitu budjettia hallituksen riihessä, ja jotakin sieltä odotetaan, jyviä vaiko akanoita. Jälkimmäisiä veikkasi Raimo Sailas eilen kovassa kolumnissaan Hesarissa. Se oli ymmärtääkseni täyttä asiaa. Kuka tunteekaan paremmin budjetin lonkerot kuin Sailas. Hallituksen pitäisi siis viimeinkin uskaltaa tehdä kovia rakenteellisia päätöksiä, joita se ei tietenkään uskalla tehdä. Vaalit ovat liian lähellä.

Nyt meillä on ensimmäisen kerran valtiovarainministeri, jonka kutsumuksena on jakaa rahaa – ensimmäiseksi eläkeläisille ja lapsiperheille. Ennen ministereinä oli todellisia pihtareita, tyyppiä Niinistö, Viinanen, Pekkala ja Koivisto. Joilta ei olisi hellinnyt mielellään mitään kenellekään. Synkistelivät vain ja näyttivät vakavaa naamaa. Nyt on toinen meininki, vaikka ajat vieläkin vakavammat.

Faija oli aikanaan 50-luvulta 70-luvulle valtiovarainministeriön virkamiehiä, ja totuin kuulemaan, kuinka valtion puolta pidettiin. Mitään ei herunut helposti.  Aina pantiin vastaan pyytäjille. Vasta Virolainen 70-luvun alussa Sorsan hallituksessa avasi hanat valloilleen ja suorastaan tyrkytti rahaa järjestöille ym. Tämä synkisti faijan mielen. Valtion mies henkeen ja vereen.

Seuraamme kuinka Rinne taiteilee valtionvelan, pysähtyneen talouden, kilpailukyvyttömyyden ja demarien pyyteiden ristiaallokossa.  Omia täytyy hyvittää, vaikkei rahoja olisikaan. Niinistön ja Sailaksen viisaat ohjeet kantautuvat arvatenkin kuuroille korville. Kuten Soini irvaili, pääasia että hallituksessa on kiva fiilis – vaikka sitten valtiolaiva ajaisi suoraan päin äkkiputousta.

Yksi huvittava juttu on sekin, että nyt vaaditaan järjestettyä aamutoimintaa lapsille ennen koulun alkua. Mites me aikanamme pärjäsimme? Pelattiin vaikka purkilla futista, keikuttiin koulun pihalla, hypättiin kilpaa vauhditonta kolmiloikkaa. Ei tarvittu ketään järjestämään toimintaa. Niinistö ehdotti puissa kiipeilyä, hyvä sekin, vaikka äidit nousevatkin heti kapinaan. Vanhana opettajana Artsi muisti Käpylästä, että yksikin kaveri kävi aamutuimiin omenavarkaissa koulun lähipihalla, neuvokasta ja omaehtoista toimintaa.

Meitä ei valvottu eikä ohjeistettu eikä meille järjestetty mitään paitsi ihan pakolliset. Kuulummehan suuriin ikäluokkiin, ja ihmeesti vain on pärjätty tässä yhä tiukentuvassa ja järjestäytyneemmässä yhteiskunnassa, jossa omalle aloitteelle tahdotaan jättää yhä vähemmän tilaa.

Markku Envall tuossa viestitti, että paalusta 69 alkaa viimeinen nuoruuden vuosi, sitten tulee peruuttamaton siirtyminen vanhuuteen. Saas nähdä. Vielä tuntuu nuorukaismaiselta. Lukenut Markun uusia aforismeja (Joka tähtiä tähystää) viisastuakseni edes vanhemmiten: ”Nuoruus on kerrostuma vanhan mielessä: mitä syvemmälle vajoaa, sitä kirkkaampana loistaa.” Olkoon niin, toivossa on silti elettävä.

27.8.2014

Huumori on vaikea laji

Jonasson

Sumuinen aamu ei innosta kentälle. Nivus vähän venähti viimeksi, samoin sormi nyrjähti kun yritin torjuntaa maalissa. Vammoja varottava tässä iässä. Sitä paitsi Alma asuu talossa ja kiertää esittämässä nukketeostaan Eemeli ja aurinko Hämeenkyrön eskarilaisille. Huollan taiteilijalle aamupalaa.

Pimenevät illat innostavat taas lukemaan. Helteillä ei oikein maita, kirja kääntyy hitaasti. Selvitin sentään kolme osaa Tammsaaren Totuutta ja oikeutta, kaikki tyystin erilaisia. Se on merkillinen romaanisarja siinä, että se harppoo oikullisesti ajassa. Elävästi kerrottu, tragikoominen, valaisee synkkää historiaa hyvin inhimillisesti.

Suosikkini on edelleen toinen osa Koulutie, absurdein lukemani kouluromaani. Löytyisikö vertauskohtia Hyryltä, Hannu Mäkelältä tai Olli Jalosen uusimmasta? Tuskin mistään niin posketonta! Vuoden 1905 suurlakostakin Tammsaare sai irti ihmeen paljon huvittavaa ennen murskaavaa loppua. Tahatonta komiikkaa hirtehisimmillään. Ja sitten neljäs osa Kuolemantanssi näyttää erään aviohelvetin, jossa ihmeellistä tosiaan: vaimo on varsinainen syypää! Silti ymmärryksellä luodattu suhteen kuvaus keskellä pinnallista nousukautta, 1920-luvun huvittelunhaluista syöveriä Virossa. Pitkitetty ja ylen puhelias, itseään toisteleva teos; juuri sen vuoksi lopun katastrofi jysäyttää perin juurin.

