Kevytkeitos Tshehovia

Villikalkkuna_1

Jenkki Christopher Durang on sommitellut Tshehovin kaikista neljästä päänäytelmästä oman nykypäiväisen kevytversionsa. Tutut henkilöt ovat nyt talossaan vetelehtiviä amerikkalaisluusereita, joita kyseenalaista kuuluisuutta saavuttanut näyttelijätärsisko saapuu tervehtimään. Pysähtynyt tunnelma on vähän vireämpi kuin perusnäytelmissä.

Ohjaaja Mikko Viherjuuri on muuttanut alkuperäisen nimen Villikalkkunaksi TT-päänäyttämöllä. Hän on silmää räpäyttämättä uskotellut kirjailijalle, että alkuperäisen otsikon Vanya and Sonia and Masha and Spike nimirimpsu ei sano suomalaisille mitään. Näin amerikkalaiseen teatteripiiriin hiipi käsitys suomalaisen yleisön ammottavan puutteellisesta teatterisivistyksestä. Tosiasiassa täällä on näitä Tshehovin näytelmiä veivattu jos minkälaisina versioina viime aikoihin saakka.

Itse esitys on leppoisa ja kevyellä tavallaan kultivoitunut, vaivatonta eikä liian syvällistä viihdettä. Näytelmä on näppärästi kokoonpantu, sen viitteet eivät tunge liiaksi esiin ja siinä syntyy kyllin eläviä ihmiskuvia. Viherjuuri osaa asiansa, juttu kulkee kunnes päättyy.

Näyttelijät sopivat hyvin rooleihinsa. Heikki Kinnunen osaa olla läsnä myös vaitonaisena ja elämäänsä leipääntyneenä hinttinä. Vanjalle on kirjailija kirjoittanut pitkän monologin, jossa ihannoidaan ihan aiheellisesti vanhoja, nykyisiä parempia aikoja vähän samaan tapaan kuin Mielensäpahoittaja paasaa täällä kotimaassa. Vaikka monologin aineisto on amerikkalaista, se tuntuu meistä kovin tutulta. Kinnunen esittää sen sydämestään. Aihe leijuu ilmassa, epäviihtymys tässä ajassa lisääntyy vanhemmassa ikäluokassa näköjään kautta maailman.

Vanjan sisarpuoli Sonja nousee päähenkilöksi sikäli, että hänessä tapahtuu toivorikasta kehitystä. Tuija Ernamo hallitsee pienten keinojen komiikan. Puheliain ja räiskvyin rooli on Elina Rintalalla; näitä ikääntyviä, kunnianhimoisia, poseeraavia, itsekeskeisiä näyttelijättäriä on paljon nähty ja Tshehov kirjoitti hyvän eksemplaarin varsinkin Lokkiin. Rintala selviää riehakkaasti sensuelleja keinoja pursuilemalla, hänestäkin tulee näytelmän kuluessa vähän positiivisempi henkilö.

Lokin Konstantinin näytelmää jatketaan tässä näytelmässä varsin johdonmukaisesti; maailmanlopun aiheesta olisi odottanut enemmänkin sanomaa irti kiskaistavan. Durang osaa kyllä Tshehovinsa, viljelee aiheentynkiä kohtauksiin ikään kuin silmää iskien. Miljöö on aikamme kirsikkapuistoa. Pääsemme hyvin mukaan, näytelmä on kirjallisilta osiltaan valistunut mutta helppotajuinen, ja siinä on onnellinen loppu.

Aliisa Pulkkinen on oudossa Kassandran roolissa sinänsä vaikuttava ilmestys. Ennustaja tuo tuulahduksia niin atiikista kuin woodoon taikamenoista. Näytelmän nuoret Martti Manninen ja Johanna Kuuva ovat  lupaavia kykyjä kasvamassa, edellinen salskea ja jälkimmäinen kaunis ja herttainen.

Kyllähän tätä intiaanikesäisenä iltana katseli. Tapasimme kyröläisiä, Tuulikki Nikkilän ja Antti Kirmon. Teatterin buffetti tarjosi väliajalla erinomaisen maistuvat lohivoileivät ja haudutettua teetä, plussaa siitä.

4.9.2014