Petterin muisto

 Peter von Bagh

Kun kirjani Olavi Paavolaisesta viime viikolla julkistettiin, juhlaan ilmoittautuneiden joukossa oli Peter von Bagh – tosin varauksella: hieman epävarma. Hän kuoli päivää ennen tilaisuutta. Tämäkin osoittaa, kuinka elämässä kiinni hän oli viimeiseen saakka.

Muistot kulkevat Petterin moninaisen toimintakentän vaiheisiin. Tapasin hänet ensimmäisen kerran Tampereen junassa  syksyllä 1971, olimme molemmat menossa samaan paikkaan, Tohloppiin tv2:n kulttuurimakasiinin kuvaukseen. Petteri puhui tietysti syksyn elokuvista, minä uusista kirjoista. Taisikin olla ensimmäinen tv-esiintymiseni, siksi jännitti. Petteri vinkkasi mukaan ravintolavaunuun ”senttaamaan juttua”. Hän oli jo konkari, hänellä oli rentouttava vaikutus noviisiin.

Mikko Niskasen elokuva Laulu tulipunaisesta kukasta oli juuri saanut ensi-iltansa, ja Petteri  kyseli sen koskenlaskukohtauksista, joita hän piti falskeina. Siinä rikottiin hänen mukaansa kotimaisen elokuvan kunniakkaita perinteitä. Vastailin parhaani mukaan, olin ollut siinä käsikirjoittajana. Ohjelmassa Petteri haukkui elokuvan pystyyn, varmaan ansaitusti.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Petteri valmisteli kolmiosaista dokumenttiaan Mikko Niskasesta. Hän kuvasi muistojani tunnin verran, mutta mahdutti ohjelmaan vain pienen välähdyksen. Puhuin myös Kianto-elokuvasta Omat koirat purivat, jota kirjoitin myös 70-luvun alussa, sekä Päätalo-leffoista, joita olin MTV:n puolesta tuottamassa 80-luvulla. Olisi hän voinut ottaa mukaan ainakin kuvaukseni Mikon ja Kalle Päätalon ensimmäisestä ikimuistoisesta kohtaamisesta. Kohtalaisen hyvä dokumentista kuitenkin tuli.

Se osoitti osaltaan, kuinka Petteri osasi muuttaa käsityksiään vuosien mittaan. Hän kuului Niskasen radikaaliin viholliskaartiin (ainakin Mikon omasta mielestä), mutta oli myöhemmin revisioinut käsityksiään ja huomannut hänen elokuviensa monet ansiot. Samoinhan Petteri pehmensi yleensäkin linjaansa kotimaisiin elokuviin, joita nuorena riepotteli mennen tullen. Nyttemmin hän ryhtyi suorastaan ylisanaiseen tapaansa puolustamaan niitä.

Sikäli oli hyvä, että Antti Alanen otti mukaan myös Petterin varjopuolen tänään Iltsikassa: monesti hän oli vanhana riitapukarina älytön ja kohtuuton arvioissaan, Parhaimmillaan hän oli innoittunut, laajoin kaarin elokuvaa erittelevä entusiasti ja monitaituri. Varhaisimmat muistot ovat Elokuva-arkiston näytännöistä 60-luvulla. Hän osasi esitellä unhoon painuneetkin leffat innostavasti. Hänen otteensa kuulijoihin oli koruton ja läheinen, samalla sähköistävä. Tietämykseltään ja työkyvyltään hän oli meillä ylivoimainen. Valtava aukko hänen jälkeensä jää.

Toivottavasti esittävät nyt uusintoina Petterin dokumentteja. Varmasti tulee ties kuinka monennen kerran hänen pääteoksensa Sininen laulu, jossa olin mukana huomattavasti pitemmillä otoksilla kuin Niskasen jutussa. Silloin puhuttiin ennen muuta Sillanpäästä ja Waltarista. Varsinkin edellä mainitun  osalta Petteri oli harvoja paneutuneita tuntijoita, hän arvosti Sillanpäätä elokuvien kautta mutta myös loistavana sanataiturina ja maiseman  hienostuneena kuvaajana.

Emme tavanneet usein, yleensä jonkun työn tai näytännön tai seminaarin yhteydessä. Parhaiten jäi mieleeni hänen Matti Kassilan tuotannosta järjestämänsä kaksipäiväinen sessio, jonka yhdeksi puhujaksi hän minut pyysi. Siinäkin hän hyvitti vanhoja haukkumisiaan jalomieliseen tapaansa. Aikanaan hänelle maksettiin potut pottuina. Hänen Kreivistään en erityisesti välittänyt, mutta silläkin on puolustajansa.

Olimme kumpikin mukana ihan ensimmäisellä Urjalan kierroksella, jolloin Väinö Linna esitteli Pentinkulman merkkipaikkoja, sekin 70-luvulla. Muistan kuinka Petteri murisi kiukuissaan sitä, että Yleisradio ei huolehtinut kierroksen taltioinnista. Hän oli kyllä dokumentaristi henkeen ja vareen. Erityisen hienoja ovat hänen viime hetkillä tallentamansa muotokuvat Tapio Rautavaarasta ja Tauno Palosta, lämmöllä ja sydämellä tehtyjä.

Petteriä tulee ikävä. Riitti että tällainen hahmo oli olemassa, ajatteli ja hengitti jossain, puhui televisiossa elokuvan ja kulttuurin puolesta. Puhujanakin Petteri oli esikuvallinen, sai joskus kuurojen tunnustuspalkinnonkin selkeästä diktiostaan. Konserttien tms. juontajana hän oli verraton, hänen tuoreet ja iskevät ilmaisunsa jaksoivat aina herätellä.

Voimat loppuivat kesken nousukiidon. Vielä viime vuonna täyttäessään 70 mieheltä tuli kaiketi kolme uutta kirjaa. Monen miehen työn ehti kaikkiaan tehdä, vankkaa historiaa mutta myös keveitä kahvipöytäkirjoja leffalistoineen, joilla on oma merkityksensä. Hän oli viime viikkoon saakka sananmukaisesti väsymätön. Häntä jäämme epäsentimentaalisesti, totisesti ja hyvällä syyllä kaipaamaan.

23.9.2014