No jaa, viides osa vielä puuttuu. Sehän suomennettiin ensi kerran jo aikoja sitten, ja nyt on tämä Salokanteleen saavutus viimeistä silausta vaille hallussa. Sitten vasta kokonaisuus hahmottuu kunnolla.

Huumorin olemusta tulin miettineeksi lukiessani Jonas Jonassonin toista hupiromaania Lukutaidoton joka osasi laskea. Hänen edellistään, sitä maagista Satavuotiasta, luin täyttä kurkkua hohottaen noin 150 sivua. Sitten tarinan laajetessa globaaliksi veto alkoi väsyä. Sen valtti oli alussa helpon näköisesti, ikään kuin vahingossa etenevä juoni mahdottomine, silti täysin luontevine käänteineen ja kommelluksineen.

Toinen samaa reseptiä käyttävä kirja ei tietenkään voi yltää ensimmäisen suurmenestyksen rinnoille, se lienee luonnonlaki. Silti petyin tähän toiseen enemmän kuin olisin suonut. Miksi se ei enää toiminut? Juonihan on nerokas, todella suurisuuntainen, maailmanpoliittisesti kattava kuten edellisenkin loppupuoli. Historiaa laukataan läpi hirmuisella lennolla ja keksimiskyvyllä. Satiiria ja sivalluksia riittää, varsinkin Etelä-Afrikan ja Ruotsin politiikassa. Suomeakin sivutaan, Mannerheimin karrieeri käydään läpi ja paljon muuta. Mutta mikä että se ei kulje kuten edeltäjänsä…

Luulen poimivani ainakin yhden kestävän selityksen. Jonasson yrittää nyt selvästi liikaa. Edellinen jysäys on lisännyt paineita. Hän kirjoittaa entisissä urissaan, mutta kireämmin. Vitsien väännön yritys näkyy liian selvästi, kirjassa on sata sivua liikaa pituutta, välillä kerronta vakavoituu ja väljähtää. Poliittisen saarnan Jonasson sentään välttää, mutta hipoo kyllä ruotsalaisille rakkaan moraliteetin lajityyppiä.

Toinen selitys voisi olla vähän liian mahdottomien tilanteiden ylenpalttinen ruuhka. Vähempikin olisi riittänyt. Kun huvittelu ylittää kaiken todennäköisyyden rajat liian korkealta, koko lajin idea väsyy, menettää teränsä.

Kirjaa oli suorastaan vaikea saada loppuun. Ikään kuin tekijä olisi pitkittänyt juttua tietämättä itsekään mihin päätyisi. Edes kiinalainen loppukevennys ei jaksanut nostaa finaalia. Sääli tosiaan. Kaipasin näet oman urakkani jälkeen rentouttavaa naurupommia, jollainen oli se Satavuotias puoleen väliin saakka. Tämähän menikin urakoinniksi.

Parhaiten humoristi onnistuu, kun juttu solahtaa ikään kuin itsestään hauskaksi, hartiavoimin vitsiä vääntämättä. Pahiten lauseita jäykistää, jos hauskan yrittämisen tuska tuntuu pihteinä pitämissä. Totta tosiaan, huumori on vaikea laji.

25.8.2014

 

 

 

 

Kirjallista kirjavaa

OP kansi

Helsingissä jälleen, kaikenlaista hulinaa. Eilen puhuimme taas pitkän tovin Paavolaisesta H. K. Riikosen kanssa, tenttijänä tällä kerralla Parnasson uusi päätoimittaja Karo Hämäläinen. Ei meistä vieläkään saatu kunnon riitapukareita, niin monessa asiassa olemme Hannun kanssa samaa mieltä. Erojakin kyllä ilmenee, kunhan kirjamme ilmestyvät. Parnasson numeron pitäisi ilmestyä lokakuun alussa.

Samalla olen tehnyt jatkuvia, aivan viime tippaan ulottuvia viimeistelyjä, lisäyksiä ja korjauksia teokseeni. Näissä dead line on melko venyvä käsite, mutta TÄNÄÄN kirjan pitäisi viimein liukua painoon. Ja sitten se on menoa. Kuukauden kuluttua Tulisoihtu pimeään roihahtaa täyteen liekkiin.

Kävin palauttamassa kassillisen lähdeaineistoa kirjailijan veljenpojalle Erkka Paavolaiselle Kulosaareen ja pinon kirjoja SKS:n kirjastoon; tämä on näitä työperiodin helpottavia huippuhetkiä – näistäkin pääsen nyt iäksi eroon, niin ainakin toivorikkaasti kuvittelen.

