Oltiin Tieteiden talossa, Bibliofiilien seuran järjestämässä Paavolais-illassa. Kolmannen kerran tapasimme norssiveljeni H. K. Riikosen kanssa tämän aiheen tiimoilta. Sakari Katajamäki veti keskustelun, jonka molemmat ensin lyhyesti alustimme. Väkeä tuli ihmeen paljon suureen 104 saliin siihen nähden, että kaupungin hiljensi liikennelakko ja sääkin oli hyytävän syksyinen.
Parituntinen vierähti vilkkaan vuoropuhelun merkeissä, jota kiihdyttivät hyvät yleisökysymykset. Salissa oli selvästi Paavolaisen tuntijoita. Myös suku oli vahvasti edustettuna Erkka ja Kari Paavolaisen johdolla, teatteriguru Penttikin siellä takarivissä. Päähenkilön ainoa perillinen Pekka boikotoi lupauksensa mukaisesti näitä tilaisuuksia. Ehkä hän kuitenkin tutustuu kirjoihimme. Hannun opus on vielä painokoneissa.
Ensimmäiset lukijain kommentit kirjastani ovat rohkaisevia, myös rauhoittavia. Olavin veljenpoikain ja Erkan Ilona-rouvan kiittävät lausunnot lämmittivät erityisesti mieltäni. Kriittinen, osin ironisoiva otteeni ei ole heitä pelästyttänyt. Tietysti he tuntevat Olli-sedän monet metkut entuudesta. Kiittivät myös sitä tapaa millä nostan esiin heidän isänsä Lauri Paavolaisen, joka olikin tärkeä tukimies huikentelevalle veljelleen.
Istahdimme sammuttelemaan tilaisuutta Marian Helmeen Juha Vakkurin kanssa, joka kuuluu Paavolaisen tuntijoihin näytelmänsä pohjalta (Hertta ja Olavi, 2003) ja muutenkin. Hänen taannoin kokoamastaan haastatteluaineistosta oli minulle paljon iloa. Kun kaikki mukaan raahaamani kirjat tulivat myydyiksi ja loppuivat kesken, oli tavattava Juha uudelleen seuraavana päivänä Ekbergillä, jotta sain ojentaa lämpimäisen.
Sain puolestani häneltä hurjan turneensa kolmannen osan Afrikan sydämeen, ja sitä olen tuossa aloitellut. Ihmeellisiä juttuja Eritrean diktatuurista, asioista joista hyvin vähän tiedämme. Juha painelee pelottomasti kuumiin paikkoihin, kylmäpäinen kaveri. Sitä paitsi hänen vuosikymmenten mittaan kerääntynyt tietämyksensä Afrikan oloista mykistää. Hyvänä ja notkeana kirjoittajana hän ei kuitenkaan liiaksi raskauta tekstiä asiatiedoilla, vaan sulattaa ne seikkailuihinsa.
Omasta kirjastani sain ensimmäisen laajan lukijapalautteen Markku Envallilta. Hän kertoo lukeneensa kirjan alusta loppuun neljässä päivässä, ja hänen mietteistään voin olla hyvin kiitollinen. Markku ei esitä mitään totunnaista kaverikritiikkiä, vaan huomautteleekin yhdestä ja toisesta, onneksi pienistä seikoista. Mutta summa summarum: hän nosta Paavolaisen elämäkertojeni kärkikolmikkoon Sillanpään ja Waltarin rinnalle – ilman paremmuusjärjestystä. Jotain tällaista itsekin toivoin ja uumoilinkin.
Nyt Juhakin oli ehtinyt kirjan aloittaa ja toteaa, että hyvin vetää! Sukutaustan laajennus tuo hänelle kuulemma paljonkin uutta, ja hän sentään on Paavolaisensa aikanaan uutterasti tutkinut. Ei hullumpaa. Kaikki kunnia kriitikoille, jotka tekevät työnsä paineistussa aikataulussa, mutta vasta rauhassa perässä tulevat lukijat ratkaisevat kirjan ominaispainon.
Vielä yhtä kaverin kirjaa luen minäkin, nimittäin Antero Raevuoren iskevää dokumenttiromaania Pykälä 58.1. Stalinin pitkä käsi. Siinä kuvataan Suomen puolelle loikanneen puna-armeijan soturin kohtaloa jatkosodan aikoihin ja jälkeen. Sotaa tarkastellaan kiinnostavasti vihollisen silmin, kerrassaan surkuteltavaa soheltamista. Tragedia arvatenkin tiivistyy, kun päästään ratkaisuihin. Antsulla on harvinaisempaa dokumenttimateriaalia hallussaan, ja tottuneena kirjoittajana hän osaa sen elävöittää. Pelkään että jatkossa tulee vastaan hyvinkin hiuksia nostatattavaa tarinaa.
Kirjasyksy on vasta alussa, kaikkea kertyy pöydille pinoihin, ja kyllä niistä pimenevien viikkojen mittaan selvitään. Kirjamessutkin ovat edessä, samoin erilaiset tilaisuudet. Pysyn ainakin virkeänä helteillä hellineen kesän jälkeen.
25.9.2014