Rentouduin sitten Otavan pihassa, jossa urhoollisesti vietettiin telttajuhlaa huolimatta rankkasateen hyökkäyksistä ja ukkosen jyrähdyksistä. Tuttua väkeä. Kuuntelin vilkkaasti puhelevassa seurueessa, kuinka herrat Klinge ja Tarkka vertailivat muistelmiensa etenemistä. Klinge rientää kierroksen eli vuosikymmenen edellä, Tarkka vasta aloittelee ja ottaa rauhallisesti. ”Skriver du om mig, så skriver jag om dig”, uhkaili Matti Pekkaa entisajan klassikkoa siteeraten.

Keskusteltiin Volter Kilvestä, kas Raija Matttila oli käynyt tänäkin kesänä Kustavin kulttuuripäivillä ja siitä raportoi. Matti kertoi lukeneensa uudelleen lempiteostaan Alastalon salissa. Vesakin siinä heilui maripaidassaan, näkyi Kirsti Mäkinen reippaana tyttärensä Katin seurassa, tuli vastaan myös Teija ja Filin väkeä, sain onnitella Minna Harmasta nimityksestä Opetushallitukseen, Hannu Rautkallion kanssa vaihdoimme kuulumisia ja tämän toisen Hannun kanssa saatoimme edelleen jatkaa pieniä Paavolais-pohdintoja.

Jatkoimme sitten juttelua Juha Vakkurin kanssa juhlivassa Kosmoksessa, jossa oli elävää musiikkia (hyvä naispuolinen saksofonisti) ja meheviä muikkuja. Juhalta tulee jo kolmas Afrikan matkakirja. Haastavasti hän tiukkasi, koska Marjan kanssa viimein saavumme Beniniin. Katsotaanpa jos vaikka… Paavolaiseen kääntyi meidänkin puheemme, sillä Juha on kirjoittanut miehestä hyvän näytelmän kymmenisen vuotta sitten Kaupungintetteriin. Häneltäkin sain keväällä antoisaa materiaalia.

Harvinaisen täysi kirjallisuuspäivä, vielä yöllä pyörivät päässä kuullut ja puhutut. Sosiaalinen pommitus leppeän kesän jälkeen tihentää ajatuskulkuja.

Tänään painelin silti virkeänä aamukahville Kappeliin, sillä siellä oli treffit vaalean pariisittaren Bénédicte Villainin kanssa. Hänet muistamme Ahon ranskantajana. Nyt hän lomailee ihan huvikseen Helsingissä, jota vakuuttaa jopa rakastavansa. Paljon on liikkeellä muitakin ulkomaalaisia Kauppatorin vaiheilla. Kauhistelimme hyvässä sovussa sitä Havis Amandan, toisen pariisittaren, päälle kyhättyä hotellihökötystä ja varsinkin sitä kammottavan näköistä pissaavaa idioottipatsasta torin toisella laidalla. Kun oli jo saatu turha maailmanpyörä ja älytön hotelli, piti torin miljöö vielä tällä kolmannella luomuksellakin pilata ikään kuin täydellisyyden vuoks. Mademoiselle Villain oli aidosti kauhuissaan tästä suomalaisesta ulkoilmataiteesta.

Muuten hänen päässään pyöri suuria ideoita. Hän on Pariisissa järjestänyt performanssin, jossa on luettu Ahon Seul-teosta (Yksin) siihen sävelletyn musiikin säestyksellä. Sepä pitäisi nähdä ja kuulla Helsingissäkin. Vielä nainen kaavaili uutta ajatusta Sibeliuksen ja Ahon suhteesta, nyt kun säveltäjän juhlavuosi lähestyy. Saas nähdä mitä sieltä olisi tulossa. Tilatkaa ihmeessä ensi juhlaviikoille vierailemaan!

Välkesalmen divarin ikkunassa oli 2 eurolla Antti Eskolan jäähyväisluentoja. Sieppasin kirjan, kun olin juuri kirjaston salissa lukenut Aamulehdestä professorin lämpimän 80-vuotishaastattelun. Viisasta pohdintaa uskosta ja vanhuudesta, kuolemastakin. Onnea Antille, vanhalle kunnon jäärälle!

Ja näin päivät kallistuivat viimein lopulleen, johan näitä riittikin. Waltarin liikuttavasti kirjoittamaa elokuvaa vilkuilin kertauksenomaisesti, Armi Kuusela siinä kauniina kamppaili läpi kaikkien kökön teennäisten kohtausten. Taukka on huvittavan yli-ikäinen kosiskelija. Itkosen ohjauksessa ei hurraamista, mutta sitäkin kömpelömpi oli dokkari Armin ja Gilin vierailusta Suomessa talvella 1955. Voi herran pieksut ja Armin leningit ja liukkaat korkokengät! Ja juhlajuna!

Nyt mä en voi muuta kuin odottaa ja yrittää unohtaa. Kirja menee menojaan. Siinä se komeilee vielä kerran kuvassa. Taidan huomenna painella takaisin Kyröön, missä Marja toivon mukaan mua oottelee.

20.8.2014

PS Aamu täyttäisi tänään 80 vuotta jos eläisi. Vietävä kukkanen haudalle.

 

Urheilua ja sukujuhlia

 

Elokuuta 2014 071

Olihan suvereenia keihäänheittoa, jotain iloa sentään. Kun ei estejuoksu sitten sujunutkaan, ei miesten eikä naistenkaan puolella. Mutta mehän olemme oppineet riemuitsemaan jo pelkistä finaalipaikoista kuin mitaleista konsanaan. Kiva kun kisat taas kerran ovat ohi, vapautuu aikaa ja energiaa.

Pitkän matkan juoksu vain ei enää suomalaisille maita, ei ole mailereita maratoonareista puhumattakaan. Moni harrastaa maratonia, ja kaikenlaisia juoksujuhlia järjestetään, mutta kukaan ei yritä oikein tosissaan huipulle. Onkohan se liian rankkaa näin hyville päiville päässeille suomalaisille? Kun katseli maratonin italialaisvoittajaa, aika elegantin keveältä menonsa näytti. Ja ranskalainen yleisurheilu viettää varsinaista voitonjuhlaa! Mitähän siellä on keksitty valmennuksen taikakeinoiksi?

Minun ikäluokkani juhlii nykyisin seitsenkymppisiä voimalliseen tapaan. Lauantaina oli vuorossa Ylivakerin Manu, joka on rakentanut Myllykylään suoranaisen perhedynastian: kaikki neljä poikaa perheineen asuvat samalla tontilla vanhempiensa mailla. Ja kaikki ovat varsin lisääntyväistä joukkoa, joten vaikea on pysyä kunkin perillisistä enää selvillä. Mutta olihan sitä komeampaa sukujuhlan tuntua.

Tapasimme juhlakansan joukossa mm. Osmo Rauhalan, joka kertoi kuulumisiaan valtaisen lampolan haltijana sekä kahdenkin atelieerin rakentajana. Myös amerikkalaista yliopisto-opetusta sivusimme ja huomasimme, kuinka tehotonta ja muodollista opetus Suomessa on verrattuna intensiiviseen ja henkilökohtaiseen kosketukseen Valloissa. Vaikka mistä tiedän nykytilannetta, omat ja lasteni kokemukset perääntyvät jonnekin 1990-luvulle. Kehitystä on voinut tapahtua.

Presidentti Niinistön matka Shotsiin ja Kiovaan oli sankarillinen ulkopoliittinen rauhanavaus, joka vahvisti koko karsittua presidentti-instituutiota meillä. Olisiko polvihousupääministerimme ollut yhtä vakuuttava vierailija? Supliikkimiehenä kukaties hyvinkin sujuva.  Tuli tulosta tai ei, aina kannattaa yrittää yhteyttä vaikka itseensä pelsebuubiin. Putin esiintyy nyt hyvin sovinnollisena, vaan mitä kätkeytyy uuteen rekkadiplomatiaan?

Hesari huomasi meidän tulossa olevat Paavolais-kirjat ansiokkaasti syksyn uutuuskirjojen luettelossa. Pieniä paineita lisääntyy. Mutta itse kirjalle ei voi enää mitään, yhden lauseen vielä lisäsin esipuheeseen. Ylihuomenna jyrähtävät painokoneet. Vavistus käy läpi tajuntapiirin. Onpa ainakin yritetty koota kokonainen kuva miehestä ja aikakaudesta, vailla silottelua.

18.8.2014

Marjan päivänä

Keskikesä 2014 047

Poimittu aamumarjat puskista, keitetty puurot ja kahvit, kirjoitettu korttiin kauniita ja todellisiakin ajatuksia, halattu herännyttä vaimoa ja astuttu pilvipoutaiseen päivään. Syyskesän portilla, ilma tuoksuu raikkaalta, taivas ylenee korkeammalle.

Helsingissä sujui hyvin, tavattu on taas kymmeniä kesän ruskettamia kirjaihmisiä, kilistetty maljoja, napsittu mainiota buffeeta, pientä juttua väännetty. Markun kanssa on luontevasti puhuttava vähän syvällisempiä, hän ei tyydy tavanomaisuuksiin. Uudet aforisminsa ovat ilmestyneet, juuri saimme postissa lämpimäiskappaleen. Sitä ryhdymme viisastuaksemme lukemaan ääneen toisillemme.

Tuskin kehtaisin Markulle tunnustaa, että toinen mukaan tarttunut kirja on tuo Jonas Jonassonin uusi huumoripommi Lukutaidoton joka osasi laskea. Junassa aloitin, ja heti nauratti. Mukana on enemmän  poliittista latausta kuin edellisessä, jonka tilannekomiikka on jokseenkin ylittämätöntä.

Jumpattiin ja saunottiin eilen ja katseltiin kisoja. Ei jaksanut Keskisalo tuon edemmäs, hyvä näinkin, sentään kaksi estemiestä matkassa. Minna Nikkanen hyytyi yllättävän matalaan korkeuteen. Mutta keihäsmiehet pitivät kutinsa, Pitkämäki ja Ruuskanen aivan suvereenisti, Etelätalokin hyvällä tuurilla täpärästi. Melkein meni hyvä saunavierailu Herran Tertun leirimontulla pipariksi, kun piti vähän väliä tarkkailla vanhan tukkikämpän telkkaria Artsin kanssa. Hauskaa oli silti.

Ilonaiheita on urheilurintamalla, huolia taasen korkeamman laulutaiteen areenalla. Vähän kohtuuttomasti Waltteri sai esiintyä inserteissä, kun laulun opetuksen ongelmia puitiin telkkarissa. Tertun saunalla olimme kaikki sitä mieltä, että Waltteri valitsi liian yksitoikkoisen ohjelmiston, vaan sitä melankolista Sibeliusta. Ooppera-aarioissa hän voisi päästää koko lavakarismansa valloilleen.

Eilen kun pääsin postin ääreen, suurin ilonaihe oli sittenkin Hesarin yleisönpalstalla harvinaisen hyvä kirjoitus ”Lukion on taisteltava pinnallisuutta vastaan” – kirjoittajina kolme SYK:n lehtoria Sinikka Herajärvi, Väinö Kuukka ja Tuula Uusi-Hallila. Olen tunnistavinani Tuulan terävän tyylin, mutta varmaan juttu on yhdessä ideoitu. Kerrankin jotkut kirjoittavat tässä pintaviihteen pauhinassa puhdasta ja tarpeellista järkeä. Leikatkaa talteen ja liimatkaa kaikkien koulujen ja virastojen ja ministeriöitten seinille! Siis Hesari eilen 14.8. -älkää missatko!

Jutun ydinlause: ”Monella nuorella on tekniset välineet hyvin hallussa. Vain sisältö puuttuu.” Niin totta, niin yksinkertaista. Ylivakerin Sanni aloitti esikoulun, ja Marjankin tyttärenlapset lähestyvät kouluikää, joten näitäkin asioita tulee seuratuksi, vaikka omat lapset ovat jo aika tukevasti omilla oksillaan.

Vieläkin tein Helsingissä viimeisiä korjauksia esipuheeseen ja viitteisiin, ja täältäkin lähetin Anssille yhden parannuksen, joten kirjan tekemisellä ei todellakaan ole loppua ennen kuin painokone konkreettisesti jyrähtää käyntiin. Voisinko viettää vapaan viikonlopun vain Jonassonia lukemalla, urheilua katsomalla ja huomenna Ylivakerin Manua (70)  juhlimalla?

15.8.2014

PS Sauli Niinistöllä ei ole vapaa eikä helppo viikonloppu; juuri nyt hän tapaa Putinin Shotsissa. Pokkana vaan. Kova naama!

PS2 Kuvahan on Hangosta heinäkuisella kiertomatkalla.

Kilpailujen viikko

HelinH-M Latvala

Hyvinkin monenlaisia kilpailuja seuraamme viikon aikana. Mirjam Helinin laulukisat lähenevät finaalia. Sitten alkoivat nämä EM-rutistukset Zürichissä,  ja tänään on vielä osallistuttava WSOY:n ”viinanjuontikilpailuihin” (termi Jari Tervon) kunnon edellyttämällä intensiteetillä.

Viimeksi mainitut ovat tosin siistiytyneet (=laimentuneet) kuluneina vuosina, vain räväkkä kärkijoukko jaksaa pitää jonkinlaista ryminää yllä. Samalla avataan kirjallinen syyskausi. Tuntuu sopiva kutina mahassa. Taas on kirjayritelmä pinnimässä markkinoille.

Musiikkitalossa kajautellaan samana iltana sivistyneitä lauluja, eikä ryminästä tietoakaan. Kroatialaiset baritonit ja venäläiset sopraanot loistavat. Meidän Waltteri putosi finaalista ilmeikkäästä eläytymisestään huolimatta. Olikohan ohjelmisto liian yksitoikkoinen ja matalahko, melkein pelkkää Sibeliusta. H-I Lampila pahoinpiteli Hesarissa sentään kohtuuttomasti Waltterin eleganttia esitystä. Ihana Olga Heikkiläkin putosi jo alkuerissä, ei siis kukaan suomalainen kajauttele finaalissa!  Katsottava kuitenkin kisan huipennus illalla, jos Södikan tai siis Bonnierin pippaloista tokenee.

Putosi myös Matti Yrjölän suojatti kuulantyönnössä, heiveröiseltä vaikutti Kankaan poika itämaisten mörssärien rinnalla. Kroatiasta sikiää paitsi hienoja baritoneja myös väkivahvoja mörssäreitä, ihme maa. Sakemanni Storl oli turhan ylivoimainen, loppukilpailu lässähti. Kokemusta kertyi Kankaalle, ehkä sieltä vielä rävähtää, mutta raameja tarvittaisiin tuplasti lisää, kun tuota Espanjan mahtavaa kaappia Vivasia katseli. En menisi minäkään varastamaan häneltä aamusämpylää (selostajien vitsi).

Suomalaisethan aloittivat tällä kerralla aika virkeästi varsinkin juoksuradalla, mikä tuntui ihmeelliseltä.  Oulusta on ilmaantunut oikea sprintteri Börje Strandin jäljille, tämä Eetu Rantala. Naisten puolella Hanna-Maaria Latvala pinkoi niinikään lujaa. Ja Jukka Keskisalon jalat näyttävät kerrankin pitävän, samoin Minna Nikkasen hermot seipään nenässä.

Yleisurheilu on sittenkin lajien kuningas, ei auta. Kävin serkkuani Oskua tervehtimässä Kyröskoskella asioidessani, sitä kuulan puserrusta katselimme karsinnan osalta yhdessä ja muistelimme Helsingin EM-kisoja 1971, jolloin Juha Väätäinen juoksi ne hirmujuoksunsa. Heitin innoissani Oskun sadetakin radalle, mitä mies vieläkin naureskelee. Kerroin tapauksen kerran hieman muunnellusti (oma takki lensi) Juhalle, jolloin hän lähetti kohteliaasti koko sadeasun korvaukseksi. Sehän olisi pitänyt oikeuden mukaan antaa Oskulle, mutta tuskin enää mahtuisi miehen ylle.

Urheilussa on siis vetoa ja viettiä, katsottava vaan nämäkin kisat aina keihään finaaliin saakka ensi sunnuntaina. Ja sonnustauduttava nyt ensin Helsinkiin ja sinne Korkeavuorenkadulle, missä tapaa taas vaikka ketä. Tuntuu kiva värinä; miltä syyssesonki alkaa näyttää..?

13.8.2014

Twiitti piristää pakotteissa

Keskikesä 2014 019

Pääministeri rauhoittelee meitä twiitillä. Heti helpotti, ei enää huolta Venäjän vastapakotteista. Kuinka se menikään: ”Tilanne on vakava, mutta tästä selvitään. Maltti on valttia.”

Kyllä tuohon tarvitaan pääministerin pätevyys ja arvovalta,  ei tuota kuka tahansa tallaaja pyöräyttäisi. On hyvä, että pääministeri kantaa kesähelteilläkin huolta alamaisistaan. Valiokunnan kokoukseen ei ehtinyt, mutta sehän onkin aika salakähmäistä puuhaa. Kansa iloitsee enemmän pirteistä twiiteistä.

Uskon että presidentin uudenvuodenpuhe voidaan sekin jatkossa korvata iskevällä twiitillä. Annan maksuttomasti pohjatekstin:  ”Kansalaiset. Maassa kaikki hyvin. Alkavana vuonna uusia sotia ja syvenevää talouslamaa, mutta niistä selvitään. Hyvää uutta vuotta.”

Elinkeinoministerillä on tekoja enemmän kuin twiittejä, viimeisimpänä näyttönä Turun telakan mallikas hoito. Kokoomus joutuu vielä miettimään, mitä tulikaan valituksi viime puoluekokouksessa.

Muuten pitänee lisätä maidon juontia ja sulatejuuston syöntiä. Valio on pelastettava! Ulkoministeri on todennut, että Eurooppa on lomalla ja EU johtamattomassa tilassa. Putin huseeraa vapaasti. Meidän kansalaisten on taas kerran pelastettava edes oma maa. Lisätään siis maitotuotteiden kulutusta, muita keinoja on niukasti.

Eilen kuunneltiin Mirjam Helinin laulukilpailun viimeistä alkukierrosta ja välierään päässeiden julkistamista. Waltteri Torikka on porukassa! Siitä täällä iloitsimme. Joku siellä toivoi hänen baritoniltaan kirkkaampia ylä-äänten helähdyksiä. Varmaan niitäkin alkaa löytyä. Waltteri on varmassa vedossa. Taso kuulosti tosi kovalta, joten välierä on jo puoli voittoa.

Jälkiviisaita kun ohimennen kuuntelee, tulee huomaamaan, kuinka älytöntä politiikka on vähän kaikkialla, joten ei syytä murheeseen: Isokallion mukaan ne ovat vielä tyhmempiä Euroopassa ja USA:ssa kuin meillä, tuskin Kiinastakaan uusi aurinko nousee. Erittäin hyvä uutinen kesken kaiken, että Pol Potin veriset apurit joutuvat viimein edes haudan partaalla oikeuteen. Hyvinkin natsirikollisten veroisia veikkoja nämä Kambodjan ärmyt kurttunaamat.

Taidan lopetella katsaustani maailman politiikkaan ja talouteen nyt tähän. Jotain uutta pitäisi kehitellä. Huomaan huolestuttavan piirteen: vasta keskiviikkona heitin viimeiset liitteet kustantajalle, ja nyt jo perjantaina huolestun, että en pääse uuteen työhön käsiksi… Lepo voisi olla huomattavasti hedelmöittävämpää ja uudistavampaa.

Mutta en ole ainoa. Mika Waltari oli vasta jättänyt Sinuhen käsikirjoituksen kustantajalle ja kirjoittanut samaan hengenvetoon pienen romaanin Neljä päivänlaskua, kun hän jo murehti kirjeessään, että aika tuntuu kuluvan hukkaan. Hän oli tietysti eri kategorian mies, mutta oireyhtymä tuntuu tutulta.

Jospa tarttuisin johonkin Marjan vihjaamista pihatöistä, niistä varmaan saisin eniten kiitosta. Eilen peruutettiin jumppakin, kun ukkoskuuro yllätti, mutta tänään on uusi yritys.

8.8.2014

 

Rauhaa ja ratkaisemattomia kiistoja

Eemeli ja aurinko

Jotensakin tyhjä olo. Nyt se on siellä. Kustannustoimittajani Anssi palasi lomalta, ja minä vein korjatun vedosnipun ja kaikki liitteet hänen vaivoikseen. Saas nähdä mitä sieltä tulee aikanaan ulos.

Nyt on aikaa vilkaista vähän maailmankin tapahtumia. Huomaamme että Putin on kova naama, eivät loput valttikortit häneltä. Vastapakotteita satelee. Onko Suomi valmis? Ministeri Rinne vaikutti peräti hyväuskoiselta ja pääministeri suorastaan hilpeältä shortseissaan. Vielä voi miesten hymyt hyytyä.

Istahdin helteillä lounaalle Jyrki Iivosen kanssa ja sain rautaisannoksen paitsi intialaista safkaa myös Venäjä-tietoutta. Jyrki on eläkkeellä puolustusministeriöstä, mutta jatkaa tietopuolista tykitystä kolumnistina kotimaassa ja maailmalla. Valoimme muutamia maailmanpoliittisia kannuja. Aloin uskoa minäkin, ettei Putin tyydy vähempään kuin Ukrainan lopulliseen valtaukseen.

Yleinen käsitys asiasta on Venäjällä kuulemma tarkalleen päinvastainen kuin meillä lännessä. Siellä ollaan sitä mieltä, että länsi (USA) hyökkäsi Ukrainaan ja Putin joukkoineen puolustaa isänmaata sankarillisin ottein. Sotaa käydään yhtä paljon mediassa kuin maitten rajoilla. Paksumpi propaganda voittaa. Putinin suosio kasvaa kotimaassa kohisten. Jos talousvaikeuksia ilmenee, nekin ovat vain läntisten ilkiöitten aikaan saamia, jotka on kestettävä. Venäjä on tottunut kestämään.

Liian vakavia asioita näin hehkuvilla helteillä. Tulee syyllinen olo, kun tunnustan, että nautin helteistä joka hetki. Ymmärrän että monilla on tukalaa. Mutta meillä on täällä häpeämättömän kivaa, kuljemme enimmältä ilman vaatteita ja pulahdamme järveen tämän tästä. Eikä näy bakteereja eikä sinilevää. Ylellisyyttä, enempää ei voisi toivoa.

Teatterikesä kuohuu parhaimmillaan, eikä meitä näy sielläkään. Kuorimme päältä vain tärkeimmän esityksen: Eemeli ja aurinko, kirjoittanut Silja Sillanpää, ohjannut ja esittää Alma Rajala kumppanina suuripäinen nukke (kuvassa). Juttu kertoo Sillanpään esikoisromaanin synnystä. Tuttu aihe tekijöille, Silja esitti Lyyliä, kun sovitin ja ohjasin Elämän ja auringon Myllykoluun pari vuosikymmentä sitten 1992. Lyyli tässäkin seikkaili auringonsäteestä syntyneenä nukkena. Hauska keksintö!   Pientä toiminnallisuutta voisi lisätä. Nukketeatteri on nousussa, Alma on kehittynyt alan spesialistiksi. Satulia Saarilehto oli tehnyt nuket. Esitystä kannattaisi kierrättää laajemmaltikin.

Virolaista teatteria olisi tarjolla ja keskustelujakin, mutta ei nyt jaksa. Nautitaan kesästä ilman ainaista teatteria. Milja Sarkolasta oli tosi hyvä henkilökuva Femmalla, se korvaa yhden teatterirupeaman. Miljan ohjaamat esitykset ovat olleet parasta teatteria Helsingissä. Toinen mainio juttu oli se valkoisella Porschella hurjasteleva Fantom Belgradissa, huima draamadokkari Teemalla. Miliisi oli helisemässä uhkarohkean autokuskin härnäillessä. Tämmöinen yksityisanarkismi riemastutti katuyleisöä silloin ja huvittaa meitä täällä vieläkin.

Ai niin, Gazan selkkaus. Eikö jokaisen itseään arvostavan pitäisi siitäkin jotain sanoa. Toivoton tapaus. Timo Soini poikkesi valtavirrasta ja puolusti Israelia. Sehän hämmästyttävää. Yleensä tuomitsemme  Israelin juurikaan vastapuolesta välittämättä. Kuka enää muistaa kirjailija Matti Pulkkis-vainaan laajoja artkikkeleita Hesarissa taannoin: ”Suomen media on mennyt PLO:n tiedotusloukkuun!” Jutut olivat niiin rohkea ja järkyttävä teko 80-luvulla, että Matti halvaantui ponnistuksesta ja pian kuolikin. Soini selviää varmasti vähemmillä jälkihaukuilla.

Mutta näin polttavaa aihetta ei uskalla käsitellä pitempään, tunteet hiertävät pinnassa. Ne sotivat siellä eivätkä lopeta koskaan, se ainakin on varmaa.  Juuri Hesari näytti Lähi-Idän levottomuuspesäkkeet, lohduton kartta. Kuka enää uskoo arabivaltioiden kykyyn järjestäytyä demokraattisesti tai muslimien rauhantahtoon.

Täällä Hämeenkyrössä sitä vastoin  on idyllistä, hiljaista ja ihanan rauhallista. Eikä puutetta mistään. Elämää kuin paratiisissa. Millä me tämän olemme ansainneet? Emme ainakaan omilla teoillamme. Pitänee uskoa Luojamme armoon ja ihmeisiin. Mutta miksi Hän muita kansoja niin armottomasti kurittaa? Ei kuulu vastauksia, ainakaan hyviä.

7.8. 2014

PS Ajankohtainen kakkonen näytti särön idyllissä: Törnuddin perheen sauna vajoaa kohta Pappilanjokeen, kun säännöstelty virtaus ja laivaliikenne vastapäiseltä laiturilta jäytää rantapenkkaa. Vanha kiista ja melkein yhtä ratkaisematon kuin… no ei nyt sentään. Mutta luulisi tuohonkin nyt jonkun ratkaisun löytyvän. Kaksi kuntalaista on periaatteessa yhtä arvokas yksikkö kuin kaksi tuhatta.  Turhaa hermovoimaa vain kuluu tuloksettomaan taisteluun. Josko laivalaituria siirtäisi edes 50 metriä Kirkkojärven suuntaan, Siljan puistoon?

Viimeiset kesäteatterit

Mies joka ei osannut sanoa ei

Jukka Gustafsson vaikutti ihmeen hyväntuuliselta siihen nähden, että demarien kannatus putosi alle 14 prosentin. – Tämä on niin kova laji, hän totesi. – Kaikki on nykyisin pelkkää viihdettä!

Niinhän tietysti onkin. Tapasimme Jukan ja virkeän vaimonsa Myllykolussa, he sanoivat suorastaan  harrastavansa kesäteattereita. Tanssikin on kuulemma jäänyt vähemmälle, mutta jalkapallosta emme sentään kumpikaan luovu Jukan kanssa.

Viimein siis ehdimme katsomaan omaa teatteriamme. Painelin ennen niin idyllistä vanhaa taksvärkkitietä metsän halki ja kauhistuin sen toivotonta kuntoa. Raskailla metsäkoneilla on polku ruhjottu kulkukelvottomaksi, loppumatkan esteistä huolehtii pitkä märkä umpikasvullisuus. Ja tämän piti olla joskus luontopolku, oikein nimetty Taatan taival! Muutama merkkipylväs  vielä vinossa suree mennyttä mainettaan.

Mutta kesä kuivaa jos kasteleekin. Marja tepsutteli kuivaa maantietä ja perillä kohtasimme. Itse esityksestä ei ole paljon sanottavaa. Vanhasta elokuvasta värkätty Mies joka ei osannut sanoa ei on laimea kuvaus ihmisen alimmista vieteistä. Jarvan elokuva oli ehkä 1970-luvulla silloisia sukupuolirooleja aukova komedia, mutta nyt Kylätaskun teksti on väljähtynyt nuhjuisen pikkutuhmaksi hölmöilyksi. Se näytellään ihan hyvin, kohotuksena erityisesti Teemu Mäkelän muhkea äijänrumilus. Hanna Rajakoski-Tamminen tekee tarkasti miehiä pilkkovan kaksoisroolin.

Ohjaaja Antti Kilpijärvi olisi saanut lisätä reippaasti vauhtia. Farssi on vaikea laji, ja laajalla leppoisalla kesänäyttämöllä se helposti kuolee jahkailuksi. Matti Kuuselan hyväntahtoinen arvostelu (Al) näki tässä jopa jotakin syvällistä; kerrankin voin olla hänen kanssaan eri mieltä.

Liika viisas

Vertauskohdaksi tarjoutuu viime sunnuntaina Ruoveden Pyynikkilässä näkemäni Maiju Lassilan Liika viisas (minäkin näemmä harrastan kesäteattereita). Siinäkin päähenkilö on pappismies, jollaista on aina kovin helppoa panna halvalla suomalaisella näyttämöllä. Lassilan kärki kohdistuu tosin maallikkosaarnaajaan, joka pistää kylän yhtä sekaisin kuin avioliittoneuvoja tässä Kylätaskun yritelmässä. Pyynikkilän joukko oli epätasaisempi kuin Myllykolun hioutunut roolisto, mutta muutama vahva tyyppi erottui sielläkin, kärjessä vankat saarnamiehet Tuomo Eteläniemi ja Harri Tastula. Satu Kiintonen oli soma ruustinna.

Vanha komedia ei ole helppo henkiin herätettävä – varsinkin jos satiirin kärki tuntuu jo aikansa eläneeltä. Tai sitten on ravisteltava niin että tuntuu. Mutta eniten kaivataan uusia, tähän aikaan osuvia näytelmiä. Hitto jos ei olisi niin paljon muita suunnitelmia, ryhtyisinpä heti kokoamaan semmoista komediaa että oksat pois. No miksen sitten rupea. Tekosyitä riittää.

Mitä sanoikaan Lauri Viidan veli Pispalassa, kun Moreeni ilmestyi: – Kyllä määkin tommosen tekisin, mutta mulla ei ole aikaa!

Nyt on kesäteatterit tältä suvelta selvitetty, ja Teatterikesäkin jo kolkuttelee, mutta jäänee tällä kertaa vähiin käymisiin. Aamulehti avasi tänään näyttävästi Paavolais-syksyn. Jätän ensi viikolla kirjani vedokset korjattuina kustantajalle, ja sitten koittaa vapaus. Kysymys kuuluukin, mitä sillä voisi tehdä. Jotakin ihan uutta ja ihmeellistä?

31.7. 2014